Kuuluuko pahimmatkin sanat antaa anteeksi? Ei tekoja, mutta sanoja jotka pilaavat paljon..

miehen pitäisi saada apua itsehillintäongelmaan. Ei toiselle saa sanoa mitä vain vedoten "luonteeseensa".



Minusta et todellakaan ylireagoi.

Jos et voi antaa anteeksi, katkeroidut ja silloin on kyllä parasta lähteä eri suuntaan kuin mies.

kaikkea pois.



Miehelläsi on velvollisuus muuttaa käytöstään, ja hakea apua, jotta siihen pystyy. KEnenkään ei tarvitse kuunnella tuollaista sontaa omalta puolisoltaan.

Jos et voi antaa anteeksi, katkeroidut ja silloin on kyllä parasta lähteä eri suuntaan kuin mies.

Nyt ei ole kysymys yhdestä tilanteesta, joka pitäisi antaa anteeksi, vaan miehestä, joka käyttäytyy koko ajan ja jatkuvasti huonosti. Ei sellaista pidä sietää.

Ei kuulu antaa anteeksi, ei ole pakko ei. Jos asia on niin vaikea ja ylitsepääsemätön, että sitä ei kykene antamaan anteeksi, on lähdettävä sen asian ääreltä pois. Vai onko muka vaihtoehtona se, että jää miehen rinnalle mieli ikuisesti mustana ja loukattuna? Pyyhkiytyykö aiheutettu paha sillä pois, että mies ei enää koskaan sano uudelleen samoja sanoja?



Ei kuule pyyhkiydy. En ole ikinä unohtanut sitä, että ex sanoi minua huoraksi 1993. Siitä en päässyt yli. Sen sijaan olen antanut anteeksi monia muita tekoja muilta ihmisiltä ja siksi en niitä kannakaan mieleni päällä.

että henkinen pahoinpitely ei jossain vaiheessa ala muuttua fyysiseksi? Se olisi se tavallinen kuvio.

pystyn melko hyvin antamaan anteeksi. En ole henkilökohtaisesti loukkaantunut, ainakaan itseni vuoksi.

Silsti muistan kaikki ne pahat asiat joita mies sanoo. "Anteeksi annan mutten unohda"?



Minusta jopa tuntuu että etsin tekosyitä olla yhä miehen kanssa, sillä todellisuudessa olen sitä mieltä että pilkkaamalla mm. perhettäni, uskontoa ja minua hän on ylittänyt rajat ja minun ylpeyteni ei pitäisi antaa kuunnella tuollaista. Kun jään miehen luokse, tunnen itseni pahaksi. Ikään kuin hyväksyisin hänen sanomiaan asioita..



ap

pystyis antamaan anteeksi! En ole niin hyvä ihminen. Ja mun mielestä kaikkee ei tartte ees sietää.

jos mieheni sanoisi minulle että toivoo minun tappavan itseni, lähtisin samantien kävelemään lapset kainalossa, eikä mies enää minua sen jälkeen näkisi. Pitkään masentuneena, tuo olisi yksi pahimmista asioista mitä mies voisi minulle sanoa.



En kyllä hyväksyisi sitäkään että mies haukkuisi minua lasten kuullen. Saattaisinpa tuossakin tilanteessa pakata lapset mukaan ja hävitä jonnekin muutamaksi viikoksi.



Luojalle kiitos minulla on kuitenkin sellainen mies joka ei tuollaista tee.



Ap. Sinuna sanoisin miehelle että hänellä on kaksi vaihtoehtoa, joko hakea apua ja muuttua että voisi käsitellä aggressioitaan kuin normaali ihminen, tai sitten erota.

Ihmisarvo sinullakin on ap, ja suusanallinen pahoinpitely voi tehdä jopa pahempiakin arpia kuin fyysinen pahoinpitely (uskokaa pois, minulla on kummastakin kokemusta, ensimäinen mieheni hakkasi minut muutamaan kertaan sairaalakuntoon, melkein tappanut minut ja tuon tappoyrityksen jälkeen jouduin opettelemaan puhumisen ja kävelemisen uudelleen. Hän käytti päivittäin myös verbaalista pahoinpitelyä, ja monet itsetuntooni liittyvät ongelmat ovat peräisin hänen sanoistaan).

Onko se toiselle annettu armollinen ja suopea lahja ylhäältä päin vai itsellenne sopusointu jonkin asian kanssa?

Olisi aivan kauheaa jos mun mies huutaisi meidän lasten kuullen että tapa itses, kuole tms.



Ajattele, mitä ne teidän lapset joutuu kuuntelemaan?? Isä sanoo äidille tuollaisia asioita!



Pelasta itsesi ja lapsesi, lähde pois. Mieti minkä mallin annat lapsille naisena/äitinä jos jäät!



Tsemppiä!



Ps. Väkivaltaa se on se henkinenkin väkivalta!

