Lue keskustelun säännöt.
Apua hankalaan ihmissuhteeseen? Kuinka usein vaikeaa kaveria pitäisi tavata?
03.02.2012 |
Minulla on miespuoleinen ystävä, joka tavallaan syyllistää siitä, etten tapaa häntä useammin. Minä en millään ehtisi kuin 2-3kk välein, eteenkään, kun on häätkin tulossa.
Mies on sinkku ja hänellä hyvin vähän kavereita. Nyt jäi vielä työttömäksikin. Hän ei ole ihan perusmies vaan vähän sellainen surullisen hahmon ritari, ujohko, omien sanojensa mukaan herkkä, käyttää kai jotain mielialalääkkeitäkin. Puhuu yleensä hyvin ahdistavia ja masentavia.
Puhuin tästä erään tuttavapsykologin kanssa. Hän sanoi, että mies on energiasyöppö. Ja hänen tapaamisensa jälkeen onkin ihan henkisesti puhki 2 viikkoa. Mies hienovaraisesti mm syyllistää muita elämäntilanteestaan, yksinäisyydestään, jne.
Tavattiin viimeksi kuukausi sitten. Silloin kahden muun ystävän seurassa, niin seurustelu ei ollut niin raskasta. Nyt mies soitti. Tuntuu, etten pysty vastaamaan. En nyt jaksaisi käsitellä ongelmia, joihin mikään ehdottamani ratkaisuyritys ei kelpaa. Mies on hyvin negatiivinen ja yleensä aina kahdenkeskisissä tapaamisissa vain puhutaan hänen ahdistuksistaan tai hän manaa pahaa maailmaa.
Koen syyllisyyttä, olen huono kaveri. Mutta en jaksaisi olla virkaa tekevä terapeutti. Mitä tekisin?
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...sitä varten on ne oikeat terapeutit. Kaverilla tuntuu olevan hyvin nurinkurinen käsitys elämästä - että jonkun naisen nyt vaan tarttis tulla ja tehdä hänet onnelliseksi. Ei se mene noin. Eikä sinun tarvitse olla tuo nainen edes ystävätasolla.
Ja muuten - se on MIESPUOLINEN, ei miespuoleinen. Suomen kielessä on sellainen sana kyllä kuin toispuoleinen, mutta...
tapaisin harvoin, ehkä kerran kuussa tai joka toinen kuukausi, mutta silloin kun tapaan, varaisin hänelle koko päivän aikaa. Isäni on samanlainen, hänelle ei riitä normaalit parin kolmen tunnin vierailut, vaan on aina ihan puulla päähän lyöty, että mikä "pikavisiitti" tämä oli (kolmen tunnin jälkeen, kun taaperoikäinen lapsi meinaa nukahtaa istualleen..) Olen ratkaissut asian niin, että tapaan häntä harvakseltaan, mutta niin että meillä ei ole silloin mikään kiire. Saa istua meillä vaikka kahteen yöllä, mies herää sitten seuraavana aamuna tai sanon että mua alkaa nyt nukuttaa, jäätkö yöksi. Seuraavana päivänä alkaa jo kaivata omaan rauhaan, niin silloin sitten lähtee. Puuhaan omia juttuja myös silloin, kun isä on täällä, käyn laittamassa pyykit, teen ruokaa ja samalla rupattelen. Tuntuu olevan tyytyväinen, kun saa vaan hengata mukana "normaalielämää" sen normaalin yksinäisyyden sijaan. Ymmärrän sen ja suon sen hänelle, koska hän on kuitenkin isäni ja rakas kaikesta hankaluudestaan huolimatta. En osaa oikein sanoa, mitä sun kannattaisi tehdä, jos sulla ei oikein kauhean syviä ystävyyden tunteita ole tähän ihmiseen. Mutta näin mä ratkaisin oman "pikavisiiteistä" syyllistävän tapaukseni ja on toiminut ihan hyvin. Kun isä on saanut tankata tätä lapsiperheen hulinaa riittävän pitkään, ei hänellä ole edes niin suuri tarve heti tulla uudestaan.
