Lue keskustelun säännöt.
Urputusta lasten hoidosta ja isovanhempien osuudesta
20.02.2012 |
Itse olen kolmen ala-asteikäisen lapsen äiti. Olin kotona niin kauan, että nuorin meni kouluun. Tein kotona jonkun verran etätöitä viimeisinä kotiäitivuosina. Nykyään teen töitä vain sen ajan, jonka lapseni ovat koulussa. Lapset eivät ole juuri koskaan keskenään tai yksin, olen lähettämässä heitä kouluun ja otan vastaan. Ei tässä sen kummempaa, meille tämä on ollut mahdollista ja olen itse siitä nauttinut.
Noh, kun lapset oli pienempiä asuimme ulkomailla ja olin AINA lasten kanssa. Nykyään asumme lähellä isovanhempia. Isovanhemmat ottavat lapsemme kylään yhdeksi kokonaiseksi viikonlopuksi joka kuukausi. Viikolla eivät ehdi olla lasten kanssa, työelämässä ovat vielä tiukasti.
Ystäväni jaksaa AINA jauhaa siitä miten meillä isovanhemmat hoitavat niiin paljon ja hän joutuu jaksamaan kaiken yksin. Toki on ikävää, että hänellä tai miehellään ei ole osallistuvia vanhempia, MUTTA, hänen lapsensa taas ovat olleet 1-vuotiaasta täyden päivän päiväkodissa. Tällä hetkellä ystäväni on työnhakija ja lapset ovat silti kokopäiväisesti päiväkodissa. Ymmärrän, ettei kannatakaan välttämättä heitä ottaa pois, ettei hoitopaikka mene ja työnhakuunkin varmaan menee aikaa, muttamutta... Minä en arvostele sanallakaan hänen valintojaan tai elämäänsä, mutta hän jaksaa aina muistuttaa kuinka minulla on niiiiin helppoa kaikki ja hän joutuu olemaan lastensa kanssa ilman lastenvahteja.
Kommentit (46)
kurja työkaveri sinulla :( Mielestäni aloituksen perusteella kaveri ei ole yhtä paha, mutta mistäs sen tietää. Ihan jatkuva valitus ja kaikkien puheenaiheiden kääntäminen omaan kurjuuteen on tietysti tosi rasittavaa, vaikka aihetta olisikin.
Voi olla todella rasittavaa, jos kaveri rupeaa marttyyriksi. Itselläni on yksi työkaveri, joka on alkanut puhua siihen suuntaan, että kaikilla muilla on aina helpompaa kuin hänellä, muut pääsevät vähemmällä. Kääntää tosi helposti kaiken keskustelun siihen. Jossain vaiheessa keksi että minä olen jotenkin etuoikeutettu, koska minulla on mies, joka käy myös töissä. Minulla on siis hirveän paljon enemmän rahaa kuin hänellä.
Ihan samaa työtä tehdään. Tämä työkaveri on sinkku, ja itse olen kolmen lapsen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla hyvä idea, jos et kertoisi ystävällesi ihan kaikkea perheenne asioista. Ei nyt valehdellakaan kannata, mutta onko jokainen hoitokerta pakko kertoa?
Itse sain ison bonuksen töistä, mutta en maininnut siitä kaverille, jolla oli juuri yt:t menossa töissään, en halunnut vääntää veistä haavassa.
Jos tietää kaverin vaikean tilanteen, voi hienotunteisesti olla hiljaa omasta onnestaan.
ap kommentoimaan saamiasi vastauksia.
ehkä tuossa tilanteessa tarjoisin kaverille apua. Vieläpä kesken kunnon valitussession sanoisin, että kerro toki, miten voin auttaa. Kaverille voisi mennä jauhot suuhun ja tajuta ärsyttävyytensä tai sitten hän voisi oikeasti pyytää ja saada apua tilanteeseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
etuoikeutettu persettä levittävä kotiäiti ja nyt passuutat itseäsi isovanhemmilla.
Sinulla ei ole selvästikään hajuakaan normaalista elämästä!
Kanssa ilman lasttenhoitoapua ei ole "oikeaa elämää" niin tiedä sitten mikä on.
