Lue keskustelun säännöt.
Onko jollakin tullut ero ennen kuin lapsi täyttää 1v??
25.02.2012 |
Kenellä on tullut ero ennen kuin lapsi on täyttänyt vuoden? Ja siis varsinkin jos takana jo parisuhdetta edes muutama vuosi ennen raskautta ja lapsi kuitenkin suunniteltu ja toivottu? Eikä mitään pettämisjuttuja taustalla.
Vähän nyt alkaa elämä näyttää siltä... Surullista. Vituttaa ja ottaa päähän.
Kommentit (35)
Todella monilla esikoisen ollessa pieni menee parisuhteessa huonosti. Se on hyvin tavallista. Parisuhteen lisäksi on perhe. Vauva valvottaa, rahat vähissä ja kotona voi olla tympeää. Mutta hei oikeasti, se on vain vaihe. Kummankin puolison pitää kasvaa uuteen rooliin. Sitä parisuhdetta pitää vaalia.
Ihan oikeasti. Kerrotteko lapsille, että äiti ja isä erosivat siksi kun ei päästy kotitöistä sopuun tai että kuka maksaa sähkölaskun.
En nyt tarkoita, että pitää antaa näissä periksi. Mutta jos edes tunnustaisitte sen, että nyt on meillä on tavattoman rankkaa. Ei ole oikea aika tehdä isoja päätöksiä. Jos pystyttäisiin ottamaan vaikka kesään asti aikalisä ja miettiä avioeroa sitten. Entä jos isä jäisi kotiin? Miten se vaikuttaisi työnjakoon? Entä rahoihin?
Kannattaisi sitäkin kokeilla ensin ennen kuin hajottaa perheensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos itselä olis mies, joka ei suostuisi maksamaan isompaa osaa menoista silloin kun itse olisin äitiyslomalla hoitamassa YHTEISTÄ lastamme.
Tai mies joka ei ymmärtäisi, että kotiäitikin tarvitsee omaa vapaa-aikaa.
Tätä ei ollut tarkoitettu ap:lle. Enhän hänen tilanteestaan tiedä.
Riidat sinänsä ovat mielestäni normaalia elämää, ei niitä kannattane liikaa säikähtää? Me olemme olleet yhdessä yli 10 vuotta, esikoinen on jo 5-vuotias. Melkein joka päivä jossain välissä tuntuu, että inhoan miestäni. Mutta se menee ohi yhtä nopeasti kuin on alkanut. Meidän kummankin mielestä olemme tosi vakiintunut pari.
Tsemppiä ap:lle ja muille, ei perhe-elämä joka hetki herkkua ole, mutta kun pahimmista kausista ja hetkistä selviää, loppujenlopuksi parasta.
olen kuullut avomieheltäni kuinka lusmuilen äitiyslomalla,ja siksi pidän laitonta avopuolisoiden elatusvelvollisuutta epätasa-arvoisena.
Meillä 1v lapsi ja ainakin 2 kertaa olemme tosissamme olleet erota. Lapsen tulo ja elämänmuutos ja väsymys on kärjistänyt kummankin luonteen. Emme PUHU ASIOISTA, oletamme ja siis riitelemme. Mistä milloinkin, kotitöistä, siitä ettei mies osallisti tarpeeksi, kuka on väsynein, menee hermo huutavaan lapseen jne. Omaa aikaa ei ole, saati sitten parisuhteelle. Olen ajatellut että olisi helpotus jos lähtisin lapsen kanssa ja saisin tehdä asiat kuten halun, olla vapaa ja saada tasa-arvoisemman parisuhteen.
Mutta hetkonen? Rakastan miestäni. Rakastan lastani ja haluan pitää myös isän lapsen lähellä. Kun saa suunsa välilllä auki, saadaan asioihin tolkkua. Nyt vähän helpottaa ja meillä on mukavaakin välillä. Olemme olleet yhdessä 8v ja meillä oli ihana suhde ennen lapsen syntymää. Taitaa olla vieläkin, nyt se on taka-alalla.
Pointtini on se, että harkitse tarkkaan. Vaikka miehesi tuntuisi nyt mulkulta voit vuoden päästä olla ihan erimieltä. En kuitenkaan tarkoita, että ne ketkä eroavat eivät rakasta lastaan. Muistattehan vihkivalan? Toista täytyy myös tahtoa rakastaa, ei se aina helppoa ole. Toivon voimia sinulle ap!
pikkulapsiaika taon rankkaa ja parisuhde kärsii ja on vaikeeta..
