Yhteydenpidon jättäminen kaikkiin, onko kokemusta?

Pakonomainen tarpeesi saada palautetta muilta hipoo jo mauttomuuden rajoja. Ole sitten omissa oloissasi äläkä täältä janoa huomiota!



Hyvästi.

jo kymmenisen vuotta pitämättä yhteyttä keneenkään. Enkä siis ole tosiaan kenenkään ihmisten kanssa tekemisissä muualla kuin töissä. En vaan kaipaa ihmisten seuraa, itse asiassa se rasittaa minua.

et vastannut kysymykseeni. Palstailen silloin tällöin, useimmiten luen muiden kirjoituksia, miksi ärhentelet? Täällähän vaihdetaan mielipiteitä ja kysellään, useimmiten onneksi asialinjalla, oletko noussut väärällä jalalla vai muuten vain pösilö?

Vaikutat henkilöltä, jota ei ehkä ikävöidäkään.



Tottahan olet taktinen. Odotat että kohta sinua aletaan kysellä ja keinolla millä hyvänsä yrität saada itsesi näyttämään niin kaipaamisen arvoiselta ja syyllisyyden tunnetta kyseisiin henkilöihin.¨



Se että ajattelet muiden odottavan sinun aina ottavan yhteyttä voi hyvinkin olla harhaluulosi. Muut saattavatkin olla ihan normaaliuden rajoissa seurallisia, sinä puolestaan epänormaali ja huomionkipeä. Kuten hassu suunnitelmasi osoittaa.



Nythän voit tyypilliseen kaltaistesi tapaan alkaa kuvata hienoja kuvia auvoisesta perhe-elämästä tms. ja laittaa niitä feikkibookkiin ja odotella ihailua ja yhteydenottoja. Jotenkin tuntuu että olet ehkä jo tehnyt niin? Se voi vaan olla liian läpinäkyvää, jos aiemmin olet ollut varsinainen ongelmien kasaaja.

olen jättänyt yhteydenpidon vanhempiini (minulla väkivaltainen traumaattinen lapsuus) ja appivanhempiini. Molemmille yritin kaikkeni: olin ystävällinen, kutsuin kylään, ostin lahjoja, soittelin, lähettelin lasten kuvia ja kerroin kuulumisia, tein käsitöitä, yritin luoda hyvän ja lämpimän suhteen lapsenlapsiin.

Ikävä kyllä kummallakin puolella oli niin itsekkäät, laiskat ja passiiviset isovanhemmat että eivät IKINÄ tulleet vastaan oma-aloitteisesti. Jätin yhteydenpidon ja surin suruni. Eivät ota yhteyttä ikinä juurikaan, omia vanhempiani en ole nähnyt viiteen vuoteen (ei ole ikävä!) ja appivanhempia nähdään velvoitevierailulla kerran vuodessa. Heidän puoleltaan siis se haluttomuus tavata, ei minun.



Olen tosi surullinen että meidän perheessä ei ole isovanhempia läsnä mitenkään. He eivät viitsi/jaksa, vaikka ovat kaikki alle 65v ja eläkkeellä/kotona. Nykyään ajat ovat erit, enää eivät isovanhemmat auta niinkuin ennen :(

tein saman - ja ups, aika hiljaista on ollut. mutta ei siitä mitään haittaakaan oo ollut - itekseen viihtyy ihan hyvin eikä tarvii sovitella kuka tapaa ketä milloinkin, ei mitään viime hetken peruutuksia sovittuihin juttuihin...hieman toki yksinäistä joskus, mutta loppujen lopuksi en ollut niin tärke kenellekään niille hyville ystävilleni, että kyselisivät perääni ...

laittaisin kuvauksia elämästäni.Vain täällä palstailen muutamia kertoja viikossa, ei muuta. Enkä usko ettei minua lainkaan kaivattaisi. Tarkennettakoon että kokeiluni kattaa vain ne, jotka eivät itse oikein saa mitään yhteyttä aikaiseksi. Niiden kanssa, jotka toimivat tavallisen vastavuoroisesti pidän samalla tavalla yhteyttä kuin aiemminkin. Tämä jäi alkuperäisessä viestissäni sanomatta. Minulla ei ole tarvetta loukata ketään, lähinnä herätellä näitä "nukkuvia" vähän itsekin toimimaan ja ottamaan vastuuta yhteydenpidosta. Eihän tässä tarvitse antaa kuin ajan kulua...aika helppoa! Mutta katsotaan saanko yhtään asiallista vastausta ilman ilkeilyä.

minulla myös kaverit, sukulaiset sun muut ovat tuollaisia, eli eivät saa itse mitään aiakseksi...

eli minun on soiteltava, kyseltevä luulumisia, joita he hyvin vuolaast kyllä kertoilevatkin sitten...viis veisaavat minun kuulumisistani, eivät edes kysy : (



eli ihmiset ovat itsekeskeisiä !!

kaikki tulis kylään kahvelle ja syömään ja juhliin... mutta eivät koskaan kutsu heille kylään!!!

