Oletteko vaimoja/tyttöystäviä (eli naisia) vai äitejä miehillenne?

Kyllä koen olevani kaikkea sitä.Suurimman osa kotitöistä ja lapsen hoidosta jää minulle. Mies tekee kyllä jos pyydetään ihan mitä vain. Ainainen pyyteleminen vaan tympii, jupinaaa... ja joskus ´tulee näitä loistavia selityksiä miksi en voi tänään syöttää tai tehdä ruokaa kun just on meneillään tikkamatsi tai telkkarista tulee mielenkiintoista ohjelmaa. Tälläisestä selityksestä minä tietenkin räjähdän! Ja mies tekee kiltisti mitä pyydetään. En tiedä mitä tapahtuis jos minä sanoisin lapselle että ei vielä saa ruokaa kun äiti kattoo nyt telkkaria!! Mutta siis nalkuttamista... Eilen kyllä teki töistä tullessa iltaruoan ihan pyytämättä. Jotain hyvääkin siis joskus sattuu. Saattaa olla toisinaan mussakin vikaa että sanon ihan liian äkkiä. Vai kuvitteleeko se tosissaan joskus että kyllä se vaimo. Tilanne korjaantuu yleensä juttelemalla.



Tuosta lapsen nukkumisongelmasta minä selvisin näin: Ehottelin että josko lapsonen siirrettäisiin omaan huoneeseen nukkumaan kun sellanen nyt on. Mies sanoi ettei vielä, hän nukkui äiskän ja isúkin huoneessa varmaan neljävuotiaaksi. Mut minäkun nukun paremmin kun lapsi ei ole vieressä tuhisemassa ja toisinaan unissaan kitisemässä (hätää kun ei ole). Otin yksi kaunis päivä pinnasängyn kainaloon ja kannoin sen lapsen omaan huoneeseen. Oli silloin 9 kk ja hyvin on nukkunut siitä asti.

Minusta tuntuisi kauhealta, jos olisin miehelleni (tai jollekulle muulle) " vain" vaimo, tyttöystävä tai nainen. Kyllä minä olen ihan minä itse riippumatta sukupuolestani, siviilisäädystäni tai lasten lukumäärästä. Jos mies rupeaisi pitämään minua emäntänä tai rakastajattarena, niin poru tulisi aika pian. Puhumattakaan tietysti siitä, että hän rupeaisi pitämään minua äitinään - lapsille puhuessamme kääytämme tietenkin äiti- ja isä -nimityksiä, mutta emme muulloin.



Yleensä käytämme toisistamme etunimiä ja puhumme toisillemme niinkuin normaaleille täyspäisille ihmisille puhutaan. Kukaan ei meillä palvele tai passaa ketään (paitsi joskus lapsia), eikä ketään kohdella itsestäänselvyytenä. Aikuisilla on aikuisten jutut ja asioista keskustellaan tasavertaisina! Joskus saatan käyttää miehestäni nimitystä " mies" tai hän käyttää minusta nimistystä " vaimo" silloin kun puhuu sellaisille vieraille ihmisille, jotka eivät meitä etunimeltä tunnistaisi, esim. satunnaisille tuttaville.



Muut kuulemani nimitykset ovat mielestäni todella halventavia, esim. eukko, emäntä, muija, äijä, ukko tai puhuminen puolisosta esim. tämän sukunimellä... puhumattakaan tietysti siitä, että aikuinen mies kutsuu vaimoaan äidiksi - hyi ällötys!

Pukeudun töihin korkokengiin, hameeseen ja paitaan/jakkuun, joten kai siinä vaiheessa mieskin tajusi viimeistään, että wau- tuulipuvun ja kotiverkkareiden alla on viimeiset vuodet piileskellyt ihan oikea Nainen :-D



Sen lisäksi että työelämään paluu muutti minua ulkoisesti, se muutti myös vastuunjakoa perheessämme. Nyt mies vie&hakee lapset hoidosta, laittaa näille ruuan ja hoitaa siinä sivussa kotitöitä minun pidemmän työmatkan takia. Äidistä tuli siis jälleen Vaimo ja Nainen, jolla on sananen sanottavansa niin perheen elättämiseen kun kotitöiden tasapuoliseen jakautumiseenkin. Oman työidentiteetin takaisin saaminen aiheutti myös sen, että keskustelunaiheet eivät miehen kanssa enää pyöri pelkästään lapsissa- elämään on tullut aika lailla lisää perspektiiviä.



