Millainen on rajatilapersoona?

up

No voi, joku epävakaaksi diagnosoitu mielensäpahoittaja täällä alapeukuttaa noita hyvin nappiin osuvia kuvauksia...

Mutta kun sellaisia ne vaan tapaa olla ja sen vuoksi karkottaa ihmiset ympäriltään.

Minulla on tuo rajatila-diagnoosi. Alunperin se oli juurikin tuota impulsiivista käytöstä vaikealla kroonistuneella masennuksella varustettuna. Nykyisin koen olevani normaali ja tasapainoinen ihminen, mitä ei minusta aiemmin voinut sanoa hyvällä tahdollakaan, ei edes sormet ristissä.

Rajatilaa ja epävakaata voidaan hoitaa terapialla ja sen kanssa vaan opitaan elämään. Tai sitten ei opita. Se on ihan itsestä kiinni, että tahtooko olla draamakuningatar. Henkilökohtaisesti rauhotuin noista sekoilupiirteistä, kun 19v synttärit kolkutteli oven takana ja oivalsin, ettei se yökerhoissa rymyäminen ja jatkuva draama ryyppyporukassa ole mitään elämää ja se masennus sivussa ruokkii itseään ja kaikki on päin helvettiä muutenkin. Kasasin sitten itseäni pala palalta vuosia.

Minulla oli siis hyvin raskas lapsuus ja nuoruus laitoksissa. Useita huostaanottoja yms. ja olin hyvin katkera monista vanhoista asioista ja olin joko tuhannen vihainen ja katkera, tai itsesäälinen. Mikään tietenkään ei ollut minun vika ja luokalle jääminen (lintsailin ja vetelin lärvit sillä aikaa, kun muut oli koulussa) oli mukamas perhekodin syy, kun oli niin ikävää ja paha mieli, etten kestänyt selvänä. Noita omia ajatusmallihäiriöitä siellä terapiassa sitten hoidettiin.

Periaatteessa kaikkein lyhyin kuvaus on se, että tunneasteikko on tasan pakkasta tai täysillä ja ne tunteet, riehuminen ja olot ovat täysin todellisia ja tietysti siitä menee herne nenään, jos joku tulee sanomaan, että kyse on ylireagoinnista, kun itsellä on ihan oikeasti hyvin vahvana tunne x (raivo, ihastus, masennus, kostonhimo).

minulla myös. erittäin vaikeaa on. taustalla aivan selvä narsistivanhempi.

Mulla oli epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi (tunne-elämältään epävakaa ph) muutaman vuoden nuorempana. Tunteet ja käytös oli täysin hallitsematonta, vakavaan masennukseen yhdistettynä hyvin itsetuhoista, päihteidenkäyttöä, ihmissuhteet kärsi ja parisuhteet oli aivan katastrofaalisia.

Sitten kävin viiden vuoden psykoterapian minkä aikana diagnoosi poistettiin, koska en enää täyttänyt kriteereitä. Käytös normalisoitui,päihteidenkäyttö loppui, masennus parantui, ihmissuhteet korjaantuivat ja läheisriippuvaisuus parani.

Ainoa jäänne tuosta on minuuden tietty heikkous, mutta sekin korjaantuu kokoajan. Myös tunteet ovat voimakkaita, mutta käytös yleensä omassa hallinnassani.

Valitettavasti jouduin narsistin uhriksi, mikä meinasi hajottaa koko uudelleen rakennetun psyyken. Selvisin kuitenkin, mutta eheytyminen tästä jatkuu vielä. Mieluummin liian voimakkaat tunteet, kun ei tunteita ollenkaan sanon nyt tuon narsistin kynsissä olon jälkeen.

Vaikka kuten minä. Perheellinen, vastuullisessa työssä oleva ja kohtuullisesti toimeentuleva, ilman hoitokontakteja.

Nuorena asia kyllä oli toisin ja olin pitkään hoidossakin sekä nuorten kuntoutuksissa (vuosia). Osa persoonallisuushäiriöistä katoaa näkyvistä noin 15 vuodessa diagnoosin teosta. Minusta ei ikinä arvaisi, että olen tälläisen diagnoosin joskus saanut. Toisenlaisiakin tarinoita kyllä on.