Ei kuulu antaa anteeksi, ei ole pakko ei. Jos asia on niin vaikea ja ylitsepääsemätön, että sitä ei kykene antamaan anteeksi, on lähdettävä sen asian ääreltä pois. Vai onko muka vaihtoehtona se, että jää miehen rinnalle mieli ikuisesti mustana ja loukattuna? Pyyhkiytyykö aiheutettu paha sillä pois, että mies ei enää koskaan sano uudelleen samoja sanoja? Ei kuule pyyhkiydy. En ole ikinä unohtanut sitä, että ex sanoi minua huoraksi 1993. Siitä en päässyt yli. Sen sijaan olen antanut anteeksi monia muita tekoja muilta ihmisiltä ja siksi en niitä kannakaan mieleni päällä.

Ei tuollaiset ongelmat ratkea pakenemalla. Tietenkään väkivaltaa ei pidä sietää. Mutta ei asiat muutu sanomattomaksi pois kävelemällä. Sieltähän sinäkin muistat vielä vuodelta 93 niin tarkkaan mitä joku poikaystävä sanoi. Pakenemalla jäljelle jää vain katkeruus, kuten sullakin. Ja niin jää ap:llekin, jos perhe hajoaa sen takia, ettei ongelmaa osattu hoitaa oikein.

Mutta ei sinne miehen rinnallekaan jäädä ilman, että mitään muutosta tapahtuu. Sehän vasta hölmöä olisikin. Ap ei ylireagoi, kun ei halua sietää tuollaista henkistä väkivaltaa. Ei normaali ihminen sano noin rumia sanoja rakkaalleen edes suutuspäissään. Miehesi tarvitsee apua. Sitä varten on olemassa ihan ammattinsa osaavia ammattilaisia. Etsikää yksityiseltä terapeutti. Tai menkää pariterapiaan esim. Perheasiain neuvottelukeskukseen. Tai perheneuvolakin voisi olla teille oikea osoite, siellä lapsetkin saisivat käsitellä asiaa. Vaihtoehtoja on monia ja apua mies tarvii. Avun hakeminen ei ole kamalaa vaan terapeutit osaa kyllä hyvin kehua, että teette oikein kun haluatte ratkaista ongelman.

niinkuin itselle. Rakastan yli kaiken miestäni mutta sanojen takia joskun olen miettinyt onko tässä mitään järkeä. En aio ainakaan vielä jättää miestäni. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä fyysistä väkivaltaa. Eikä ikäviä sanojakaan usein tule mutta silloin kun tulee niin satuttaa todella pahasti. Ollaan juteltu ja nyt ihan selkeästi yrittää hillitä itseään.

Liitto jatkui vielä 2 vuotta ja asioita käsiteltiin yksin ja yhdessä ammattilaisten kanssa mm. perheasiain neuvottelukeskuksessa. Ei ollut Joku Poikaystävä vaan lasteni isä. Se huorittelu vain jäi mieleen ikuisesti, se oli taitekohta jonka jälkeen suhde ei enää palannut entiselleen. Mies myös muuttui entistä mustasukkaisemmaksi ja lopulta väkivaltaiseksi.



Jotkut teot ja sanat ovat ylitsepääsemättömiä.

Henkinen väkivalta on ollut itselleni melko vieras käsite enkä siksi tunnistanut sitä omassa suhteessani kuin vasta äskettäin, viiden yhteisen vuoden jälkeen. Jätin äskettäin avopuolisoni pitkäaikaisen haukkumisen, vähättelyn ja kaiken maailman huorittelun jälkeen. Kyse oli ensirakkaudestani ja suhde oli alusta saakka hyvin haastava. Mieheni oli hyvin tarkka ja siisteys ja järjestys olivat hänellä lähellä sydäntä, välillä enemmän kuin minä itse. Henkisen pahoinpitelyn tunnistamiseksi tekee usein vaikeaa sen jaksottaisuus. Välillä kaikki voi olla niin ihanaa ja yhteistä elämää suunnitellaan ja eletään onnellisina. Ei kuitenkaan vaadi kuin vähän jotain ja jo mies haukkui minut luuseriksi ja saamattomaksi paskaksi ja ties miksi. Vaikka kuinka yritin toimia hänen mielikseen, ei silti se riittänyt. Kaikesta tekemisestäni piti aina huomautella ja en ikinä osannut mitään oikein. Olin aina vain niin hyvä unohtamaan kaiken sen pahan ja valmis antamaan anteeksi. Plus mies katui aina niin paljon ja pyyteli anteeksi. Halusin uskoa, että kaikki muuttuu ja suhde onnistuisi, koska olin niin rakastunut. Jatkuva riitely ja tappelu alkoi kuitenkin viedä voimiani. Haukkuminen alkoi koskea enemmän ja enemmän ja itkin jo pienimmästäkin pahasta sanasta. Loppujen lopulta löin miesäni hänen huoriteltuaan minua. Tämä teki minusta väkivaltaisen ja hullun ja oikeutti hänet tuuppimaan ja tönimään minua. Hän ei koskaan lyönyt lujaa, enemmän sellaista tuuppimista ja nyrkki ilmassa uhkailua sekä yritti verbaalisesti provosoida minua lyömään "voittaakseen riidan". Silti annoin anteeksi. Hän on verbaalisesti hyvin lahjakas ja hyvä puhumaan, kun taas itse lähinnä menen näissä tilanteissa täysin lukkoon ja lähinnä kuuntelen niitä saarnoja pää pyörällä, että taasko ollaan tässä tilanteessa. Tämän hän tietysti tulkitsi totaalisena kiinnostuksen puutteena suhteen hoitoon. Todellisuudessa olin yrittänyt koko ajan ihan kamalasti saada suhteen toimimaan. Kunnes tänä talvena olin niin väsynyt, että romahdin totaalisesti kaiken sen riitelyn keskellä. Kerroin tilanteestani siskolleni. Olin miettinyt eroa jo monta kertaa useamman vuoden aikana. Vasta kerrottuani ensimmäistä kertaa siskolleni tapahtuneista tajusin mitä olin saanut kestää. Se shokki siskoni kasvoilla sai minut tauamaan, että se olisi tasan se reaktio, mikä minulla olisi jos joku oma läheiseni kertoisi minulle vastaavaa. Itse siinä tilanteessa ollessa sitä on vain niin vaikeaa tajuta. Päätin tuolloin erota avopuolisostani.