Myönnän olleeni " lähes-Äiti" kotiäitivuodet, mutta onneksi siis kehitystä tapahtui!

uskoisin että tässä puhuttiin nimenomaan suhtautumisesta, ei siitä millä nimellä puolisoa kutsutaan.

Kysymys ei tosiaankaan ollut kutsumanimestä, ei meillä sentään mies minua äidiksi kutsu! Ja kun tuossa lueteltiin miesten hyveitä, niin joo-o, kyllä meilläkin mies kokkaa, siivoaa, pyykkää (harvoin), ja hakee joka päivä lapsen tarhasta ja ruokkii. On muutenkin tosi hyvä isä, jos sen kautta voi luokitella kuinka paljon viettää aikaansa poikamme kanssa ja hänestä huolehtii.

Mutta kun kysymys onkin parisuhteen tilasta, on muuttumassa lapsen tulon myötä ihan kaveruussuhteeksi, sitä kai yritin aloituksella sanoa. Ei päästä näköjään millään (ei tietenkään ihan samaan) siihen tilanteeseen, joka meillä oli ennen lasta. No, sehän on selvä että lapsi muuttaa parisuhdetta, mutta kun meillä jotenkin tuntuu että...niin, minusta on tullut se äiti. Olen myös miettinyt sitä että voisiko tää meidän vähäinen seksielämä jotenkin johtua siitä " äiti-myytistä" ...?

Oli ihan mielenkiintoista lukea muidenkin mietteitä, ehkä tämä sama tunne kuitenkin on muillakin kuin minulla :(

Siitä ei yleensä liene kyse, että mies pitäisi vaimoa

omana

äitinään, vaan hän suhtautuu tähän ensijaisesti

lapsensa äitinä

.

Tuttua meilläkin välillä...

vaikka minusta se, miksi mies vaimoaan kutsuu, kertoo myös aika paljon parisuhteen tilasta ja suhtautumisesta sinänsä.



Ja olen myös ihan oikeasti muutaman kerran törmännyt mieheen, joka on kutsunut vaimoaan äidiksi jopa niin, että olen pitkän aikaa luullut hänen puhuvan omasta äidistään ja vasta myöhemmin olen tajunnut, että kyse onkin ollut vaimosta... No, onneksi tällaiset miehet lienevät kuitenkin jonkin sortin harvinaisuuksia.



Luulen kuitenkin, että meillä parisuhde on aina ollut varmasti enemmänkin kaveri-, kumppanuus- tai yhteistyösuhde kuin sellainen " objektisuhde" , jossa oltaisiin hirvittävän ihastuneita toiseen nimenomaan vastakkaisen sukupuolen edustajana ja seksuaalisena objektina. Jälkimmäisestä suhtautumistavasta minusta kuitenkin kertovat aika monen viestit täälläkin ollenkaan ottamatta kantaa siihen, kumpi tapa on parempi tai huonompi - kukin tavallaan.



Ehkäpä tästä syystä suhteemme ei ole mielestäni myöskään juurikaan muuttunut lasten syntymästä tai mistään muustakaan syystä johtuen, vaan pyöritämme tätä " yhteistä yritystämme" omasta halustamme ja tasavertaisina " yhtiökumppaneina" .



Tarkoitin siis sitä, että itse en sillä tavalla miellä itseäni kauheasti nimenomaan NAISEKSI suhteessani mieheeni, vaan sukupuoli on suhteessamme suhteellisen mitätön seikka, joka liittyy lähinnä seksuaaliseen mielihyvään. En kyllä koe tarvetta muutenkaan, muissa yhteyksissä tai muiden ihmisten kanssa mieltää itseäni mitenkään erityisesti naiseksi enkä pyri korostamaan naisellisuuttani tms., ylipäänsä sellaiset " tyttöjen jutut" eivät minua juurikaan kiinnosta - jälleen kerran ottamatta kantaa siihen, onko se hyvä tai huono juttu.



