Kun ei osata päättää - lapsia vai ei?

en harkinnut. kolmosella hyvä viesti:D lasten kanssa on kamalaa ja lapset ovat välillä ällöjä. mutta miksi sitten välillä taas niin ihania ?



olen onnellinen että sain "vahinkovauvan", koska jos olisin oikeasti tiennyt, mihin olen ryhtymässä,niin en olisi helvetissä siihen ikinä ryhtynyt:D nyt ryhtyminen vanhemmuuteen vielä uudelleen ei kuulosta mahdottomalta - kamala kauhukakarani on elämäni paras asia, pointtiani voi olla lapsettoman vaikea ymmärtää.

Todennäköisesti kuitenkin teette sen lapsen. Voittehan laittaa jonkun aikarajan, jolloin alatte yrittämään lasta, ja sopia että molemmat toteuttaa sitä ennen haaveet, joita lapsi vaikeuttaisi jne. Ehkä se auttaisi enemmän punnitsemaan sitä mitä haluaa.



Mä aina halusin lapsia, ja mieskin oli sitä mieltä että niitä kuuluu, olla, vaikka ei koskaan ei varsinaisesti tuntunut olevan hyvä aika, siis kummankana mielestä. Meillä on kaksi lasta, ja nyt vasta kun lapset on kasvaneet, alan ymmärtää mitä sillä lapsiperheen arjan rankkuudella oikeasti tarkoitetaan. On varmasti niitäkin, jotka voi saada kaiken, mutta meidän kohdalla lapset vie kyllä leijonanosan ajasta, rahasta ja kaikesta, ja me miehen kanssa tingimme omasta ajastamme ja omasta kunnianhimostamme.



Ihan täysin rehellisesti ajatellen meidän olisi kannattanut tehdä ehkä yksi lapsi tai jättää kokonaan tekemättä. Kun nämä nyt ovat tässä, niin he ovat tärkeintä elämässä ja monella tavalla parastakin elämässä. Mut ilman lapsiakin olisimme eläneet onnellisen elämän - monilla osa-alueilla onnellisemman kuin nyt.

merkkaako se automaattisesti tunnekylmyyttä jos ei vauvakuumetta koskaan tule.

No ei tietenkään, mä esim. olen hyvinkin tunteellinen ja rakastava, mutta en lapsia kohtaan.

älkää nyt vielä ainakaan, jos ette ole varmoja.



yksikin lapsi on todella sitova, ensimmäisen vuoden siinä on kiinni 24/7! Ja kokonaisisita yöunista on turhaa haaveilla vuoteen, tietysti jos et imetä niin puoliso voi osan öistä hoitaa. ja lapsi heräilee myös muun kuin nälän vuoksi. itse en voinut lapsettomana ymmärtää, miten sitovaa ja raskasta vauvan kanssa on. mutta toisaalta se lapsen osoittama kiintymys vanhempiinsa on ihan mielettömän ihanaa.

Meillä on kaksi lasta, ja nyt vasta kun lapset on kasvaneet, alan ymmärtää mitä sillä lapsiperheen arjan rankkuudella oikeasti tarkoitetaan. On varmasti niitäkin, jotka voi saada kaiken, mutta meidän kohdalla lapset vie kyllä leijonanosan ajasta, rahasta ja kaikesta, ja me miehen kanssa tingimme omasta ajastamme ja omasta kunnianhimostamme.

Millaisia asioita tarkoitat? Nimimerkillä kaksi pientä lasta perheessä ja elän vielä siinä kuvitelmassa että elämä helpottaa, kunhan vaippaikä ja yöhulinat on ohi.

Kannattaa myös miettiä sitä, että millainen tukiverkosto teillä on. Onko lastenhoitoapua? Voiko isovanhemmat tulla vahtimaan joskus, että te pääsette vaikka kerran kuussa miehesi kanssa ulos syömään/leffaan tms.

