Millainen on ihminen, jolla on dissosiaatiohäiriö?

Miten olet päässyt noin hyvin noin vaikeista jutuista eroon? Pelkkä terapia ei varmasti riitä. Miten olet työstänyt asioita? Itsellä on tollasta että en tunnista itseäni peilistä ja esim. oma nimi tuntuu ihan vieraalta. Pelkoja on kanssa. En muista oikeestaan mitään ajasta ennen yläastetta. Mulla kanssa aika häviää istuskeluun ja mielessä on sellanen keskustelu koko ajan käynnissä, mikä vie kamalasti aikaa ja on joskus häiritsevää, mutta yleensä nautin siitä ja annan päivien kulua pään sisällä.

huh. Olen tuntenut itseni vaan täysin luuseriksi, tuntuu että olen jumissa omassa päässäni enkä ikinä pääse sieltä pois...

ap

Terapiaa olikin tiheimmillään 2krt/vko, ja lisäksi aloitettiin mielialalääke (optipar), jota useaan otteeseen nostettiin. "Lääkettä käytetään masennuksen ja paniikkihäiriön hoitoon. Lisäksi sillä voidaan hoitaa ahdistuneisuutta, pakko-oireista häiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja traumaperäistä stressireaktiota."

Ja juurikin se, että tässä koko projektissa meni kaksi vuotta kun sitä käsiteltiin, ei mikään lyhyt aika. Ja itseasiassa jatkuu vielä.

Mutta sinuna hakisin apua, jos et vielä ole minkään avun piirissä. Ja tietenkin se on vaikeaa käsitellä asioita, mutta kun vaan löydetään keinot millä itseään auttaa niin se on jo paljon.

Lisäksi se, että voi puhua asioista esim. läheisille hoidon aikana niin on plussaa. Itellä ei kauheasti sellasia ihmisiä ollu, ja oli tosi raskasta yksin kantaa kaikki asiat aina terapioiden jälkeen ku niistä olis halunnu jollekki puhua. Voimia sulle, tiedän että se on todella vaikeaa päästä sopuun kaiken näiden asioitten kans, mutta varmasti onnistuu ! :)

ja mitä se pitää sisällään. Tämä oli ainakin minulle tosi uutta - olen tiennyt lähinnä sanana että joku dissosiaatiohäiriö on olemassa. Kertomustenne lukeminen oli avartavaa.



t. ei kukaan aiemmista

se näkyy ystävyyssuhteissa? Onko niitä?

..eli opiskelupaikkakunnalla ei oikeastaan ystäviä ole, pelkkiä koulukavereita muutama. Koska en itse ole halunnut tutustua, tai se on tuntunut tosi vaikealta. Onneksi on entiset ystävät vielä tallella

mutta siis ystävyyssuhteiden luomiseen varmasti uudella paikkakunnalla vaikutti se, että just rankimmat ajat tän dissosiaation kanssa osu siihen opiskelujen alkuun. :)



Mutta selvinnyt oon, ja nautin :)

18 jatkaa... mietin tässä erästä tuttavaa, jonka on jotenkin omituisen vaikea olla porukassa. Ihan kuin ei keksisi _mitään_ juteltavaa koskaan vaikka ei ole sinänsä ujo.

Puhumattomuuteen nyt on niin paljon syitä ettei tarvi alkaa sen takia diagnoosia kenellekään keksiä. >:(

Olen ilmeisesti sellainen, että minusta ei pidetä. Pystyn helpostikin tutustumaan ihmisiin, mutta ystävää minulla ei ole ollut koskaan, vaikka olen sellaista kovasti kaivannut (ja siinä minua on myös käytetty hyväksi). Kavereita on, mutta kukaan ei _ikinä_ pyydä minua mihinkään, olen aina itse aktiivinen. Jossain vaiheessa kaveruudetkin aina katkeaa. Pistän herkästi välit poikki, eikä kukaan ole tullut koskaan kyselemään että mihin jäit. En tiedä miksi minusta ei pidetä. Ehkä sitten se että minusta on näkyvillä milloin minkäkinlainen puoli, tekee minusta vaikean?

ap

se vaan pitäisi sinnitellä eteenpäin! ja ehottaa niitä tapaamisia ja tekemisiä. :)

Ja koko ikäni ehdotelleena alkaa olla ehdotukset vähissä. Juuri nyt ei ole ketään kenelle mitään ehdotellakaan. Mua ei oikeesti _ikinä_ pyydetä mihinkään. En jaksa. Ehkä joskus taas.