älkä olko aina eroamassa.
enne ymmärrettiin perheen tärkeys. siinä joutuu vanhemmät koetukselle,kun ei ole aina niin iha´naa ja romanttista.. se on elämää.lapset tarvitsevat ehjän kodin!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi on eka, niin teillä ei ole vielä käsitystä siitä miten ne tilanteet vauvan ja sitten sen vanhemman lapsen kanssa muuttuu vielä moneen kertaan erilaisiksi, paremmiksi ja huonommiksi ja sitten taas paremmiksi.
Jommallakummalla tai molemmilla on identiteettikriisi, siis lapsen myötä tullut. Oman selittämättömän pahan olon te sitten puratte toisiinne, riitelemällä, vihaamalla, inhoamalla.
Ero voi olla ratkaisu, mutte sen ratkaisun te kyllä löydätte yhtä hyvin yhdessäkin! Ihmiset eroaa nykyään tosi helposti... Riitaa? On sitä pahemmastakin selvitty!
Voimia päätökseen ja kaikkea hyvää sinulle ja pikkuiselle :)
toisen kerran kun hän oli reilun vuoden vanha, ja kolmannen kerran kun toinen lapsi oli 6kk.
Nyt lapset on 3 ja 5, ja elämä onnellisempaa kuin koskaan. En voi käsittää miten niin vähästä saatoimme harkita eroa. Tekemättömiä tai väärin tehtyjä kotitöitä, rahapulaa, riippuvuutta toisen rahoista ja asemasta. Jopa vauvan päiväunista riideltiin, ja jostain autonpesusta.
Nyt en voisi vähempää välittää, miten ne asiat tehdään mistä silloin riideltiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kolme lasta pienellä ikäerolla, ja tämä viimeinen on ainoa jonka kohdalla emme ole harkinneet avioeroa. Jos olisimme eronneet, en olisi koskaan tiennyt miten onnellinen voi olla, kun kriisistä selviää.
Meillä menee paremmin kuin koskaan, siis KOSKAAN, edes ennen lasten syntymää. Nyt kun mietin miten saimmekaan kaikesta mitättömästä hirveät riidat aikaan, niin en voi käsittää. Paitsi että hirvittävä identiteetin muutos ja stressitilahan se lapsen saaminen (joillekin, useimmille, kaikille?) on.
Vauvojen päiväuniajat jne taisi mennä riidellessä. Voi mitä tuhlausta, mutta emme mekään osanneet siitä eroon päästä. Onneksi emme toisistammekaan.
Ymmärrän, etten tiedä tilannettanne, mutta harkitkaa vielä. Sanotaan että alle kolmivuotiaiden vanhemmat ei saisi erota, sitten voi alkaa harkita. Elämä muuttuu niin paljon siitä kun tarvitsevasta ja kaikennielevästä vauvasta tulee taapero ja vaikka toimelias kolmivuotias.
Minä sain lohtua tästä :) Meilläkin riidellään lähes päivittäin, huoh, mutta en silti haluaisi luovuttaa :'( Lapsi nyt reilun pari vuotias ja palasin juuri työelämään.. Löytyy myös hyviä hetkiä, mutta kahdenkeskisiä juttelutuokioita on aivan liian vähän. Ja usein tuntuu että olemme niin eri aaltopituuksilla, ettei suhteesta vain yksinkertaisesti voi tulla mitään. Parisuhdeterapiaan ei miehellä ole halua, on vissiin jotenkin noloa ja yksin pitää pärjätä.
Olipas mielenkiintoinen keskustelu. Laittoi ajattelemaan meidän parisuhdetta. Rakastan miestäni, mutta riidellään koko ajan. Pakkasin jo kerran miehen tavarat. Mies alkoi itkemään, kun katseli konttaavaa lasta. Sanoi että se ei pysty elämään jos ei näe sitä joka päivä. Lupasin että saaa jäädä tietyin ehdoin. Tätä kirjoittaessa aloin ajattelemaan, että on mulla vaan lopppuviimein ihana mies. On pitänyt lupauksen toistaiseksi ainaskin. Meillä siis miestä alkoi juotatuttaa joka viikonloppu.. Sentään tajus mennä muualle ettei kotona ollut humalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eilen sovimme, että emme tappele nyt päivään. Kun aamu koitti huusimme jo täyttä kurkkua. Mies nukkui yön, minä lupasin katsoa lapsen mahdolliset yöheräämiset. Jostain syystä en nukkunutkaan koko yönä ja mies heräsi yöllä ja tiesi siis sen. SAnoi, että herätä hänet aamulla kun lapsi herää, että saan nukkua ja hän menee lapsen kanssa. Kun aamu koitti herätin hänet ja hän sanoi, että menee kohta, mutta kun hän ei siitä hetkeen liikahtanut ja lapsen ääni yltyi, lähdin itse. Menin sitten sen jälkeen makuuhuoneeseen ja kysyin tekikö mies tämän tahallaan vai nukahtiko uudestaan. Sanoi, että nukahti uudestaan. Raivostuin ihan silmittömästi. Loppujen lopuksi tämä on kuulemma minun syy, sillä en osaa käyttäytyä aikuismaisesti.