Joo hyvä pointti tuossa. Itselläni kans kolmekymmentä jo rikki ja kumpikaan meistä ei varsinaisesti tiedä pitäskö lapsia nyt ihan tekemällä tehdä. Miinupuoliin meillä voi vielä lisätä että molempien vanhemmat ja sukulaiset asuu yli 500 kilometrin päässä joten mitään apua ei ole keneltäkään luvassa. Itse näkisin että ei todellakaan kannata jos puitteet eivät ole tämän paremmat ja molemmilta puuttuu sellainen yhteinen halu asiaan.

Mun mielestä lapsia ei kannata missään tapauksessa hankkia, jos niitä ei erityisesti halua. Ihan liikaa on nähty näitä perheitä, joissa lapset on hankittu sen takia että se kuuluu asiaan, ja sitten vanhemmat vain liihottavat omissa menoissaan... Lasten takia joutuu luopumaan monesta asiasta, joita lapseton ei osaa edes ajatella, ja elämä muuttuu aivan peruuttamattomasti. Pikkulapsiaika on rankkaa ja siinä joutuu parisuhdekin usein koetukselle. Jos ei lapsia erityisesti kaipaa elämäänsä, niin miksi niitä pitäisi väkisin hankkia? En usko edes, että nykyisillä nuorilla aikuisilla on edessään yksinäinen vanhuus jos lapsia ei hanki, koska samassa veneessä olijoita on niin paljon.

Ja tätä mieltä siitä huolimatta, että itselläni on kaksi lasta, joita rakastan ihan mielettömästi, ja lasten saaminen meillä vain paransi parisuhdetta.

Itse koin että "vauvakuume" ei ollut vielä syy hankkia lapsia vaan vasta "lapsikuume". Eli täytyy miettiä sen mahdollisen lapsen koko elinkaari eikä vaan ajatella pientä suloista vauvaa.

Ottaisin esiin vielä yhden asian, jota ketjussa ei aiemmin mainittu: lapsen terveys.

Pohtivien kannattaa myös miettiä, haluaako lasta niin kovasti, (ja onko mahdollinen parisuhde niin vahva) että on valmis huolehtimaan vuosikausia myös vaikeavammaisesta tai monisairaasta lapsesta.

Terveenkin lapsen tai kolmen kanssa on todella raskasta - lisää kuvitelmissasi yhdistelmään kotona annettavia rokotteita, syömisen ja vessassakäymisen avustamista hamaan tappiin, itsenäistymisen puuttuminen, lääke- ja lääkärirumba, kiusaamiset, erityiskoulut jne jne.  Jos todella haluaa vanhemmaksi, ottaa tämän riskin ilman muuta osana elämää. Sairastumista ja vammautumista tapahtuu toki myös aikuisille. Itselle, kumppanille.

Myös nainen voi synnytyksessä halvaantua ja jopa kuolla. Onko joku muu - kuka - valmis huolehtimaan (yksin?) lapsesta?

Maksaisitko 130 000 euroa mahdollisuudesta olla vanhempi? Tuon verran yhden lapsen elättäminen keskimäärin maksaa.

Minä en maksaisi.

Olen samaa mieltä,älkää pliis pilatko elämäänne lapsella! Siihen loppuvat kaikki mikä teitä on yhdessä ja erikseen kiinnostanut. Olen kuunnellut niin monien turhautumista ja väsymystä ja siinä samalla lukenut rivien välistä,et ilman lapsia olisi voinut elää mahtavan elämän, mut kukas ny äiti viitsisi pois antaa lastaan mikä on tänne väännetty! Sit vaan eletään sen "virheen" kanssa!

Jos teille on tärkeää elää kahdestaan onnellisina, niin varsinkaan silloin EI kannata lasta hankkia, sillä lapsi muuttaa parisuhteen kertaheitolla ja peruuttamattomasti toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut siihen asti. T. Neljän äiti

mutta lapsihaave silti ja kolme tuli tehtyä.



Eka vauva on kaikkein raskain ja jos nyt osaisin valita toisin, niin jättäisin hyvin pitkäksi aikaa siihen yhteen.