Mun käsityksen mukaan rajatilan ytimessä on hillitön hylkäämisen pelko jonka kanssa elämiseen on käytössä lapsen tasolle jääneet puolustusmekanismit ja käyttäytymismallit - parempia kun ei opi jos ei saa vanhemmiltaan mitään tukea siihen.

No minä en kyllä ole kokenut mitään suurempaa hylkäämisenpelkoa, enkä ole läheisriippuvainen? Eikai nuo ole keskeisia kriteereitä? Rajatilapersoona ei kyllä ole vanhempien vika, vaikka varmaan huono lapsuuskoti asiaa pahentaakin.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 09:28"]

Mun käsityksen mukaan rajatilan ytimessä on hillitön hylkäämisen pelko jonka kanssa elämiseen on käytössä lapsen tasolle jääneet puolustusmekanismit ja käyttäytymismallit - parempia kun ei opi jos ei saa vanhemmiltaan mitään tukea siihen.

[/quote]

Läheisriippuvaisuus on asia erikseen. Rajatila/epävakaa harvemmin on moksiskaan siitä, että jää hetkeksi yksin, koska kaveripiiri vaihtuu tiuhaan muutenkin ja aina on uutta seuraa, jolle voi sitten valittaa siitä, kuinka joku nyt teki näin ja ai kauhea mikä mulkku ja elämä potkasi hampaille. Tai siis näin oli minun tapauksessa. Kyseessä on vain puutteellista impulssihallintaa. Tunne-elämä on kyllä kehittynyt, mutta kaikki on vähän hurahtamista. Samaa hommaa, kuin kaksisuuntaisilla, mutta alle minuutin sytytyslangalla sattumanvaraisiin suuntiin ja kyseessä ei ole mikään aivokemiallinen häiriö. Analyyttinen ja harkittu käytös on hyvin kaukainen asia. Enemmänkin voisi sanoa rajatilaa sellaiseksi äärimmäisen extreme äkkipikaisuudeksi. Ihan kypsiä ne tunteet on, harkinta-aika on vaan ihan järkyttävän olematon. Jostain se käytös juontaa juurensa aina. Huonot lapsuusolot kun ei automaattisesti tarkoita alkoholismia ja turpaansa ottamista.

Numerolle 18: Anna kun arvaan: harvemmin tarvitsi pettyä minkään suhteen ja tahdon sai suht helposti läpi, ainakin pienellä raivarilla? Sinänsä kyllä syytän vanhempia tietyssä määrin. Itse nimittäin totuin saamaan tahtoni läpi, jos ei muuten, niin rikkomalla astioita sitä palvelua kummasti tuli. Varmaan lopputulos olisi ollut vähän eri, jos minut olisi edes kerran pakotettu siivoamaan omat sotkuni, mutta periaatteessa talossa määräsi 6 v ja yksinhuoltajaäitini ei vaan voinut asialle mitään. Olin poikkeuksellisen hirviömäinen kakara ja tilanne vain paheni teini-ikään mennessä, kun kukaan ei kaappia löynyt paikalleen silloin, kun se olisi ollut vielä mahdollista. t. 13

No en kyllä mielestäni saanut asioita läpi sen paremmin kuin muutkaan. Kasvoin isommassa perheessä, jo senkään takia ei vanhemmilla ollut mahdollista suorittaa curling-vanhemmuutta. Ihan normaali lapsuus mulla mielestäni oli, ehkä jopa turvatumpi. Esimerkiksi väkivaltaa meillä ei käytetty ikinä, eikä päihteitä.

Olin poikkeuksellisen hiljainen, kiltti, älykäs ja sisäänpäinsuuntautunut lapsi.

Jos sun kokemuksesi on tuo, ei se silti tarkoita että se sama pätee kaikkiin.