Luin juuri Anna Perhon uutukaista Anna palaa - kirjaa ja siinä oli asiaa ystävyydestä.
Kenenkään ei tarvitse toimia yksipuolisena terapeuttina. Toki ystäviä tuetaan vaikeina aikoina, mutta fakta on, että kaikki eivät edes halua muutosta parempaan. Jotkut rypevät ongelmissaan vuosikausia, eivät ota muutosvinkkejä onkeensa ja pahimmillaan voivat jo sairastuttaa muutkin. Aika kaukana ystävyydestä.
Kaverisi pelaa kanssasi valtapelejä. Kaikki tuommoiset "onko sulla nyt kiire nukkumaan" - tyyppiset kommentit on silkkaa syyllistämistä, eikä todellakaan aikuismaista viestintää. Kysy kaveriltasi, miten luulet tämän vaikuttavan suhteeseenne: kuvitteleeko kaverisi saavan enemmän aikaa ja huomiotasi näillä konsteilla?
Olen itsekin ollut samantyyppisessä tilanteessa ja suoriuduin siitä vain puhumalla ystäväni kanssa, kertomalla omista tuntemuksistani nätisti ja asiallisesti. Tuskinpa kukaan haluaa vapaaehtoisesti olla energiasyöppö.
Tämä miesPUOLINEN :) ystävä ei millään ymmärrä, että kaikki ei istu päivät pääksytysten yksin kotona. Olen yrittänyt ehdottaa, että hankkisi jonkun harrastuksen. Joo, olishan se kiva... sitten keksii tuhat ja yksi syytä, miksei voi aloittaa mieleistään harrastusta ja lopuksi: kun ei vaan saa aikaiseksi.
Minulla on kaksi kaveriporukka ja lisäksi muutamia "yksittäisiä" ystäviä, joita yritän nähdä vähintään 1-3 kk välein. Tarkoittaa n. 1-2 kaveritapaamista/vko. Enempää en omien menojen, kodin, harrastusten, työn, parisuhteen ja sukulaissuhteiden hoitamiseksi millään ehdi. Joskus tulee pidempiä taukoja ystävien näkemisessä. Kukaan muu ei siitä syyllistä kuin tämä mies.
Hienoa, että yksi kommentoija on onnistunut ratkaisemaan tilanteen maratontapaamisilla! Mutta kun tilanne on nyt vaan se, että tämä kaveri ei ole mulle niin läheinen kuitenkaan, että oikeasti haluaisin hengata hänen kanssaan kerran kuukaudessa koko päivän. Välillä se onnistuu - kun mennään yhdessä esim. toisella paikkakunnalla asuvien ystävien luo kylään.
Olisi ihan ok tavata häntä kuten muitakin, muutama tunti kahvilassa/ravintolassa/urheilemassa/teatterissa tms. Mutta kun tämä ei hänelle koskaan riitä.
Jos otan asian puheeksi, hän taatusti loukkaantuu - olen yrittänyt. Mun pitäisi kuulemma pistää tärkeysjärjestys uusiksi, kun on koko ajan kiirettä.
Ehkä helpompi vaan sanoa kiitti, moro, hei - ja kärsiä siitäkin syyllisyyttä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun muita ihmisiä on mukana, ei tapaaminen ole niin raskasta. Mitä jos tekisit näin ?
Mä muistan kun muutin Helsinkiin en tuntenut ketään. Työkaverit seurustelivat, olivat naimisissa eli vapaa-ajan vietin täysin yksin.
Kun pari tuttuja joskus suostui mua tapaamaan, olin varmaan myös aika rasittava.
Mutta sitten tutustuin kollegaan toiselta työpisteeltä. Oli myös pienituloinen ja hän alkoi ehdottelemaan mennään piknikille, käydään taidenäyttelyissä, mennään kirppareille, Helsingissä oli paljon ravintoloita jonne pääsi ilmaiseksi ennen tiettyä klo aikaa ja silloin oltiin nuoria ja nättejä, pojat maksoivat juotavat.