ovat i´tsekeskeisiä tässäkin suhteessa, kiva mennä valmiiseen pöytään :)





ja jooo kyllästyin.



jA HILJAISTA ON :)



eli siihen saat ap varautua,

jokunen on soitellut kyllä mulle ja vihjaillen itseään kylään kutsunut meille, vaan enpä enää ole se joka aina passaa kaikkia !

säästyneet varat olen säästänyt ja lähden etelän aurinkoon : ))))))))

Mietin tätä tosi pitkään, ja päädyin kokeiluun etten ota kehenkään yhteyttä pitkiin aikoihin. Olen tyystin kyllästynyt olemaan aktiivinen ja nyt se sitten loppuu! Onko teistä joku tehnyt näin ja jos niin millä lopputuloksella? Jäitkö yksin vai ottiko joku passiivisista tutuistasi sinuun yhteyttä? Aion tehdä näin silläkin uhalla, että minuun ei oteta yhteyttä, koska olen hyvin kekseliäs järjestämään itselleni tekemistä ja kaiken lisäksi tulen hyvin toimeen myös ihan itsekseni. Myönnän kuitenkin että ennen niin aktiiviselle yhteydenpitäjälle kuin olen, tämä on melkoinen haaste, tulee niin helposti soitettua ja kyseltyä kuulumisia, että nyt täytyy oikein jarrutella itseään. Mitä mietit kokeilustani?

Aloitin itse saman kokeilun tammikuussa myös pienen mutta erittäin surullisen episodin jälkeen jolloin hyväksi ystäväksi luulemani ihminen petti minut totaalisesti. Aloin miettimään elämääni syvemmin ja tajusin että monien kanssa se ystävyys on sitä, että minä soitan, minä järkkään kyläilyjä, minä kyselen kuulmisia ja minä käyn kylässä. Päätin lopettaa. Tajusin että se kuluttaa valtavasti kun itse on koko ajan pääpromoottori kaikessa ja kun itse ei koskaan saa oma-alotteisesti juuri mitään. Minuun ollaan yhteydessä kun halutaan purkaa pahaa olo, haluataan kertoa murheista, halutaan kysyä neuvoa. Mutta kukaan ei koskaan juurikaan kysy mitä minulle kuuluu, miten minulla menee tai antaisi minun puhua omista asioistani.

Päätöksen teon jälkeen huomaan että olen erittäin helpottunut. Nyt ne jotka pitävät minua tärkeinä, voivat ottaa yhteyttä JOS KIINNOSTAA koska tämä ohjelma- ja ystävätoiminnanjärjestämistoimisto on tehnyt konkurssin ja lopettanut toimintansa.

itsekkäitä, ne "ystävätkin", sukulaisista nyt puhumattakaan. Tosi harvassa ovat ne, joiden kanssa soitellaan tai tavataan. Muutama hyväkin tyyppi on, siis.



Henk.koht jätin turhan yhteydenpidon jo vuosia sitten. Tuntui typerältä kuunnella toisen murheita tuntitolkulla (joko puhelimessa tai kasvotusten) ja sitten kuulla että "sori, mä olen puhunut vaan koko ajan, mutta kun sä olet niin hyvä kuuntelija". Joo, olenkin, sitä en kiellä enkä häpeile. Mutta kun ikää kertyi 30+, aloin ajatella itsekkäämmin. Kyllä minäkin haluaisin joskus puhua.



Viihdyn kyllä hyvin "melkein erakkona", ei siinä mitään.

jos haluaa heittäytyä ihan toiselle laidalle, äärimmäisyydestä toiseen. Ei kukaan välttämättä tule hakemaan kotiovelta ja kerjäämään mukaan illanviettoihin.



Hyvä puoli on se, että taakse jäävät vuosia kestäneet velvollisuusihmissuhteet ja esiin saattaa nousta yksittäisiä kestäviä ystäviä. Huono puoli se, että ele on aika marttyyrimainen ja saattaa aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää.



Olen tehnyt "kaverisiivousta" ja kokenut siitä huojennusta. En halua ihmissuhteiden tuntuvan velvollisuuksilta ja taakoilta. Pelkään myöskin aiheuttavani pettymyksiä, vetäydyn siksi mielummin ensin itse.



Kirjoitan myös sosiaaliseen mediaan iloisia päiviyksiä elämästämme, koska en tykkää lukea muiltakaan ruikutusta. Minusta FB on huulenheittopaikka eikä sovi vakavaan keskusteluun.

Joo, varaudun tosiaankin siihen, että hiljaista on...kuten joku varoittikin. Hyvä kuulla teidän muiden kokemuksia vastaavasta, vaikka tämä nyt tuntuu minusta aika radikaalilta, niin sen nyt teen. Kuten joku teistä sanoi, ohjelmatoimistoni on mennyt konkkaan...! Sitten vielä sille, joka kirjoitti että on joutunut luopumaan yhteydenpidosta vanhempiinsa ja appivanhempiinsa, sai minut todella miettimään vakavia, aika hiljaiseksi vetää tuollainen, mutta olet siitä selvinnyt kun sanoit surreesi surusi, miten ihmeessä pääsit asian yli? Onneksi pääsit! Kiitos kaikille kommenteistanne, niistä saan voimia kokeilla mihin tämä päätös minua vie.