ap

Ja koko ikäni ehdotelleena alkaa olla ehdotukset vähissä. Juuri nyt ei ole ketään kenelle mitään ehdotellakaan. Mua ei oikeesti _ikinä_ pyydetä mihinkään. En jaksa. Ehkä joskus taas.

ap

Minäkin voisin periaatteessa sanoa noin, mutta ei se ehkä ole niin kuitenkaan. Minulle on ehdotettu, mutta en ota sellaisia ehdotuksia vakavissaan. Tavallaan odotan ihmisiltä suorempia tarjouksia. Eli voisitko tulla paikkaan x lauantaina klo y. Ja jos joku sanoo, että olisi kiva mennä leffaan joskus tai nähdä kahvilla, niin tulkitsen sen enemmän sellaiseksi, että kaveri ei välttämättä kaipaa juuri minun seuraani.

mä olen varmaan dissosioinut jo monta vuotta ja yrittänyt kieltää itseltäni kaiken, nyt dissosioin entistä enemmän enkä lähde kotoani, en enää edes tunnista omia ajatuksianikaan, ne on jonkun muun ei mun... osaanko edes ajatella? olen päästänyt itseni näin huonoon jamaan

Tallainen kuin minaSaatan tehda seinamaalauksen ja sitten katson kummissani,etta minako tuon tein.
Kaupungilla pitaa kysya tyttarelta,etta onko mulla nyt varmaan housut jalassa.
Aamulla /tai iltapaivalla kun heraan,mietin missa maassa olen ja mika vuodenaika on kyseessa.
Mutta ei se mitaan,ihan kivaa on yleensa.

[quote author="Vierailija" time="13.06.2015 klo 14:32"]ei nuo ole ollenkaan dissosisaation oireita mitä olette kuvanneet! nuo on jotain muuta, esim. identiteetti ongelmia ja muita epäselväpersoonallisuushäiriöitä, tms. mutta DID on oikeasti sama kuin MULTIPPELI PERSOONALLISUUS, ei siis jotain että "en muista minne olin menossa", tai" en koe olevani itseni"! Teidät on väärin diagnosositu. OIKEA did ei ilmene noin, vaan selvänä PERSOONALLISUDENpirstaloitumisena, tai että on MONIA eri persoonia yhden ihmisen sisällä, jota ovat aivan eri ikäisiä, ja eri luonteisia persoonia, ja läheiset huomaavat tämän eron kun yksi tulee esiin, esim. 5 v. lapsi, ja teini-ikäinen, ja aikuinen vaikkapa mies naisen kehossa, tai lesbo, jne.!

Teillä on varmasti JOKU häiriö, en halua kiistää ongelmianne, mutta ei DID.
[/quote]

Ketjussahan ei puhuttu dissosiatiivisestä identiteettihäiriöstä, vaan dissosiaatiohäiriöstä, jotka ovat eri diagnooseja.
Minulla on DID ja sitä ennen diagnoosina oli määrittelemätön dissosiaatiohäiriö.

Ja juuri ketjussa luetellut oireet kuuluvat dissosiaatioon.

DID häiriönä ei taas sitten ole se tyypillinen elokuvissa esiintyvä *naps*hei ole pertti*naps*olen pirkko. Aniharvoin näin on.
Persoonat vaihtuvat yleensä ulkopuolisten sitä huomaamatta ja tässäkin nuo ketjussa mainitut oireet ovat suuressa osassa.
Voi olla menossa johonkin, ja havahtua ettei tiedä minne on menossa. Muistiaukot on yleisiä jne..

ei nuo ole ollenkaan dissosisaation oireita mitä olette kuvanneet! nuo on jotain muuta, esim. identiteetti ongelmia ja muita epäselväpersoonallisuushäiriöitä, tms. mutta DID on oikeasti sama kuin MULTIPPELI PERSOONALLISUUS, ei siis jotain että "en muista minne olin menossa", tai" en koe olevani itseni"! Teidät on väärin diagnosositu. OIKEA did ei ilmene noin, vaan selvänä PERSOONALLISUDENpirstaloitumisena, tai että on MONIA eri persoonia yhden ihmisen sisällä, jota ovat aivan eri ikäisiä, ja eri luonteisia persoonia, ja läheiset huomaavat tämän eron kun yksi tulee esiin, esim. 5 v. lapsi, ja teini-ikäinen, ja aikuinen vaikkapa mies naisen kehossa, tai lesbo, jne.!