Tää on niin perusriita ja näitä on päivässä 10. Eli meidän riidatonta päivää ei kestänyt kuin 5min, se aika jonka odotin, että mies menee kun lapsi huutaa.
Mä en jaksa enää tapella. Enkä mä taida jaksaa enää yrittää.
Eilen sovimme, että emme tappele nyt päivään. Kun aamu koitti huusimme jo täyttä kurkkua. Mies nukkui yön, minä lupasin katsoa lapsen mahdolliset yöheräämiset. Jostain syystä en nukkunutkaan koko yönä ja mies heräsi yöllä ja tiesi siis sen. SAnoi, että herätä hänet aamulla kun lapsi herää, että saan nukkua ja hän menee lapsen kanssa. Kun aamu koitti herätin hänet ja hän sanoi, että menee kohta, mutta kun hän ei siitä hetkeen liikahtanut ja lapsen ääni yltyi, lähdin itse. Menin sitten sen jälkeen makuuhuoneeseen ja kysyin tekikö mies tämän tahallaan vai nukahtiko uudestaan. Sanoi, että nukahti uudestaan. Raivostuin ihan silmittömästi. Loppujen lopuksi tämä on kuulemma minun syy, sillä en osaa käyttäytyä aikuismaisesti.
Tää on niin perusriita ja näitä on päivässä 10. Eli meidän riidatonta päivää ei kestänyt kuin 5min, se aika jonka odotin, että mies menee kun lapsi huutaa.
Mä en jaksa enää tapella. Enkä mä taida jaksaa enää yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi kuulostaa juuri niin klassiselta väsymysriitelyltä, jonka takia ei kannata erota, vaan vähentää väsymystä.
Jos lapsi ei heräile sairauden vuoksi, niin kannattaisiko nyt vaikka pariksi kuukaudeksi tehdä niin, että nukutte vuorotellen lapsen kanssa sängyssä, toinen sitten sohvalla. Saatte parempaa unta.
Jos taas on sairauksia lapsella, niin onko kaikki apukeinot käytetty.
Toi kuulostaa juuri niin klassiselta väsymysriitelyltä, jonka takia ei kannata erota, vaan vähentää väsymystä.
Jos lapsi ei heräile sairauden vuoksi, niin kannattaisiko nyt vaikka pariksi kuukaudeksi tehdä niin, että nukutte vuorotellen lapsen kanssa sängyssä, toinen sitten sohvalla. Saatte parempaa unta.
Jos taas on sairauksia lapsella, niin onko kaikki apukeinot käytetty.
Minä olen hoitovapaalla = minä hoidan yöheräilyt viikolla ja mies viikonloppuna. Nyt tosin lapsi ollut sairas ja myös minä, joten mies hoitanut pitkälti. Hän nukkuu joka yö huonosti, oli hän lapsen kanssa tai ei, joten siinä ei ole mitään uutta. Mun univelat olisi pian korjattavissa.
Mutta kyse on siis suuremmista asioita kun univajeesta. Siitä, että emme arvosta toisiamme enää, emme puhu (halua puhua) toisille tai nätisti, eikä meitä kiinnosta pyytää anteeksi. Jopa mieheni kosketus tuntuu vastenmieliseltä. Ennen halailimme ja pussailimme monta kertaa päivässä. Nyt ehkä kerran kuussa halaan miestäni. Pakollisen lähtösuukon annan, mutta se on erittäin väkinäinen. Jos haluan olla ystävällinen miehelleni, esitän. Ja hän tekee samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mikä nyt on sitten tehnyt teistä toisillenne niin vastenmielisen hyvin lyhyessä ajassa? Miksi ette kykene enää kunnioittamaan toisianne? Onko tapahtunut joku suuri petos tms?