Eli tästä oli käsittääkseni kuitenkin alkuperäisessä viestissä kysymys, vaikka ehkä ilmaisin itseäni ensimmäisessä viestissä hieman tökerösti...

minä taas nimen omaan haluan kokea itseni naiseksi parisuhteessa, en miksikään " yhteistyökumppaniksi" . Se ei suinkaan tarkoita sitä, että haluaisin olla " vain" seksiobjekti tai olisin kiinnostunut " vain" tyttöjen jutuista. Eikä se tietenkään tarkoita että en haluaisi olla täysin tasa-arvoinen mieheni kanssa ja saada täyden kunnioituksen ainakin mitä älyllisiin ansioihini tulee... Mutta kyllä minä tarvitsen myös niitä pyllyle taputuksia, kehuja ulkonäöstä ja vapautta hömpöttää joulukoristeista ;-)



Mitä tulee siihen että mies näkisi minut vain lastensa äitinä. Luulen että meillä on pikemminkin vaarana että minä keskityn liikaa lapsiin ja mies jää tarpeineen taka-alalle. Tämä on kyllä aika vaikea yhtälö: kun toisaalta haluaa olla yhä haluttu ja seksikäs miehensä silmissä, toisaalta tuntuu ettei lasten hoidon jälkeen millään jaksaisi panostaa parisuhteeseen. Välillä ajattelen, että voi kun toi mies antaisi mun vaan olla; sitten kun se ei taputtele pariin päivään, olen ihan paniikissa, että miksi se ei enää tykkää minusta....

Taidamme alkaa kaskustella samasta asiasta ;)





Minä kyllä varmaan saisin raivarin jos mies taputtelisi pyllylle.



Ja jos mies kehuisi ulkonäköäni, luulisin hänen todennäköisesti seonneen ja pitäisin kehuja mielistelynä tms. Olen ylipäänsä aina inhonnut miehiä, jotka kiinnittävät naisessa huomion ulkonäköön. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö meillä kiinnitettäisi huomiota myös ulkonäköön, mutta se tehdään enempi sellaisessa " asiallisessa keskusteluhengessä" , eli mies saattaa yhtä lailla kertoa minulle, että joku asu näyttää mauttomalta, tehdä ehdotuksia sen muuttamiseksi parempaan suuntaan tai kehua jotain ostamaani asua - kuitenkin niin, että aina kerrotaan totuus - ja sama pätee minuun. Kysymme usein toistemme mielipidettä pukeutumiseen liittyvissä asioissa, mutta lähtökohtana on aina se, että luotamme toistemme makuun eikä se, että haluaisimme kehuja tai epäilisimme, tykkääkö toinen: parempi että toinen sanoo suoraan, että näyttää pahalta kuin että kehuu ja menen kauheissa kuteissa ihmisten ilmoille! Samalla tavalla saatamme kehua tai moittia vaikka toistemme hiusmallia tai meikkiä, mutta aina niin, että se on totta ja että kerrotaan nimenomaan mikä siinä on hyvää tai huonoa eikä vain niin että " näytätpä kauniilta tänään" - hyi olkoon! Kehujen tai moitteiden lähtökohta ei koskaan ole toisen hyväksyminen tai tykkääminen vaan toisen auttaminen valinnoissaan - hyväksyminen ja tykkääminen ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei tarvitse kyseenalaistaa.



Ja joulukoristeista " hömpöttäminen" kuulostaa minusta kyllä todella sellaiselta " tyttöjen jutulta" - ei paha sinänsä, mutta ei minun juttuni ;)





Itse en ole itse asiassa koskaan ymmärtänyt, miksi naisen tai vain naisen pitäisi olla " haluttu ja seksikäs" miehensä silmissä. Minusta kun parisuhteessa on kysymys jostain ihan muusta - lähinnä siitä, että on alunperin tahdottu ja siitä pidetään kiinni, tuntui miltä tuntui. Minusta kuulostaa kummalliselle, että sitä halua pitäisi koko ajan jotenkin ruokkia ja ylläpitää: Entäs sitten kun poistetaan rintasyövän vuoksi tissit tai tehdään mahaan avanne? Kuinka käy parisuhteen, kun miellyttäminen on ollut kiinni ulkoisista seikoista, joita ei enää olekaan?