Teillä on varmasti JOKU häiriö, en halua kiistää ongelmianne, mutta ei DID.

Käytetäänkö tämän hoidossa lääkkeitä vai pelkkää terapiaa? En ole löytänyt mainintaa lääkityksestä lukemistani lähteistä.

ap

lääkkeillä, kun kysymyksessä on persoonallisuuden rakenteellinen juttu. Toki dissosioihmisiä hoidetaan masennuslääkkeillä tai antipsykooteilla, riippuu vähän häiriön tasosta ja muista mahdollisista ongelmista. Joidenkin mielestä psyykenlääkitys voi haitata terapiaprosessia.

Mutta aina kuitenkin jonkun täytyy ehdottaa missä ja milloin.

Rankkoja hyväksikäyttötapauksia takana, ja henkistä ja osittain fyysistä perheväkivaltaa lapsuudessa.



Olen käynyt kaksi vuotta terapiassa ja käsitellyt asioita, eikä vieläkään näy loppua että voisin unohtaa menneet.



Itse koin tämän siten, etten tunnistanut itseäni. Peiliin katsoessa en ollut varma kuka siinä oli, en näyttänyt siltä mitä tunsin olevani, en näyttänyt itseltäni. Koulussa tunsin etten ole siellä, olen ulkopuolinen ja katselen vain kuin "kärpäsenä katossa", tai omalla paikallani.

Joskus lenkillä ollessani en tuntenut itseäni, eli saatoin nähdä itseni katselemmassa omaa itseäni lenkillä, kuin olisin ollut irti ruumiista.



Lisäksi ajan- ja paikantaju katosi. Saatoin istua päivän kotonani, yhtäkkiä havahtuen että onkin keskiyö. Saatoin olla esimerkiksi ulkona kävelemässä, kunnes yhtäkkiä havahduin, enkä muistanut minne olin menossa tai mitä olin ollut tekemässä. Se oli pelottavaa.



Lisäksi pelkäsin koko ajan, olin täysin vainoharhainen ja pelkäsin että joku tulee asuntooni ja tekee minulle jotain. Pelkäsin ja valvoin yöt, kuunnellen ääniä mitä rapusta tai asunnostani kuului. Täytyi nukkua niin että näen joka suuntaan ja pääsen tarvittaessa pakenemaan.



En pystynyt erottamaan unia ja tositapahtumia toisistaan. Saatoin kertoa sisaruksilleni tehneeni tai kokeneeni iloisia asioita, jotka olivat käytännössä mahdollisia. He tietenkin epäilivät etten ole tosissani, mutta ite en kyennyt erottamaan oliko asia loppupeleissä totta, kun niitä aloin miettimään. Lopulta psykologini kertoikin, että ne asiat ovat totta mistä on jokin todiste, esim. saapunut tekstiviesti ystävältä missä kerrotaan mitä olemme tehneet tai miten jokin tekeminen on sujunut. Myöskin unet menivät täysin tosina, ja vasta jälkeenpäin niitä osasin erotella epätosiksi.



Jokatapauksessa, siitä on päässyt yli! Tietenkin asiat mitä on tapahtuneet, eivät ikinä unohdu. Dissosiaatio ei enää vallitse elämääni, eikä oireile minussa. :) Olen onnellinen, mutta halusin jakaa ensimmäistä kertaa tämän kaiken jollekkin muulle kun terapeuteilleni. :D

- Jos joku sais apua jos epäilee tätä. :)

Miten olet päässyt noin hyvin noin vaikeista jutuista eroon? Pelkkä terapia ei varmasti riitä. Miten olet työstänyt asioita? Itsellä on tollasta että en tunnista itseäni peilistä ja esim. oma nimi tuntuu ihan vieraalta. Pelkoja on kanssa. En muista oikeestaan mitään ajasta ennen yläastetta. Mulla kanssa aika häviää istuskeluun ja mielessä on sellanen keskustelu koko ajan käynnissä, mikä vie kamalasti aikaa ja on joskus häiritsevää, mutta yleensä nautin siitä ja annan päivien kulua pään sisällä.



huh. Olen tuntenut itseni vaan täysin luuseriksi, tuntuu että olen jumissa omassa päässäni enkä ikinä pääse sieltä pois...

ap