Katselin tuossa uusia hoitokäytäntöjä ja tällä hetkellä ajatellaan, että syy on geneettinen, ja lisäksi voi olla/on erilaisia laukaisevia tekijöitä (tällä tarkoitat vissiin niitä kotioloja). Minä en oikein keksi, mikä voisi minun lapsuudessa olla se laukaiseva tekijä. Ei se löytynyt vuosikausien terapiallakaan.

Oletpa ihanan tutusti kärkevä ja mustavalkoinen. Kun sulla vika on siinä että sait tahtosi periksi, on sen oltava mullakin. Tiedät kyllä jo senkin, ettei jokainen kakara, joka saa tahtonsa suht helposti läpi, tule olemaan vuosien mentaalihoidossa.

18

"perinnölliset tekijät, vaikea-asteiset ja pitkään jatkuneet varhaislapsuuden traumat sekä muut toistaiseksi määrittämättömät ympäristötekijät. Häiriön tausta on heterogeeninen eikä kaikkien tapausten tausta ole samanlainen eivätkä kaikki häiriöstä kärsineet ole kohdanneet lapsuudessa vakavia traumakokemuksia."

Lähde niinkin luotettava kuin Wikipedia, mutta samat tiedot löytyvät muualtakin.

Häiriön taustalta löytyy osalla potilaista vaikeita lapsuuden traumoja. Kaikilta ei löydy mitään.

Mutta me rajatilaihmiset ollaan juurikin sellaisia, että se syyllinen ja vika on löydyttävä jostain. Mieluiten jostakusta muusta ihmisestä. Ts. jos pentuna on saatu turpaan, häiriö johtuu siitä. Jos ei ole saatu turpaan, niin vika on sitten siinä. Mulla oli sama syyllistämisen/syyllisen etsinnän aikakausi aikanaan. Sittemmin olen tajunnut, että syytä kaikkeen vain ei ole. On hyväksyttävä mitä eteen tulee, eikä kaikkea voi tai tarvitse ymmärtää.

18

Puhhuh. Johan halusin käsittää asian mustavalkoiseksi. Mähän tuossa yritin sanoa, että mulla tilanne oli tämä. En vetänyt tohtorilakkia päähän ja laukonut täytenä totuutena :) Muutama laitoskaveri oli/on samalla diagnoosilla ja tuo on se yleinen tarina. Todella harvoin tulee vastaan minkäänlaisia turvatun ja onnellisen perheen lapsia avohoidon puolelta.Pitääkö saivarrella? -13

Yritin lukea viestiäni uudestaan, että mistä sä nyt vedit tämän curling-vanhemmuuden keskusteluun. Missään kohtaa en sanonut, että huoltajani olisi ollut niin suojeleva ja hyvää hyvyyttään periksi antava.

Juttu _tuppaa_ (yleisesti, tämä ei tarkoita 100% tapauksista/koko ihmiskunta asetelmaa) menemään sillä viisiin, että epävakaat kasvattaa epävakaita ja piiri vaan pyörii ympyrää. -13

[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 11:35"]

Puhhuh. Johan halusin käsittää asian mustavalkoiseksi. Mähän tuossa yritin sanoa, että mulla tilanne oli tämä. En vetänyt tohtorilakkia päähän ja laukonut täytenä totuutena :) Muutama laitoskaveri oli/on samalla diagnoosilla ja tuo on se yleinen tarina. Todella harvoin tulee vastaan minkäänlaisia turvatun ja onnellisen perheen lapsia avohoidon puolelta.Pitääkö saivarrella? -13

[/quote]

Joo, kun kaks rajatilaa kirjottelee niin mikään ei taatusti ole yksinkertaista. 

´" Anna kun arvaan: harvemmin tarvitsi pettyä minkään suhteen ja tahdon sai suht helposti läpi, ainakin pienellä raivarilla? Sinänsä kyllä syytän vanhempia tietyssä määrin."

No minusta tuo oli aika selvä teksti. Ja kun ei sitä nyt vaan ole todettu, että mikään tuollainen saa aikaan rajatilahäiriötä.