Eikä tämän tarkoitus jälleen kerran ole halveksia toisten tapaa olla, toimia tai kokea vaan lähinnä havainnollistaa ihmisten erilaisuutta ja erilaisia ajatus- ja toimintatapoja. Tiedän kyllä kuuluvani ajatuksineni ja parisuhteineni todennäköisesti vähemmistöön. Ehkä kuitenkin olen kokenut elämässäni sen verran, että olen huomannut, etteivät ne ulkoiset seikat kanna ihan mahdottoman pitkälle ja elämää on niiden jälkeenkin.

olen minäkin elämässäni paljon kokenut, enkä todellakaan tarkoittanut, että ulkonäkö sinänsä olisi erityisen tärkeä. Kyse onkin lähinnä siitä, miten katsoo toista. Minusta on aika pinnallista ajatella, että se, että olen mieheni mielestä seksikäs, asettaisi minulle jotain ulkonäköpaineita. Seksikkyys on niin paljon muuta kuin ulkonäkö, ja etenkin pitkässä parisuhteessa siihen sisältyy jo enemmän henkistä puolta kuin vaikkapa rintojen kokoa. Ts. mieheni ai halua minua koska minulla on hyvä vartalo (hih) vaan vartaloni miellyttää miestäni, koska minä olen hänestä seksikäs.



Mä olen kyllä vähän hassussa roolissa tässä keskustelussa, kun olen kuitenkin tunnettu feministi ja erittäin asiallinen ihminen yleensä ;-) Mutta mieheni kanssa haluan olla Nainen ja muutenkin tykkään esim. juhliin pukeutua naisellisesti. Ja jos laitan päälleni lyhyen hameen tai avoimen puseron, kaipaan mieheltäni jonkinlaista vau-reaktiota, en asiallista tyyliarvostelua. Negatiivista palautetta ulkonäöstäni en kaipaa ollenkaan, minä päätän itse tyylini ja luotan omaan makuuni ja jos joskus menee vähän pieleen, se on mun ongelma. Mä en kylläkään ota pukeutumistakaan niin vakavasti, että murehtisin vääriä valintoja: uskon että oma asenne vaikuttaa paljon enemmän kuin se sopiiko sukkahousut bleiseriin ;-)



Mutta eikös ole hyvä, että ollaan molemmat löydette juuri itsellemme sopiva mies tässä suhteessa?

ja tästä pukeutumistyylin muutoksesta oli mieheni mielissään. Inhoaisit siis varmasti sekä miestäni että minua, mutta meille molemmille ulkonäkö on tärkeä osatekijä elämässä. Ei todellakaan TÄRKEIN, mutta merkittävässä roolissa kuitenkin.

Parisuhteemme kestäisi varmasti avannepussin ja rinnanpoiston (ajattele,se kesti amputaationkin!) sillä emme _perusta_ suhdettamme ulkonäköseikoille, mutta se on piristävä lisämauste arkeen ja tasaisen harmaaseen tallaamiseen!

On meilläkin ollut (yhdessä ja erikseen) elämänkokemuksia, joita en toivoisi kenekään kokevan. Silti -ja ehkäpä juuri siksi- emme suhtaudu haudanvakavasti asioihin (emme edes ulkonäköön!) ja saatamme todella hullutella ilman " asiallisista keskusteluhenkeä" ;-) Minusta on vapauttavaa saada välillä pistää Naisen rooli päälle, olla objekti ja välillä taas vaipua yhteistyökumppanuuden tasolle. Mutta kuten mainitsit, jokainen toimikoon tyylillään.

nipo:

;)

Itse en ole itse asiassa koskaan ymmärtänyt, miksi naisen tai vain naisen pitäisi olla " haluttu ja seksikäs" miehensä silmissä. Minusta kun parisuhteessa on kysymys jostain ihan muusta - lähinnä siitä, että on alunperin tahdottu ja siitä pidetään kiinni, tuntui miltä tuntui. Minusta kuulostaa kummalliselle, että sitä halua pitäisi koko ajan jotenkin ruokkia ja ylläpitää: Entäs sitten kun poistetaan rintasyövän vuoksi tissit tai tehdään mahaan avanne? Kuinka käy parisuhteen, kun miellyttäminen on ollut kiinni ulkoisista seikoista, joita ei enää olekaan?

