Olen kiittämätön :(

lukollinen arkistolaatikko ja avaimet sellaiseen jemmaan ettei niitä löydä tai vaatehuoneen oveen perinteinen "avainlukko" ja avain paikkaan josta ei löydä ja sinne jemmaat kaiken mitä tahdo vieraiden silmille.



Minusta miehesi tehtävä on asettaa rajat äidilleen. Anoppi edustaa sukupolvea jossa ajatellaan, että ahkeruudella ansaitaan ylöspito ja taivaspaikka tyyliin "ei jumala laiskoja ruoki". Ei hän nyt vain oikein ymmärrä, että me nuoremmat haluamme pitää kotimme itellämme. Meilläkin anoppi yritti sisustaa meillä, mutta kun mies tajus (viiveellä) miten raivostuin niin keskusteli äitinsä kanssa, että koti on meidän ja me päätämme sisustukset.



Ymmärrän, että koet kiitollisuuden velkaa, mutta silti ja edelleen: on miehesi tehtävä rajoittaa äitisi touhuja ja siten, että esittää asiat niin että "Äiti, mä haluan, että jos ostat meille jotain niin kysy ensin meiltä tarvitsemmeko sitä ja millaisen haluaisimme, älä tee ominpäin muutenkaan sitä ja tätä,," Ja toki muistatte kiittää myös arvokkaasta avusta.

Juttele asiasta ENSISIJAISESTI MIEHESI KANSSA, sillä anopin kanssa juttelemalla et pääse mihinkään, jos miehesi on eri mieltä sinun kanssasi.



Itse olen lakannut ottamasta vastaan minkäänlaista apua kahdelta sukulaiseltani, joilla on tapana roikuttaa kiitollisuushirressä tai juurikin juoruilla eteenpäin. Minua tai perhettäni ei käytetä heittopusseina, eli jos meitä käytetään välineinä oman itsetunnon tai maineen pönkittämiseen, niin ei kiitos tarvitse asioida kanssamme. Osaan kyllä olla kiitollinen avusta silloin, kun se tulee sydämestä ja annamme paljon takaisin.

että vaikka tiedän, että se tulee suoraan sydämestä, ei hän silti malta olla kehumatta,miten on meitä auttanut esim. siskoilleen. Ja koska hän on itse tehokas eläkeläinen, ei hän tajua, miksi emme ehtineet auttaa häntä heti kaatuneen puun pilkkomisessa tai muussa vastaavassa. Siinä hän sitten suruissaan soittaa siskoilleen, kun ei minua auteta ja aina jossain vaiheessa ne osuu meidänkin korviin.



Mies on tottunut äitinsä apuun nuoresta lähtien. Välillä yritti kyllä laittaa tiukkojakin rajoja, mutta nyt on taas lepsunnut. Anoppi on ennenkin siivonnut meillä, ja minä olen sanonut miehelle, että en siitä pidä, ja mieskin on tehnyt äidilleen selväksi, että meillä ei tarvitse siivota. Se on nyt jotenkin vain yllyttänyt anoppia. Ensimmäistä kertaa hän on todella rohjennut koskea papereihin ja kasoihin. Aiempi apu on sisältänyt imurointia ja silitystä ja niistä olen kyllä kiittänyt mutta myös sanonut, että en halua, että hän tulee meille raatamaan. Mies taas on huomannut, että pääsee itse helpommalla ja esim. koko tämä urakka alkoi niin, että mies oli sairaana kotona, ja anoppi tuli tekemään hänelle ja lapsille ruokaa, kun minä olin töissä. Siinä sivussa imuroi, tiskasi ja leipoi.



Tiedän, että minun pitäisi oikeasti vain päästä tästä yli ja todeta, että olen oikeasti isossa kiitollisuuden velassa anopilleni ja että on omaa tyhmyyttä, jos säilyttää arkoja juttuja noin. Mutta kun en osannut aavistaa, että rupeaisi oikeasti niitä penkomaan!



Ap

Miten esim. se sairaan lapsen kaitseminen, jos anoppi kuitenkin siivosi, järjesteli, ripusti verhoja ja ties mitä sillä välin kun piti hoitaa lasta.