Mutta se on ihan takuulla varmaa, että rajatilahirviön kasvattaminen ei ole helppoa. En ihmettele enkä syyllistä, jos vanhempi joskus vaan joutuu menemään sieltä mistä aita on matalin... Sun tilannettasi nyt erityisesti tarkoittamatta. Curling-vanhemmuus oli liikaa kärjistetty ilmaisu (jolla tarkoitin, ettei rajatilahäiriötä saa aikaan edes sillä).

Itse oli poikkeuksellisen vaikea - jo 13-vuotiaana alkoi psykologikäynnit kerran viikossa, jatkuen 25-vuotiaaksi. Olin useita kertoja myös mielisairaalassa, sekä päiväsairaalassa pidemmän jakson (vuosikausia), kuin kukaan nuori siellä aiemmin oli ollut :D

Kun minun vointini ja persoonallisuuteni katsottiin eheytyneen, sairastui äitini kuten omaiselle monesti käy. Mä olen aika allerginen niille väitteille, joissa joku vielä kriteerit täyttävä syyttää tilaansa kotioloista.

Mutta taudinkuvaan kuuluu vahvasti se, että ei voi uskoa, että näin vittumainen olo voi olla ilman syytä. Vihalle, ahdistukselle ja tuskalle on löydyttävä objekti, muuten se täytyy purkaa sisäänpäin.

Se ei ole ihan totta että todella harvoin tulee vastaan normaalilla lapsuudella varustettuja avohoitopotilaita. Monen monet hoitoa vaativat häiriöt kuitenkin ovat sellaisia, että selittyvät puhtaasti lapsuuden tekijöillä. Ja huomattavaa on sekin, että ei ole montaa sellaista tilannetta tai traumaa, joka sairastuttaa kaikki lapset. Geneettiset/tuntemattomat syyt ovat usein vahvemmat.

Rajatilapotilaistakin osalla on näkyvissä muutokset aivoissa.

Mun suvussa ei ole todettu varsinaisia mielenterveyshäiriöitä, näitäkin kartoitettiin hyvin. Masennustaipumusta on ollut jonkin verran.

Oho, monen monet hoitoa vaativat häiriöt eivät kuitenkaan ole sellaisia, että selittyvät puhtaasti lapsuuden tekijöillä, tarkoitin kirjoittaa.

En todellakaan ole ko. häiriön asiantuntija mutta ajattelin kirjoittaa kokemuksia exästäni, joka oli diagnosoitu rajatilapersoonaksi.

Hänellä kaikkein selkein oire oli ihmisten jakaminen enkeleihin tai paholaisiin, vuohiin ja lampaisiin. Esim. kun hän tapasi minut, nosti minut jopa jotenkin pelottavasti jalustalle, kuin olisin täydellinen ihminen, jopa enkeliksi kutsui. En tiennyt silloin persoonallisuushäiriöstä, ja ajattelin vaan että on ihastuminen vähän laittanut vaaleanpunaiset lasit päähän, että menee ohi. Ja niin se menikin, ja kääntyi yhtäkkiä täydelliseksi minun demonisoimiseksi. Yhtäkkiä muutuin rumaksi, ilkeäksi, nalkuttavaksi, kaikin puolin huonoksi, vaikkei mitään olltu erityistä tapahtunut, ei riitoja ei mitään. Huomasin samaa käytöstä hänessä muidenkin ihmisten suhteen, kukaan ei ollut ihan ok, vaan joko ylistetty ja täydellinen tai aivan hirvittävä.

Sitten oli semmoista yleistä tempoilua ja sekoilua, vaikka oli yli kolmekymppinen mies. Liikaa alkoholia. Työsuhteita ei oikein saanut pidettyä pitkään kun kyllästyi ja päätti välillä alkaa esim. muusikoksi tai muuhun haihatteluun johon hänellä ei oikeasti ollut riittäviä lahjoja. Tavallinen kuvio oli, että kesäisin yritti tehdä jotain hanttihommia mutta talvella meni lössiksi homma ja lähinnä renttuili.