Turha väittää, että työnhakuun menee 10h/pv. Kaveri tsitaa olla elämäntapavalittaja.
ihmettelepä vaikka ystävälläsi "onko sun lapsissa jotain vikaa, kun haluaisit olla heistä erossa sekä arkipäivät että viikonloput"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan kotirouvana.
Edelleenkään ei tee oikeita töitä, vaan puuhastelee kotona.
Ei ole koskaan joutunut elättämään itseään tai perhettään.
Olen elättänyt perhettämme mieheni perinnöllä sekä oman pienen yritykseni tuloilla.. Kuten sanottu, en valita. En vaan kuunnellakaan sitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystäväsi on katkera, ei kateellinen, eli siis kateus ei kohdistu sinuun vaan sinä olet kontrasti sille että hänen oma tilanteensa on kurja.
Olen täsmälleen kopio ystävästäsi, minulla on tilanne jossa 4 tervettä hyväkuntoista isovanhempaa ovat aivan piittaamattomia. Ovat terveitä, työelämä ei rasita enää, ei ole siis mitään estettä sille etteikö voisivat osallistua. Mutta eivät vaan viitsi tai halua. Omat vanhemmat eivät ole viitsineet käydä edes lasteni ristiäisissä eivätkä ole kahta nuorinta nähneet. Appivanhemmat jaksavat käydä ehkä kerran vuodessa. Kukaan ei ole ikinä sekuntiakaan auttanut mitenkään, ei edes hädän tullen (apua on pari kertaa ehkä pyydetty). Eivät ole hoitaneet, leikkineet, sylittäneet tai muuten osallistuneet lasten elämään. Elävät vain itselleen.
Kun näen miten naapurit saavat päivittäin tai viikottain apua niin kyllä mieli mustenee. Meillä ei ole ollut hetkeäkään kahdenkeskistä aikaa esikoisen syntymän jälkeen, ei ole ketään kuka auttaisi. Naapurit ja tutut käyvät hotellilomilla ja etelänmatkoilla kun mummot hoitavat. Jatkuvasti monta kertaa viikossa käyvät pariskuntana harrastuksissa, elokuvissa, syömässä kun mummot hoitavat.
Kyllä sen huomaa miten suuttumus ja kiukku hiipivät pintaan. Oma kateuteni ei kohdistu naapureihin, ei heidän helppo elämä ole minulta pois, mutta se katkeruus tulee siihen omaan tilanteeseen, omiin paskoihin isovanhempiin. Ja se harmitus on niin kokonaisvaltaista siksi että asialle ei voi tehdä mitään!
Isovanhempien kanssa on puhuttu, ja jopa kauniisti siitäkin muistutettu miten he itse saivat aikanaan varmaan tuhansia tunteja lastenhoitoapuja (molemmat meistä on hoidatettu mummoloissa pienestä pitäen). Mutta isovanhemmat vain sanovat että ajat on nyt erit ja emme aikoneet alkaa auttelemaan.
Mitäpä siihen sitten lisättävää. Isovanhemmat ovat päätöksensä tehneet.
Minullakaan ei kukaan tuttu/naapuri ymmärrä tilannettani mitenkään tai osoita edes kohteliasta empatiaa, vaan tulevat minullekin valittamaan miten heillä on niiiiin rankkaa kun tällä viikolla päästiinkin pariskuntana kahden ulos vain KAKSI kertaa vaikka olikin ollut puhe kolmesta kerrasta.... en edes jaksa siihen koskaan kommentoida että minäpä en ole käynyt miehen kanssa missään ikinä.... olen vain empaattinen ja sanon että "niin, kyllä se teillä varmasti rankkaa on".
kaverisi vain sattuu olemaan valittaja ja kateellinen kun olet päässyt lastenhoidollisesti ja taloudellisesti helpommalla. Puolison kuolema nyt tietysti on paljon pahempi juttu, mutta sitä hän ei vamasti omassa tilanteessaan tule ajatelleeksi.
Tarjoa kaverille apuasi tai jätä moinen kaveri. Ymmärrän molempien kannan kyllä tässä.
