Missä iässä alkaa aikuisuus?

16-25 henkilöstä riippuen.

Ei kai sille mitään täsmällistä ikää voi antaa. Mutta joitakin kriteereitä sentään. Mielestäni aikuisen ominaisuuksia ovat ainakin seuraavat:



-Kantaa taloudellisen päävastuun elämästään.

-Asuu omillaan tai jos asuu vanhempiensa luona, ei elä heidän siivellään.

-On hankkinut ainakin jonkinlaisen ammatin ja työhistorian.

-Omaa aikuisen ihmisen sosiaalisia valmiuksia, eli ei syytä kaikista vastoinkäymisistä vain muita tai vain itseään ja ymmärtää, että oma menestyskin johtuu osin omasta työstä ja osin sopivista tuttavista ja sopivista yhteensattumista. Osaa pyytää ja antaa anteeksi ja käsitellä ihmissuhdeongelmia. Tuntee oman jaksamisensa rajoja ja huolehtii siitä, ettei anna työelämän vaatimusten uuvuttaa itseään lamaannuksiin. Erottaa myötätunnon, lepsuuden samoin kuin kannustamisen ja painostamisen toisistaan.

-On realistinen itsensä suhteen eli tietää missä on hyvä ja missä ei. Osaa kehittää itseään tarpeen mukaan ja pyytää apua asioissa, joissa sitä tarvitsee. Käyttää hyviä puoliaan paitsi omakse edukseen, myös läheisten auttamiseen.



Tällaisia ajatuksia. Jotkut näistä minun ajatuksistani voi täyttää jo alaikäisenä, toiset eivät täytä näitä kaikkia ikinä. Enkä minäkään täytä niitä kaikkia juuri nyt. Pidän kuitenkin käsitystäni aikuisuudesta ihanteena, enkä vaivaudu suremaan liikaa, jos ihan kaikki ei aina toteudu. Tämä maailma nyt vain on sellainen, ettei kukaan pärjää ypöyksin. Arvelisin, että jossakin 30 ikävuoden paikkeilla alkaa olla mahdollisuus puhua siitä, että joku on pysyvästi saavuttanut aikuisuuden ja elämä siinä kuosissa, että tilapäinen itsenäisyyden menetys joissakin asioissa on tilapäistä, ei kypsymättömyyttä.

aikuistu koskaan;/

kertomaan lapsilleni oman perheenjäsenen kuolemasta.

Aika tuntui pysähtyvän ja tunsin vastuun sadan kilon painona hartioilla, mutta silti jaksoin...



Sen jälkeen minusta on kadonnut kaikenlainen lapsellisuus, leikinomaisuus ja sinisilmäinen luottamus tulevaan.

Sen jälkeen minusta on kadonnut kaikenlainen lapsellisuus, leikinomaisuus ja sinisilmäinen luottamus tulevaan.

ei ole minusta synonyymi aikuisuudelle, vaan ehkä masennukselle, jos ne siis kokonaan ovat kadonneet. Tietty sinisilmäisyys ei ole hyvästä mutta leikinomaisuus ja ajoittainen lapsellisuus on.

Monet suurten ikäluokkien edustajista ovat henkisesti vielä nuorisoa, vaikka eläkkeellä jo ovatkin ;)



Sanoisin mielelläni 18, koska silloin on lupa alkaa ottamaan vastuu elämästänsä ja lentää omilla siivillään. Itse käytin tuota ikää hyväkseni, enää eivät vanhemmat voineet pakottaa vaan minä tein itseäni koskevat ratkaisut - esim. missä asun.



Mutta tosiasiassa muitakin ikärajoja meillä täällä yhteiskunnassa on. Väkeviä saa ostaa 20-vuotiaana, syy lienee juuri se että nuorempi ei ole vielä riittävän aikuinen?



Ja lapsen voi adoptoida vasta 25-vuotiaana.



Ja kuten ap totesitkin, monet kaksikymppiset ovat vielä enemmän nuorisoa. Työkavereiksi en sen ikäisiä juuri kaipaa, ainakin omalla alalla olen kokenut aika rasittaviksi propellipäiksi negatiivisessa mielessä :)

Minä en antaisi edes sitä nuorempien äänestää.

Mulle tuli kanssa kertaheitolla valtavasti aikuisuutta lisää kun meidän keskimmäinen lapsi kuoli. Kaikki siihen kuolemaan liittyvät järjestelyt jne olivat sellaisia mitä en ollutaiemmin tehnyt. Sitä ennen on ollut joku "aikuisempi" hoitamassa järjestelyitä.



Edelleen se elämän rajallisuuden tajuaminen ja perusturvallisuuden murentuminen lisäsi aikuisuuden tunnetta. Samoin se kun tajusin että omat ja miehen vanhemmat olivat täysin hukassa kuoleman kanssa ja hoitovastuu kääntyikin.



Olin 37 silloin, mutta uskoisin että sama tunnelmat olisivat olleet vaikka olisin ollut 22.

kuolema voi aikuistuttaa.



Olen ollut "aikuinen" jo kauan, mutta vanhempani ovat olleet tukeni, turvani ja se taho mihin kääntyä, jos eteen tulee täysin outoja tilanteita. Kun tällainen henkinen tuki kuolee yllättäen ja joudut itse selvittämään kaikki kuolemaan liittyvät asiat ja hoitamaan omaisuuden siirtoon liittyvät asiat sekä ottamaan vastuun apua tarvitsevasta eloonjääneestä vanhemmasta, tunnet todella olevasi AIKUINEN.

kun on 26v.

No, minä olen 24-vuotias, enkä kyllä tunne itseäni vielä oikein aikuiseksi, ainakaan kypsäksi sellaiseksi. Veikkaan että tuolla kolmenkympi korvilla sitä alkaa jo tuntua aikuisemmalta. Tällä hetkellä tunnen olevani nuori aikuinen, mikä on eri asia kuin teini.



Kyllä se niin vaan on, että suurelta osin tuo aikuisuus riippuu elämänkokemuksesta. Jos on kokenut paljon ja rankkoja juttuja jo nuorena, niin kai se omalta osaltaan kasvattaa henkisesti. Toisaalta, jotkut eivät ikinä oikein aikuistu, edes vastoinkäymisten edessä, vaan heittävät homman entistä enemmän lekkeriksi...

sain tuolloin esikoiseni ja koko ajatus- ja arvomaailma muuttui kertaheitolla.



Jotkut aikuistivat hitaammin, jotkut nopeammin. Yleensä kai siinä viimeistään kaksvitosena ihmistä voidaan jo pitää aikuisena ja odottaa hänen käyttäytyvän aikuisten tavoin?

Itse ajattelisin asian niin, että 20-24 vuotias on varhaisaikuinen. 24-26 vuotias alkaa olla täysin aikuinen.

Olen itse 20 ja miellän itseni NUOREKSI aikuiseksi. Kaipa tuossa lähempänä kolmeakymppiä rupeaa jo aikuisemmalta tuntua.

Koska 25-vuotiaaksi saakka saa esim. vakuutusyhtiöistä nuoriso-alennuksia.

Siis kyllä mäkin pidin itseäni aikuisena ennen lapsen kuolemaa. Aikuisuus vaan nousi potenssiin miljoona silloin. Yksi ajatus oli se, että lapsena sitä kuvitteli vanhempiensa hanskaavan ihan kaiken. Mä olin niin hukassa silloin ja uskoisin mun lasten vieläkin ajattelevan äidin tietävän kaiken. Ovat siis pieniä vieläkin. Varmaan omista vanhemmustskin on tuntunut siltä.