Sorry, mutta kuulostaa väsymykseltä. Miksette vaihtaisi rooleja? Mene sinä töihin hetkeksi aikaa ja mies hoitovapaalle. Auttaisi ehkä ymmärtämään toisianne.
No mikä nyt on sitten tehnyt teistä toisillenne niin vastenmielisen hyvin lyhyessä ajassa? Miksi ette kykene enää kunnioittamaan toisianne? Onko tapahtunut joku suuri petos tms?
Sorry, mutta kuulostaa väsymykseltä. Miksette vaihtaisi rooleja? Mene sinä töihin hetkeksi aikaa ja mies hoitovapaalle. Auttaisi ehkä ymmärtämään toisianne.
En väitä etteikö näitä tuntemuksia aiheuttaisi väsymys. Teimme niin, että minä olin töissä isäkuukauden ja hän oli kotona sen aikaa. Hän eli mielestään elämänsä parasta aikaa. Ilmeisesti tein virheen siinä, että tein vauvalle ruuat valmiiksi, mies sai hankkia itse omat ruokansa (ei osaa tehdä ruokaa).
Mitään petosta tms ei ole tapahtunut, mutta kuulen päivittäin kuinka mies sanoo, että olen täysi nolla hänen silmissään ja ei arvosta minua laisinkaan. Johtuen käytöksestäni (suutun nykyään herkästi ja suuresti asiasta kuin asiasta). Hän myös sanoo, että hän osaa käyttäyä aikuismaisesti ja fiksusti. Eli eikö tämä jo kerro siitä keskinäisen kunnioituksen puuuttesta. Se, että mistä kaikki on lähtöisin on lapsen syntymä ja sitä kautta tullut molempien muutos, mutta ehkä tosiaan se vain erkaannutti meitä. Minä käyttäydyn monesti kuin mies ja mieheni kuin nainen.
Tässä tapauksessa hänen omilla vanhemmillaan on juurikin semmoinen suhde että äitiä haukutaan ja nimitellään, ja mies määrää kaikesta. Ja jos äiti on erimieltä niin taas haukutaan.
Siksi mieheni mielestä tämä hänen käytös on ihan normaalia.
Muista en osaa sanoa, ehkä heidän vaan on vaikeampi myöntää mitään, ja sekin voi olla että isän roolissa perheen ongelmia ei koe samanlailla kun äiti kokee
Olen miettinyt tuota vanhempieni luokse matkustamista. Mieheni äiti asuu melkein naapurissa, kun taas omat vanhempani 4 h ajomatkan päässä. Mutta mitä kerron vanhemmilleni? Ero ehkä tulossa, tulen nyt teidän nurkkiin viikoksi…? Eivät he sitä ymmärtäisi. Ovat olleet yhdessä itse yli 30v.
No etköhän joudu kertoa joka tapauksessa asian vanhemmillesi, jos eroon päädytte...
Meillä on kolme lasta pienellä ikäerolla, ja tämä viimeinen on ainoa jonka kohdalla emme ole harkinneet avioeroa. Jos olisimme eronneet, en olisi koskaan tiennyt miten onnellinen voi olla, kun kriisistä selviää.
Meillä menee paremmin kuin koskaan, siis KOSKAAN, edes ennen lasten syntymää. Nyt kun mietin miten saimmekaan kaikesta mitättömästä hirveät riidat aikaan, niin en voi käsittää. Paitsi että hirvittävä identiteetin muutos ja stressitilahan se lapsen saaminen (joillekin, useimmille, kaikille?) on.
Vauvojen päiväuniajat jne taisi mennä riidellessä. Voi mitä tuhlausta, mutta emme mekään osanneet siitä eroon päästä. Onneksi emme toisistammekaan.
Ymmärrän, etten tiedä tilannettanne, mutta harkitkaa vielä. Sanotaan että alle kolmivuotiaiden vanhemmat ei saisi erota, sitten voi alkaa harkita. Elämä muuttuu niin paljon siitä kun tarvitsevasta ja kaikennielevästä vauvasta tulee taapero ja vaikka toimelias kolmivuotias.