Eikä tämän tarkoitus jälleen kerran ole halveksia toisten tapaa olla, toimia tai kokea vaan lähinnä havainnollistaa ihmisten erilaisuutta ja erilaisia ajatus- ja toimintatapoja. Tiedän kyllä kuuluvani ajatuksineni ja parisuhteineni todennäköisesti vähemmistöön. Ehkä kuitenkin olen kokenut elämässäni sen verran, että olen huomannut, etteivät ne ulkoiset seikat kanna ihan mahdottoman pitkälle ja elämää on niiden jälkeenkin.

En nimittäin voisi kuvitella eläväni teidän kaltaisessanne parisuhteessa, ettekä te ilmeisesti minun ;)



Minulle tosiaankin on rehellisyys ja totuus jonkinlaisia välttämättömyyksiä myös siinä suhteessa, että haluan kuulla totuuden silloinkin kun se ei miellytä minua. Ja mieluummin kuulen sen mieheltäni kuin joltakulta tuiki tuntemattomalta, joten olisin varmasti vihainen miehelleni, jos hän EI kertoisi minulle asuni olevan mauton, vaan päästäisi minut lähtemään jonnekin se päällä. Itse toki lopulta päätän, uskonko miestäni ja teenkö hänen mielipiteensä mukaan, mutta haluan että hän kertoo sen minulle. Pidän siis siitä, että mies on LUOTETTAVA makutuomari, eikä mielistelijä.



Ja ulkonäössä minulle ovat tärkeimpiä sellaiset seikat kuin esim. terveys ja puhtaus. Haluan olla hyvässä kunnossa ensisijaisesti terveyden takia ja aika kaukana sen takana tulee se, että näyttää hyvältä. Pesen hiukseni, koska likaiset hiukset tuntuvat inhottavilta ja näyttävät rumilta, mutta meikkiä en jaksaisi tehdä päivittäin. Toinen syy on kyllä se, että olen sen verran allerginen kaikille mahdollisille kemikaaleille, ettei ihoni edes kestäisi päivittäistä meikkausta, hajuvettä tai edes deodoranttia. Päivittäin käytettävissä vaatteissa tärkeintä on se, että ne ovat mukavat ja vasta sen jälkeen tulee ulkonäkö - eniten tämä pätee kenkiin.



Minäkin muuten pidän juhlapuvuista ja juhlapukeutumisesta. Eniten nautin sellaisista kunnon iltapukujuhlista, joita varten saa käydä kampaajalla tekemässä nutturan ja pukeutua pitkään iltapukuun. Luulen kuitenkin, että itselleni se paras juttu siinä on, että näitä tilaisuuksia on aika harvoin, joten mielenkiinto hommaan säilyy. Pukeudun siis ihan itseäni varten ja siksi, että se on minusta kivaa - tottakai tykkään näyttää hyvältä, mutta toisten hyväksyntä ja ihailu ei ole siinä se pääasia.



Mutta jos minun pitäisi esimerkiksi päivittäin pukeutua töihin korkokenkiin, minihameeseen ja tyylikkääseen meikkiin, niin en varmasti jaksaisi sitä kovin montaa viikkoa. Mieluummin ajan työpaikalle fillarilla verkkareissa ja menen sitten suihkun jälkeen tukka puolimärkänä ja naama punaisena työpisteeseen ;)

Lapsille olen äiti.



Luulen että tuossa mamma-asiassa oli juuri se asenne takana, en halunnut että mieheni sanoo minua mammaksi koska olen hänelle (toivottavasti) nainen, rakastettu, rakastaja...?



Jos pynttään ja päplään on mielestäni vähintä se, että mies kehaisee kauniiksi oli se sitten täysi totuus tai ei. Kehua voi niin monesta asiasta ja näin kolmenkympin kriiseillä alkaa ulkonäkö, se pakeneva, olla yksi huolenaihe. :)



Rapiat kymmenen vuotta sitten oli eri asia, äitiys oli " kivaa" ja uutta, silloin se mamma-juttukin varmaan alkoi. Elämäni on vaiheita. Ensin on yhtenäisvaihe lapsena, oman äidin ja isän kanssa, sitten itsenäisvaihe kun haetaan oma paikka, sitten jälleen yhtenäisvaihe kun perustetaan perhe ja silloin varmaan oma persoona oli osa perheen persoonaa. Nyt on sitten menossa itsenäisvaihe? Oma minuus, persoona, oma paikka ja oma arvostus omissa rooleissa, äitinä ja naisena, rakastajana ja siivoojana, työntekijänä ja asuntolainaisena?