Rajatilalla tarkoitettiin ennen (ei sanaa paljon enää käytetä) psykiatrisen häiriön tasoa, joka ei ole lievä (neuroottinen) eikä vakava (psykoositason sairaudet), vaan siltä väliltä. Rajatila-häiriö haittaa elämää, vaikuttaa ihmissuhteisiin, mutta sen kanssa pärjää. Se ei ole reaktiivinen (syntynyt esimerkiksi aikuisuudessa, vaan kehityksellinen eli syntynyt persoonallisuuden kehityksen yhteydessä ja siksi hoito on erilaista, kuin vaikka fobioiden, pelkotilojen (pinnallisempia neuroottisia häiriöitä). Hoito voi keskittyä persoonallisuuden rakentumiseen (pitempi psykoterapia) tai rajatilan kanssa selviytymiseen (pinnallisempi esim kognitiivinen psykoterapia).

Rajatila ja epävakaa tippuu sinne persoonallisuushäiriöiden lahkoon ja niihin ei ole mitään naps parannusta lääkityksellä, kuten neurologisissa ongelmissa. Tai no ei nuppiviat ikinä parane lääkitykselläkään taikaiskusta, mutta ajan nyt sitä takaa, että esim. kaksisuuntainen "toipuu" hyvin, kun sopiva lääkitys löydetään. Samalla tavalla adhd rauhoittuu, kun aivokemia saadaan vihdoinkin juoksemaan niin kuin pitää, koska kyseessä on ollut aivokemiallinen häiriö.

Itse aloin ramppaamaan kutistajalla 3-vuotiaana, kun rupesin piirtelemään mörköjä ja oksentelemaan ja ramppasin monissa testeissä, kunnes sitten 14-vuotiaana vihdoin kroonistuneen masennuksen buustaamana lipsahdin psykoosiin. Siihen väliin oli mahtunut vaikka ja mitä. En viitsisi hirveästi asiasta avautua, kun asustelin tuppukylässä ja olin valitettavan tunnettu tapaus, kun "kaikki" oli toisilleen sukua.

Tiedostan ja tiedän kyllä, että tarinoita on eri lähtöön. Me asuttiin kasaan mätänevissä taloissa ja kaikki mitä tein oli väärin tai "ihan sama". Kun yritin lähteä ulos, niin sain kuulla, ettei sinne kannata mennä, kun ne muut lapset tahtoo multa vain mun karkit, eivätkä minun seuraani.

Terapiassa ramppasin 17 vuotta ja psykiatrisilla osastoilla pyörin vuoden elämästäni. Nelisen vuotta olin muissa laitoksissa, kun vanhemmat väsähtivät ja päädyin laitoskierteeseen. Tuli törmättyä satoihin muihin pössöihin ja yksikään ei ollut sieltä kuuluisasta idylistä. Jotenkin kieltäydyn uskomasta, että kaikki Suomen perheet ovat niin perseestä ja ahdistavia, että lapset päätyvät pössölään ja napsahtelevat ihan ilman syytä. Lisätään nyt vielä, että tietty poikkeuksia voi olla ja pienistäkin noroista voi jossain syntyä iso virta optimaalisessa paikassa ja silloinhan varsinaisesti mitään syytä ei ole, kun kyseessä on ollut joku hajonnut vetoketju, joka katkaisi kamelin selän sinä päivänä.

Jos joku tästä nyt tunnisti, niin morjes sinne. -13

28, epävakaus ei ole oikeastaan "nuppivika" vaan seurausta siitä, että mieli on toiminut oikein hetkellä, jolloin henkilö on traumatisoitunut.

Rajatilapersoona on vähän vanhahtava ilmaisu, nykyään puhutaan kai yleensä epävakaasta persoonallisuudesta. Itse sairastan sen lisäksi myös toistuvaa masennusta ja käyn terapiassa sekä olen mielialalääkityksellä. Tässä joitain keskeisiä ilmenemistapoja minun kohdallani:

Mustavalkoinen ajattelu: melkeinpä asiassa kuin asiassa minulla on vain kaksi ääripäätä. Monen asian suhteen vaihtoehtoina on vain täydellisyys tai totaalinen epäonnistuminen. Kaikki tai ei mitään!