Yrittäisitte vielä kuitenkin hakea apua. Olet kuitenkin saanut miehesi jo kerran neuvolaan juttelemaan, ehkä saat hänet uudestaan, mutta jonnekin muualle. Meillä on/oli sama tilanne, ero hyvin lähellä ja lapsi ei vielä vuottakaan. Ja sama tunne, että onkohan sitä jo liian vihainen, loukattu ja pettynyt ettei ole enää toivoa. Meilläkään EI siis kuvioissa mukana näitä vakioita; eli ei päihteitä, väkivaltaa eikä pettämisiä. Unohtakaa se neuvola, kun se kerran oli lässytystä. Mutta selvääkin selvempää tuntuu olevan, että keskenänne (niinkuin mekään) ette saa asiaa auki ja selvitettyä. Me yritimme päästä kunnallisella puolella perheterapiaan, mutta eipä onnistunut (taitaa olla resurssipulaa). Nyt käymme seurakunnan diakonin juttusilla (eikä todellakaan olla siis mitään uskovaisia) ja onhan toki yksityiset psykologit yms. olemassa, ne vaan maksaakin sitten jo maltaita. Ja joku jo aikaisemmin kirjoittikin, että pienen lapsen vanhempina on jo velvollisuuskin yrittää. Olen siitä samaa mieltä ja sitä nyt itsekin yritän toteuttaa. Tämä siis tietty vain siinä tapauksessa, että suhde on ollut aikaisemmin ns. hyvä. Eikä se terapia välttämättä suhdetta pelasta, lopputuloshan saattaa olla myöskin se päinvastainen. Mutta ainakin sitten tietää tosissaan yrittäneensä eikä sen puolesta kaduta myöhemmin. Ja saattaapa niiden keskusteluiden ansiosta oppia itsestään ja kumppanistaankin jotain uutta. Paljon tsemppiä teille (ja meille muille samassa tilanteessa oleville)!
Meillä riidellään tosiaan joka päivä ja koko ajan. Kuten tuossa jo mainitsin, emme enää viitsi edes puhua nätisti toisillemme / sopia, koska se on turhaa. Jos aiemmin riitelimme kunnolla, oli se poikkeustilanne, joka kalvoi mieltä. Nyt hyvä hetki on poikkeustilanne ja kalvaa mieltä, koska se tuntuu niin oudolta! Meillä mättää varmaan se, että emme arvosta (enää jostain syystä) toisiamme ja olemme jo loukanneet niin paljon sanoilla, että paluuta ei enää ole?
Olen miettinyt tuota vanhempieni luokse matkustamista. Mieheni äiti asuu melkein naapurissa, kun taas omat vanhempani 4 h ajomatkan päässä. Mutta mitä kerron vanhemmilleni? Ero ehkä tulossa, tulen nyt teidän nurkkiin viikoksi…? Eivät he sitä ymmärtäisi. Ovat olleet yhdessä itse yli 30v.
Terapiaa olen ehdottanut useasti, mutta mies on sitä mieltä, että siitä ei ole apua. Se on kuulemma lässytystä, joka ei auta. Itse pitää selvittää / selvitä.
Itse voisinkin viedä vauvan hoitoo pariksi päiväksi, mutta mieheni on sitä mieltä, että hän on vielä liian pieni. Luki jostain tämän kultaisensäännön, että vasta 1v voi olla yhden yön erossa vanhemmistaan. Ja lapsemme on nyt 11k. Yritin tätäkin vaihtoehtoa.
Kävimme neuvolan kautta muutaman kerran tapaamisissa parin perhetyöntekijän kanssa ja teimme silloin 13 mainitseman harjoituksen. Siitäkin on jo aikaa 4kk.. Myös tähän mieheni viittaa, että terapiasta ei ole apua. Kaikki vaan lässyttää.
Minä uskon vahvasti ja vakaasti että parisuhde ennen vanhemmuutta on olut hyvä siksi kun toinen on joustanut hyvin paljon ja eteenpäin on menty toisen ehdoilla.
Jos lapsen syntymän jälkeen riidellään siitä ettei isä ole ikinä kotona, ei tämä ole ollut ennen lastakaan. Äiti vaan on sen huomannut selvästi koska nykyään joutuu jäämään lapsen kanssa kotiin kun toinen lähtee esim. harrastukseen. Ennen on voinut vaikka lähteä shoppailemaan, kaverin luo tai omaan harrastukseensa.
Tai jos riidellään rahasta, isä vaatii että kaikki maksetaan puoliksi. Äitin äitiyspäiväraha on usein paljonkin pienempi kuin palkka ja nyt siitä pitää maksaa vielä lapsenkin menot.
Tämän olen ainakin huomannut omassa tuttavapiirissäni.