...aloittamani keskustelu. Kyllähän sitä tietty sietää pohtia että mitkä ne omat naiseuden arvot ovat, eli olenko sittten vasta nainen kun näytän " hyvältä" ja minulle sanotaan että raksatan sinua. Vai riittääkö se kumppanuus, yhteinen perheyritys. Ja tämä siis oli ihan tarkoituksella pelkistetty esimerkki.

Juuri tätä kaikkeakin tarkoitin, kun nimittäin toisaalta se kumppanuus on tosi tärkeätä, ja ilman sitäkin olis oikeesti aika kauheeta, eihän sellaisessa alun rakkaushuumassa pystyis tätä yritysträ nimeltä perhe hoitamaan! Mutta toisaalta juuri se on sitä, mitä kaipaan. Kyllä mä olen sitten sen verran materialisti että kaipaan sitä että miehheni sanoo minulle joskus niitä kauniita asioita, huomaa uudet hiukseni, uuden hajuveden, sanoo että näytän kauniilta. Ja uskoisin että miehestäni samalla lailla tuntuu hyvältä jos minä taas kehun häntä. Kyllähän tuo positiivisten asioiden sanominen, jos nyt on kaunis tapakin, piristää ihmistä, antaa ihan uuttaa motivaatiota olemiseen ja elämiseen, ainakin minulla.

Palatakseni vielä alkuaiheeseen, enhän tiedä mitä mieheni asiasta ajattelee! Luultavasti hämmästelisi ajatuksiani, aidosti, vastaisi että tietenkin olet nainen, vaimo, enkä vain hänen poikansa äiti. Näin uskon, ja toivon, eipä miehet tälläisiä kauheesti mielessään mieti, ainakaan useimmat.

Toivoisin kuitenkin että mieheni näyttäisi myös minulle sen jotenkin, ilman että tämä arki saisi vaan kaiken tuntumaan isommilta peikoilta kuin todellisuudessa. Ne pikkuasiat, että minusta tuntuu " syrjäytetyltä" , saavat olon tuntumaan enemmän siltä Äidiltä (mikä siiis pojalleni haluan ollakkkin, isolla ÄÄÄ:llä!), kuin että tuntisin olevani se Nainen, jonka kanssa mieheni on naimisiin mennyt...

Oih ja voih kuinka sekava sepustus, töiden lomasta. Kunpa pääsis sinne vaahtokylpylomalle kahdestaan sen miehen kanssa...

Kirjoitit tosi hyvin noista vaihtuvista rooleista, jotain sellaista tämä on myös, ainakin osittain. Ensin hehkutus siiitä yhteisöllisyydestä, ja nyt sitä haluais taas oman itsensä takaisin...Vaan eihän se enään niin ole, nyt näitä omia roolejaan vaan pitäis pystyä jäsentelemään uudella tavalla, eikä se ole aina helppoa...Mutta onko elämän tarkoituskaan olla, onko tää haasteellisuus eri rooleissa ja elämäntilanteissa juuri sitä, mikä pitää liekin roihuissa?

Sanoit: " Seksiä on tosi satunnaisesti, silloinkin lähinnä minun aloitteestani. Harvoin tarkoittaa todella jopa melkein 2 kk:n taukoa! Ennen lasta seksielämämme oli todella vireää ja upeaa, vaan ei enää. No, poika nukkuu välissämme joka yö, joten hidastaa sekin tätä seksielämää. "

Ajattelin noin " hullun" ehdotuksen heittää. voisiko sitä seksiä harrastaa jossain muuallakin kun makuuhuoneen sängyssä...