Intensiiviset mutta hyvin lyhytkestoiset ihmissuhteet. Kun tapaan jonkun uuden ihmisen, josta pidän, en vain "pidä" kyseisestä henkilöstä, vaan suorastaan hurmaannun heti. Kyseinen ihminen näyttäytyy ihanana ja loistavana ja koen hänen olevani ystäväni vaikka olisimme tavanneet vasta pari kerta. Sitten tulee esiin joku pikkujuttu, vaikkapa mielipide-ero jostain merkityksettömästä asiasta, ja hyppäänkin tunneskaalan toiselle puolelle: saatan alkaa suorastaan inhota kyseistä henkilöä. Loukkaannun aika helposti, mutta en näytä sitä (jotkut epävakaat saattavat raivostua todella helposti, mutta minä enemmänkin vetäydyn sisäänpäin ja haudon "loukkausta" itsekseni, jolloin se kasvaa hurjiin mittasuhteisiin). Jos koen jonkun tehneen minua kohtaan väärin, saatan alkaa vihata kyseistä henkilöä ja kannan kaunaa pitkään. Katkaisen välit enkä halua olla enää missään tekemisissä enkä selvittää asioita. Minun on vaikeaa ymmärtää, että ystävät voivat kinastella ja väitellä kiivaastikin, mutta silti pysyä ystävinä. Tässäkin asiassa minulla on vain kaksi ääripäätä, enkä osaa oikein liikkua sillä suurella harmaalla alueella siinä välissä.

Impulsiivinen käytös. Pahimmin tämä näkyy minulla rahankäytössä ja syömisessä (ts. ahmimisessa). Minun on vaikea hallita mielitekoja, joiden tiedän olevan minulle haitallisia. Onneksi en ole koskaan pitänyt päihteistä, muuten olisin varmaan jo mullan alla...

Mielialan epävakaisuus. Mieliala saattaa vaihdella päivittäin ja päivän sisälläkin laidasta laitaan. En ole vielä varma, reagoinko vain todella helposti joihinkin pikkuasioihin, joita en edes tietoisesti huomaa, vai eikö näille mielialan vaihteluille edes ole mitään ulkoista syytä.

Minäkuvan epävakaisuus. En oikein tiedä, kuka todella olen. Reagoin todella herkästi ulkoisiin vaatimuksiin ja odotuksiin, todellisiin tai kuviteltuihin. Minulla on tavallaan tuntosarvet pystyssä koko ajan: kertokaa minulle, kuka minä olen, sillä en itse sitä tiedä! Minulla ei ole sisäistä jatkuvuutta minäkuvani suhteen, vaan se vaihtelee jatkuvasti. Toivon usein olevani joku toinen, jossain muualla. Pakenen haavekuviin ja taiteeseen ja rakennan sisäistä tunnetta itsestäni sitä kautta sekä heijastaen itseäni muihin ihmisiin. Ja millainen sitten olenkin, olen aina vääränlainen ja huono.

Jotkut näistä oireista ovat tällä hetkellä lievempiä kuin miten niitä kuvasin, koska terapia on tosiaan auttanut minua saamaan hieman liikkumavaraa joustamattomiin ajatusmalleihini. Voisin vielä lisätä, ettei epävakauteni itse asiassa juurikaan näy ulospäin. Olen aika hiljainen ja kiltti, tykkään viettää paljon aikaa itsekseni lukien, piirtäen, kirjoittaen tai kissojeni ja koirani kanssa. En näytä negatiivisia tunteita muille, en oikeastaan edes kykene suoraan konfliktiin. Minulla on kavereita, mutta ei erityisen läheisiä ystäviä. Opiskelen yliopistossa ja olen aktiivinen ainejärjestöni parissa. Ulkoisesti olen ilmeisesti normaalin oloinen lukuun ottamatta ihmissuhteissa näkyvää herkkyyttäni, ja oireeni tuottavat enemmän tuskaa itselleni kuin muille.