Eli vaikka tekisittekin, ja se olisi mukavaa, niin älkää sotkeko siihen toista lasta vielä pitkään aikaan. Yksi sitoo aluksi yhtä paljon, mutta yhden kanssa on muutaman vuoden päästä tosiaan LÄHES yhtä helppo elää kuin kaksinkin. Ja yhden saa vielä helposti järjestettyä myös hoitoon ulkopuoliselle, jos on tarve mennä jonnekin

Noin vanhana kuin tekin olette, jos ajatukset ovat tuollaiset, niin vastaus on ei, älkää hankkiko lapsia.



Ajattelin tuohon tyyliin nuorena aikuisena, mutta jo 25 ikävuoden jälkeen arvoni selkenivät. Oletan, että niin olisi teilläkin käynyt jos olisi käydäkseen.

En itsekään halunnut lapsia vielä kolmikymppisenä. Lasta ryhdyttiin yrittämään vasta sitten, kun sitä haluttiin. En näe teillä mitään kiirettä.

JOskus tulee ajateltua, miten helppoa ja "hauskaa" elämä olisikaan ilman lapsia. Mutta olen tajunnut, että kaikki, mikä ei pikkulasten vanhemmille ole itsestään selvää ja helppoa, kuulostaa ja tuntuu todella hauskalta ja hienolta. Olen miettinyt elämääni ennen lapsia ja en minä silloinkaan elänyt mitään hirmuisen spontaania matkusteluelämää. Töissä sitä tuli oltua, lomialla mökillä ja ehkä kerran vuodessa käytiin jossain ulkomaanreissulla. Ok, saatettiin extempore lähteä illall ulos syömään, mutta senkö takia olisi pitänyt jättää lapset tekemättä?



Asenne ratkaisee aika paljon. Miehen kanssa sovittiin jo ennen lapsia, että kotiin ei jämähdetä ja se on pitänyt.



Varsinkin, kun meillä oli vielä vain yksi lapsi, reissasimme jopa enemmän, kun aikana, jolloin lasta ei vielä ollut. Ja nyt kahden lapsen kanssa reissaamme ulkomailla edelleen kerran vuodessa. Mökilläkin viihdytään kesäisin jne.



Kannattaa myös miettiä sitä, että millainen tukiverkosto teillä on. Onko lastenhoitoapua? Voiko isovanhemmat tulla vahtimaan joskus, että te pääsette vaikka kerran kuussa miehesi kanssa ulos syömään/leffaan tms. Me käymme kerran kuussa jossain kahdestaan ja mummo tulee katsomaan meille lapsia. Lisäksi minä käyn ystävieni kanssa joskus ulkona tai kahvilla/siiferillä ja mieheni puolestaan tekee samaa omien ystäviensä kanssa. Noina kertoina siis toinen meidä on lasten kanssa kotona.



Lapset eivät merkitse skitä, että oma elämä loppuu kokonaan. Aika hyvin me ainakin ollaan pystytty tekemään asioita myös lasten kanssa. Tämän lisäksi lapset ovat toki tuoneen uskomattoman paljon uusia ulottuvuuksia elämäämme.



TUlevaisuus ja vanheneminen näyttävät mielestäni valoisammilta, kun meillä on nyt näitä lapsia. Saadaan ehkä toivottavasti joskus lastenlapsia, pääsemme joskus juhlistamaan lastemme rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, valmistujaisia, häitä jne. Ainakin jompi kumpi heistä toivottavasti jää kotimaahan opiskelemaan, jää meidän lähelle, on kiinnostunut meidän jaksamisestamme, kun olemme vanhoja ja sairaita, pitää meille seuraa eläkepäivinä, auttaa meitä lumitöissä, puutarhanhoidossa jne, kun emme enää itse niin kovin jaksa. Näin jos järjellä ajatellaan :). He tuovat myös ihan erityistä lämpöä mm. jouluun. On äitien- ja isänpäivät ym. ON mahtavaa sitten aikanaa käydä katsomassa pojan jalkapallo/jääkiekko/koripallo/lentopallopelejä, nähdä tytön balettiesitys ja tunteä kyyneleet silmäkulmissa. On etuoikeus saada seurata vierestä pienen ihmisen kehitystä vauvasta aikuiseksi.



Nyt jos ajattelen, ettei lapsia olisikaan, olisipa jotenkin ontto ja tyhjä olo.