Kaikesta huolimatta peruimme eron ja yritimme vielä kerran. Keskustelimme asioista ja mies ymmärsi, miten epäreilu oli ollut minua kohtaan, ei ollut oikeasti yrittänyt tehdä mitään suhteen eteen, vaan vaatinut minulta älyttömiä. Hän lupasi lopettaa nimittelyn ja agressiivisen käytöksensä. Hän pelkäsi kovasti menettävänsä minut ja eron hetkellä tajusi mitä hänelle jäisi jos lähtisin - ei oikeastaan mitään. Hän yritti tosissaan ja muuttuikin. Silti hänen luonteensa on niin kovin erilainen, eikä hänen tarvinnut kuin vähän huomauttaa jostakin asiasta, oli se miten nätisti tahansa, olin jo luovuttanut. En enää kestänyt miestäni ja tunteeni häntä kohtaan olivat muuttuneet totaalisesti. Masennukseni paheni ja vaikka yritin jatkaa uudelta pohjalta ei se enää onnistunut. Passivoiduin täysin ja makasin vain kotona henkisesti uupuneena ja fyysisesti pahoinvoivana. Fyysinen väkivalta ei ollut koskaan sen tasoista, että se olisi ollut ratkaiseva tekijä eropäätöksessä. Ne sanat olivat ne jotka jäivät vainoamaan.



Itse olin onnekas, emme ole naimisissa ja meillä ei ole lapsia ja asuimme vuokralla, mikä mahdollisti suht "helpon" eron. Sanonpahan vain, että aloin kovasti miettimään, miten kestäisin hankkia lapsia ja ylipäätänsä elää lopun elämääni ihmisen kanssa, joka on tuollainen.



Miehesi käyttäytyy tällä hetkellä itsekkäästi ja lapsellisesti. Hän kiukuttelee sinulle kuin pahainen teini-ikäinen lapsi. Suosittelen ehdottomasti että etsitte jonkinlaista apua. Jos miehesi haluaa, että suhteellanne on jonkinlaista tulevaisuutta, on asiaan tultava muutos. Tuollainen käytös ei ole hyväksyttävää eikä kuulu aikuiselle miehelle, vieläpä lasten läsnäollessa. Asiat voivat muuttua, mutta niihin pitää puuttua, ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Jos siis vielä molemminpuolista halua löytyy.. Itse olen miettinyt avun hankkimista ihan yksikseni vain jo oman mielenterveyteni vuoksi.



BTW. Miksi pahaa oloa aina puretaan aina lähimmäisiin??? Toki läheiselle ihmiselle on helppo avautua, mutta ne läheiset ovat juuri niitä tärkeimpiä ihmisiä elämässämme ja näitä suhteita pitäisi vaalia. Etsiä tukea ja turvaa stressin ja huolien keskellä, ei parantaa omaa oloa toisen kustannuksella!

Se, että joutuu kestämään jatkuvaa henkistä väkivaltaa on ihan yhtä paha kuin fyysinenkin pahoinpitely.

Minun mieheni teki ihan samaa, masennuin ja viimeisessä riidassa jo rukoilin että lyö mieluummin kuin tappaa minulta viimeisenkin elämänilon. Nyt on puoli vuotta pariterapiaa takana ja näyttää jo valoisammalta pikku hiljaa. Suosittelen. Ei tuollaista tarvitse sinun kestää, eikä varsinkaan lapsiesi.