Eihän tuommoista oikeesti ole. Jos on, niin minä en tiedä maailmasta mitään. Meillä saattaa mummo olla viikonkin lapsen vahtina esim. kesällä mutta ei tasan siivoa eikä muutakaan. Ruuan saattaa laittaa jos pyydetään.



Toisaalta, mulla oli joskus saman kaltainen "tehopakkaus" työkaverina. Ihan henki salpautui kun kuunteli hänen juttujaan mitä kaikkea oli saanut aikaiseksi. Ja tosiaan, joskus kertoi esim. siivonneensa jossain sukulaisten luona kyläilessään.



Tosi ahdistavalta tuntuu ajatus, että joku penkoisi meillä kasoja ja pinoja, siivoaisi ja huseeraisi. Jaksamista ap, ja yritä saada jotain tolkkua anopin touhuihin. Juttele ensin miehesi kanssa ja sitten yhdessä otatte anopin "puhutteluun".

Vastaisuudessa viekää lapsi sairaana anoppilaan hoitoon niin saatte pitää kotinne itellänne.

tulispa se meillekin siivoamaan :-)





Noo, ymmärrän ketutuksen toki, anoppi kuulostaa taivaalliselta, mutta varmasti tosipaikan tullen itseänikin pistelisi vaikka nyt sotkuisen kodin keskellä hän kuulostaa enkeliltä.



Missä se ihana kohtuus on? Mun anoppi ei ole ikinä tehnyt pienintäkään elettä auttaakseen tai sekaantuakseen elämäämme, ei edes tule kylään vaan hänen luonaan käydään vierailulla, sielläkään ei hyysätä, mutta olen kertaalleen kyllä saanut ruokaakin 15v aikana. Todellisen hädän hetkellä apua voisi kuitenkin pyytää, luulen, mutta tähän asti on pärjätty ilmankin.

ja auttaa toki muitakin: työkavereita, naapureita, harrastaa paljon, matkustelee jne. On oikea tehopakkaus ja nauttii siitä.



Ja kyllä, on ihanaa, kun auttaa esim. lastenhoidossa ja laittaa ruoan. Mutta siihen se ihan oikeasti saisi jäädäkin. Vaikka olen ollut todella uupunut töistä ja sairasteluista, niin silti haluan itse hoitaa omat sotkuni enkä kuunnella taivastelua siitä, miten sängyn päädystä löytyi valtavat pölykasat ja miten en varmaan koskaan ole pyyhkinyt pölyjä siitä kirjahyllystä. Nämä samat jutut etenevät sitten anopin ystävä- ja sukulaispiirissä ja saan kuulla näiltä ihanilta suorasanaisilta suurten ikäluokkien jäseniltä epäsiisteydestäni, laiskuudestani ja siitä, miten ihana anoppi minulla on. Ei ole kivaa. En itse ole pyytänyt apua, joten on oikeasti nöyryyttävää kuulla omasta laiskuudestaan ja sotkuisuudestaan vinoilua melkein ventovierailta.



Niin, puhumattakaan niistä omista yksityisistä jutuistani, joita nyt päivitellään varmaan suvussa aina, kun on juhlat ja arvioidaan, onko päälläni miten korjattu kolttu ja kuinka reikäiset alusvaatteet ja mitenkähän nyt pärjäilen diagnoosieni kanssa...



Tänään itse asiassa ottaa päähän vielä enemmän! Ymmärrän, että monelle auttava anoppi olisi taivaallinen lahja mutta jos se auttava anoppi saisi sinut samalla tuntemaan itsesi todella avuttomaksi, laiskaksi, saamattomaksi ja suorastaan kädettömäksi ihmiseksi, niin ehkä miettisit uudemman kerran. :( Mitään apua ei toden totta saa ilmaiseksi!



Ap

Mies tietysti on aivan innoissaan, kun äitinsä on noin kiltti ja ahkera (pitäisi minun kuulemma ottaa mallia).

mutta tähän se sit loppui. Kaike muun sitä sietää, muttei vihjailuja siitä, että itse on laiska ja jyvytön. Mulla on vaan tärkeämpääkin tekemistä kuin siivoilu.