mielikuvitusta ajoista ja paikoista käyttöön niin eiköhän tuo mieskin ala sinua ajattelemaan naisena =)

mutta meille ei tuon seksin kanssa ole ongelmia..välillä tuntuu että sitä on vähän liikaakin tässä suhteessa.... minun äitinä oloon miestäni kohtaan olen kyllä itse syy pää..kaikki alko siitä kun teen kaikki ruuat (miehellä ei minkään laisia kokki taitoja) ja siivosin. noh siitä se alko ,lopulta se meni siihen että tein leivän kun mies sitä halusi ihan ystävällisyyttäni ja nykyään " pakosta"

pojan synnyttyä mies alko ihmettelee mihin hänen leipänsä katosivat ja tokaisin että on tässä nyt muutakin puuhaa kun leipää tehä sulle! mutta samaan vanhaan kierteeseen ollaan tultu.. joten olen opettanut miehelleni että olen hänen piika! välillä joutuu ihan muistuttaa että kiitoksen voisi sanoa! välillä saan enemmän huomiota välillä vähemmän mutta olen selvä itsestäänselvyys tapaus miehelleni.. romantiikka on vähäsellä... mutta voimia saan pojasta ja mieheni hymystä... :)

Meilläkään ei tuo seksi ole ongelma. Vaikka vauva löytyykin vielä imetyksellä ja nukkuu meidän välissä niin kyllä seksiä harrastetaan (silloin kun lapset ovat kipeinä voi tulla pidempi tauko- siis tautiajan max. n. 2viikkoa). Miestäni ei tarvitse palvella ja mies tekee jopa kotitöitä. En ole missään mielessä äiti miehelleni. Mutta siitä huolimatta lapset (3kpl) vievät kyllä kaiken ajan. Ei meillä pahemmin ole mitään romanttista, herkkää ja kahdenkeskistä (paitsi tuo seksi), sillä siihen ei tunnu olevan aikaa. Kyllä meillä lasten tulo on suhteessa on ainakin muuttanut ajankäyttöä. Eikä tuo nyt minua pahemmin häiritse. Olen tyytyväinen että mies tykkää olla lasten kanssa. Yleensä sitten jos vauvalta ja kotitöiltä aikaa liikenee ja yritämme olla miehen kanssa lähekkäin tai keskustella, niin kyllä joku lapsi aina mukaan tunkee.

vaikka kyllä mies minua äidiksi (tai äityliksi) kutsuu kotosalla pojan läsnäollessa. Kaikki vanhat lempinimet ovat unohtuneet. Mutta koen silti olevan erityisesti vaimo/rakastaja/paras ystävä miehelleni, en tosiaankaan vain pelkkä äiti. Näin voin sanoa tässä vaiheessa, kun olen taas työelämässä (= minulle on kodinulkopuolinen elämä) ja lapsi on vähän isompi. En sitten tiedä, mitä siinä vaiheessa tapahtuu, kun joskus perheeseen tulee toinen lapsi. On meilläkin seksielämä vähän laantunut (minusta johtuen) ja elämä pyörii lähinnä perheen (lapsen) ehdoilla. Mutta mahtuu meidän elämäämme paljon muitakin juttuja ja pidämme huolta siitä, että teemme säännöllisesti jotakin kivaa ihan kahdestaankin.

En todellakaan huolehdi miehestä kuten lapsista. Itse tuo joutuu vaatteensa ostamaan ja leipänsä tekemään, ja osallistuu jopa kodinhoitoonkin ;-) Suurin vastuu kaupassakäynnistä, ruoanlaitosta ja siivouksesta on kyllä minulla, mutta se on minun valintani. Miehelle ei tulisi mieleenkääne sim. valittaa kodin siivosta tai ruoan puuttumisesta: tarvittaessa hän menee itse kauppaan tai tarttuu imuriin (tai oletan että tarttuisi imuriin, toistaiseksi sitä ei ole tapahtunut) Eikä mua edes puhutella äidiksi, luojan kiitos, se kuulostaisi minusta aika oudolta.



Rakastajatar en ole ollut pitkään aikaan. Seksiä meillä kyllä on ja se on oikein hyvää, mutta sellaista huumaavaa halua ei löydy. Olen sitten kai vaimo, usein nalkuttava ja pahantuulinen välttämätön riippakivi, mutta sentään siis vaimo....