Minulla erittäin rankka avioero + lapsen sairastuminen paljasti ketkä olivat Oikeasti niitä tosi ystäviä. Valitettavasti niitä ei sitten ollutkaan kuin muutama (onneksi edes muutama). Siinä karsiutu monta ihmistä, joita en kyllä ole edes kaivannut.

sukulaisteni ja tuttujen kanssa 15 vuoteen. Muutin kauas ja aina oletettiin, että me mennään käymään. Muutama sukulainen on käynyt luonamme kerran pari. Me laukattiin aluks 3-4 x vuosi heidän luonaan.



Vielä nykyäänkin meiltä kysytään, et koska tuutte tänne päin? Vastaan, että ehkä eläkkeellä. En vaan viiti enää mennä.



En nykyään edes soittele ja olen ihan tyytyväinen tilanteeseen. Enimmäkseen olen tekemisissä ihmisten kanssa keihin olen tutustunut työelämässä täällä nyky asuinpaikalla, mutta heidän kanssaan ei onneksi tarvitse kyläillä :) Ei vaan enää sellanenkaan jaksa kiinnostaa.. Viihvyn ihan omissa oloissa oman perheen kesken.

hyvinkin läheiset sukulaiset. Todellisessa hädässä on nähty selkää mm. appivanhemmilta ja miehen veljen perheeltä. Asia tullut selväksi, samoin välien jäähtyminen.

Kyllä nuo kriisitilanteet näyttävät, ketä he ovat. Mä sairastuin 5 vuotta sitten vakavasti ja sairastin n.3 vuotta, sen piti olla mun elämän loppuaika lääkärien mukaan. Viimeisellä seurantakerralla mulle luvattiin puolisen vuotta elinaikaa. Toisin kävi, hoidot purivat.



Moni hyvänpäiväntuttu katosi. Mutta joistain kuoriutui luottoystäviä.

totesi, että tämänkaltainen ystäväsiivous voi saada helposti marttyrimaisia piirteitä. Pyrin välttämään sitä vahvasti, en siis mitenkään alleviivaa(muuten kuin nyt täällä) tätä projektiani, siis annan vain ajan kulua, ja vähitellen jyvät erottuvat akanoista eli ystävät erottuvat velvollisuusihmissuhteista. Olen myöskin ajatellut, että js tämä herättää jonkun noista "nukkuvista" ystävistä siten, että tämä ottaa yhteyttä en tyrmää häntä, vaan koitan pitää yhteyttä siten, että jonkilainen vastavuoroisuus on kantavana voimana yhteydenpidossa jatkossa. Tiedä sitten miten tässä voisi onnistua, mutta katsotaan nyt kun kerran sain tähän puhtia! Ja tosiaan kuten joku teistä totesikin, kriisit myös näyttävät sen kuka on tosiystävä.AP

Pidä nyt ihmeessä yhteyttä läheisimpiisi, vanhempiin ja siskoihin, ketä nyt onkaan. Voi olla, että koet riittävän yhteydenoidon eri tavalla kuin muut, jotka eivät kuitenkaan vihaa sinua. Itselleni riittää kuulla kerran viikossa, nähdä vaikka 4 kertaa vuodessa. Hyviä ystäviä, jotka vain asuvat kaukana. En harrasta kyläilyä, mutta en edes kaipaa ketään luokseni päivittäin.

kehotat pitämään yhteyttä edes joihinkin...juuri niin olen ajatellutkin. Ja tosiaan on hyvä miettiä minkälaista yhteydenpitoa on itse kaipaamassa, kun tarpeet ja voimat on ihmisillä niin erilaiset.Minulle riittäisi kyllä noin kerran kuukaudessa yhteydenpito ystävien kanssa, jotenkin koen ettei tuo ole kovin kuormittavaa, joidenkin kanssa riittäisi hyvinkin noin joka toinen kk, varsinkin niiden kanssa, jotka elävät juuri keskellä kiireisintä pikkulapsiaikaa tai joilla paljon työkiireitä tai vuorotyötä. Jotenkin koen etten kyllä kohtuuttomia vaatimuksia aseta jos toivon tapaavani ystäviä esim kuutisen kertaa vuodessa, kun siis asutaan samalla paikkakunnalla. Nämä tapaamisten määrät ovat nyt tämmöisiä arvioita, käytännössä kuitenkin ajan nyt enemminkin vastavuoroisuuden asiani ytimeksi. Ja onneksi minulla on hyvät välit iäkkäisiin vanhempiini, heihin olen yhteydessä useamman kerran viikossa, kun haluan tietää, että ovat kunnossa.AP

Ehkä nämä ovat sellaisia karsituiksi tulleita ihmisiä....