Nämä nyt vain minun ajatuksiani. Matkustelu ja ravintolaillat, extremeharrastukset ja spontaani elämä ovat tolki hienoja asioita, elämää rikastuttavia juttuja nekin. Mutta noita kaikkia kokeilleena ja mieheni kanssa yli 10 vuotta yhdessä eläneenä ennen lapsia, oma kokemukseni on, että tämä elämä tässä ja nyt lasten kanssa on paljon upeampaa ja rikkaampaa, merkityksellisempää elämää, kuin meidän aikaisemin spontaani elämämme.



Lasten kanssa on toki äärimmäisen rankkaa välillä, vauvavuosi on koettelemus useammalle jne. Mutta edelleen, kokonaisuutena lapset ovat se suurin rikkaus ainakin meidän elämäsämme. Upeita hetkiä on paljon enemmän, kun niitä vaikeita.

Olis ikinä sanonut, että lapset olivat virhe ja elämä kahdestaan parempaa. Ketä teillä on okein ystävinä? Te jotka väitätte, että lapset pilaavat elämän ja ovat vain hankalia, millaset kuvitelmat teillä oli ennen lapsia? Mulla oli kyllä vahva vauvakuume ja olen aina tiennyt haluavani lapsia. Vauvakuume iski sitten joskus 26v... Enkä päivääkään ole lapsia katunut! Ovat ihan ehdotomasti parasta elämässä. Kahdestaan olis varmaan nyt jo tysää, tulevasuudesa nyt puhumattakaan.



Tää ei nyt auta ap:ta, mutta ihmettelen vain kuka muka oikeasti katuu omia lapsiaan. Ja ei tosiaanaan liikaa miettiä sitä vauvavuotta, lapsiahan niistä vauvoista kehittyy.

Raadollista, mutta kyllä naisen kannattaa pitää mielessän myös se, että miehelle saattaa ylitsepääsemätön vauvakuume tulla vasta kun naiselle on jo liian myöhäistä.

mutta koko ajan vaan mietittiin, koska on sopiva aika. Opiekelujen loppumiseen ikuisuus, sitten pitäisi saada töitä, siinä vaiheessa kun on työelämässä ollut ja saanut omistusasunnon, olisikin jo ikää sen verran että alkaisi olla kiire ja ei välttämättä enää jaksaisi hoitaa kunnolla. Alitajussa myös pelkäsimme sitä kuinka pärjäämme jne... Haluan vain sanoa sen, että jos liikaa ajattelee, ei niitä lapsia tuu ikinä hankittua, koska aina on jokin syy miksei voi hankkia...

Me siis päätimme että tulkoot jos on tullakseen, jaksetaan paremmin kun ollaan vielä suht nuoria. Varmat ovulaatiopäivät tietysti oltiin varovaisia. Jotain alitajuista tekosyy-shaibaa lienee sekin?

Raskaustestin näyttäessä plussaa tuli paniikki, että mitäs me nyt tehdään. Lastenhoidon on kuitenkin oppinut niin käytännössä ettei olisi uskonut, ja jostain ihmeellisestä ne paljonpuhutut vaistotkin putkahti.

Menetättekö jotain jos päätätte antaa lapsen tulla jos on tullakseen? Te kuin kumpikin lasta haluatte...

samanlainen olo muuten, mutta tiedän, etten halua lapsia ainakaan pariin vuoteen, siitä eteenpäin taas on eri juttu. Mäkin pitäisin mielessä sen, ettet voi laskea sen varaan, että olet nykyisen miehen kanssa loppuelämän, vaan mieti, että mitäs jos ette tee lapsia ja mies jättää sinut 5-10 vuoden päästä ja tekee lapsia jonkun toisen kanssa, että voitko elää ilman lapsia onnellisesti myös ilman tuota nykyistä miestä.



Siis varmaan tietty löydät jonkun toisenkin miehen, lähinnä vain jos se lapsettomuuspäätös on enemmänkin sellainen "ei ME haluta lapsia", niin vaikuttaako siihen kuinka paljon se, että on joku toinen siinä vakuuttamassa, ettei niitä haluta, vaikka sitten itse omana yksilönä haluaisikin.