Olen elättänyt perhettämme mieheni perinnöllä sekä oman pienen yritykseni tuloilla.. Kuten sanottu, en valita. En vaan kuunnellakaan sitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jotkut isovanhemmat ihan saattavat pyytää niitä lapsenlapsiaan luokseen, ilman että ajattelevat että heidän oma tytär/poika heitä "passuuttaa". Olen kuullut tällaisistakin isovanhemmista, jotka siis nauttivat niistä lapsenlapsistaan... Kaikkihan tätä eivät voi ymmärtää.
etuoikeutettu persettä levittävä kotiäiti ja nyt passuutat itseäsi isovanhemmilla.
Sinulla ei ole selvästikään hajuakaan normaalista elämästä!
isovanhempiasia on monelle varmasti kipeä. Täällä oli taannoin ketju siitä, miten nykyisovanhemmat eivät ehdi ja ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Moni tuntee varmasti katkeruutta, jos tilanne on tämä, varsinkin jos muistaa omaa lapsuttaan mummoloissa.
Komppaan tuota aikaisempaa kirjoittajaa, ettei kaveri ole kateellinen ehkä, vaan vain katkera omasta tilanteestaan ja purkaa sitä sitten sinuun, ystävä kun olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin harvinaista nykyisin ;)
Ja jotkut isovanhemmat ihan saattavat pyytää niitä lapsenlapsiaan luokseen, ilman että ajattelevat että heidän oma tytär/poika heitä "passuuttaa". Olen kuullut tällaisistakin isovanhemmista, jotka siis nauttivat niistä lapsenlapsistaan... Kaikkihan tätä eivät voi ymmärtää.
etuoikeutettu persettä levittävä kotiäiti ja nyt passuutat itseäsi isovanhemmilla.
Sinulla ei ole selvästikään hajuakaan normaalista elämästä!
mutta sen lepäilevän vanhemman näkökulmasta isovanhempi passaa ilmaiseksi.
Hänelle lopputulos on aina sama, saa ilmaiseksi lomaa.
jäi aika oleellinen juttu pois aloituksesta...
Mutta asiaan: Voisiko kaveri sääliä sinua ja yrittää jotenkin lohduttaa sinua korostamalla omia vaikeuksiaan? Itse olen joskus tehnyt niin. Olen sosiaalisesti melko kömpelö.
Itse olet kaverisi valinnut ja tuntenut ilmeisen kauan. Tiedät varmasti itse parhaiten, miksi hän toimii, kuten toimii. Ja miksi yhä olette ystäviä.
Isovanhempien kanssa on puhuttu, ja jopa kauniisti siitäkin muistutettu miten he itse saivat aikanaan varmaan tuhansia tunteja lastenhoitoapuja (molemmat meistä on hoidatettu mummoloissa pienestä pitäen). Mutta isovanhemmat vain sanovat että ajat on nyt erit ja emme aikoneet alkaa auttelemaan.
Jos he eivät lapsiaankaan hoitaneet, niin miten sitten lastenlapsiaan... ? Mutta turha sitten vanhainkodissa itkeä, kun kukaan ei käy.
AP on siis asunut kuutisen vuotta ulkomailla (mies kuoli on kuopus oli 6 kk, ovat asuneet Suomessa vuoden ja kaikki lapset ovat jo ala-asteikäisiä, eli tuo kuopuskin jo siis 7 + vuotta) yh-kotiäitinä rahoittaen oleskelun miehen perinnöllä (jonka täytyy olla melko valtava, koska lasten lakiosaahan ap ei kai ole voinut hassata elämiseen vaikka heillä olisi miehen kanssa ollut omistusoikeustestamentti ja ap olisi leskenä perinyt kaiken) ja pienimuotoisella yritystoiminnalla viimeisinä kotiäitivuosina.
joka pitää ihan aidon yksinhuoltajan elämää helppona, koska saa kerran kuussa lapset hoitoon. Jos lapsilla on isä, sitä vapaata on paljon useammin.
Itse olen ollut ulkomailla lasten kanssa, ja oli aika rankkaa. Mutta kateus vie kalatkin vedestä, nähtävästi.
Jos ap ei edes tarvitse viikonloppua kerran kuussa omaa aikaa eikä ole edes miestä, mikset ottaisi joskus kaverin lapset hoitoon vapaaksi viikonlopuksesi? Kaveri saisi vähän rentoutua miehensä kanssa ja olisi aivan varmasti kiitollinen :)