Pikkuhiljaa uskalsin itsekin esim mennä yksin sunnuntaina piknikille ja aloin saamaan Helsingistä yksinkin jotain irti.
Villi veikkaus: mies on laitostunut kotiinsa ja työttömän arkeensa. Siinä kohtaa on melkomoisen haastavaa ymmärtää ns. normaaliarkea. Surkeaa tässä on myös se, että kaverisi ei saa tuolla taktiikalla haluamaansa, vaan on vaarassa menettää sinut kokonaan.
En keksi muuta keinoa kuin puhe, puhe, puhe. Kerro omista tunteistasi ja toiveistasi - siitä, kuinka olisi mukava tavata silloin tällöin muutaman tunnin ajan, mutta enempään sinulla ei ole mahdollisuutta eikä tärkeysjärjestyksessäkään mitään vikaa ole.
Mutta älä pode syyllisyyttä. Se on pahinta, mitä voit itsellesi tehdä ja elämä on ihan liian lyhyt sellaiseen. Sinä et ole vastuussa kaverisi toimettomuudesta tai seurankaipuusta. Jos olisin sinä, patistaisin häntä oikein urakalla tekemään elämällensä jotain, vaikkei se helppoa olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uuvutti mut ihan täysin. olin läheisin ystävä, hänen ihmissuhteensa eivät kestäneet, kukaan muu ei jaksanut hänt pitkään.
Ei hakenut apua mistään masennukseensa, nimenomaan syytti vain muita tilanteestaan.
Kun sai töitä, lintsaili ja sai potkut. Syytti pomoa siitä ettei ymmärtänyt. Kun sossusta ei tullut rahaa, syytti yhteiskuntaa, soitteli sossuun ja haukkui systeemin.
Kun minä en tekemisilläni voinutkaan auttaa kun hän tahtoi, kiukutteli, huokaili, löi luuria korvaan ym. Olin jatkuvasti taksina ja rahanvippaajana, kiitosta en saanut.
Lopulta hermoni eivät enää kestäneet, pistin välit poikki, toivotin hyvää loppuelämää ja päätin keskittyä enemmän omaani. Sain pari syyttelevää tekstiviestiä,yhden puhelun ja vielä yhden viestin jossa hän käski minun jättää hänet rauhaan vaikka en ollut yhteyttä häneen ottanutkaan.
Hän ei siis vieläkään nähnyt syyllistä itsessään vaan minä olin ymmärtämätön ja kohdellut häntä kaltoin.
Näin puolentoista vuoden jälkeen voin todeta että oli viisas päätös. olisi pitäny pistää jo aiemmin välit poikki. Hirvittävä painolasti elämästä tippui ja nyt on hyvä olla.
En ole tyyppiin koko aikana törmännyt, en tiedä miten elelee, eikä kiinnostakaan. Yhdet terveisethän lähetti jonkun tuntemattoman kautta miehelleni ja valmistauduin jo hänen yhteydenottoonsa. Onneksi ei ottanut yhteyttä!
Luulisin että hän näkee kaiken edelleen minun syynäni, ei nää omia virheitään jne.
Mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä nyt minua ei syyllistä enää kukaan!
Uuvutti mut ihan täysin. olin läheisin ystävä, hänen ihmissuhteensa eivät kestäneet, kukaan muu ei jaksanut hänt pitkään.
Ei hakenut apua mistään masennukseensa, nimenomaan syytti vain muita tilanteestaan.Kun sai töitä, lintsaili ja sai potkut. Syytti pomoa siitä ettei ymmärtänyt. Kun sossusta ei tullut rahaa, syytti yhteiskuntaa, soitteli sossuun ja haukkui systeemin.
Kun minä en tekemisilläni voinutkaan auttaa kun hän tahtoi, kiukutteli, huokaili, löi luuria korvaan ym. Olin jatkuvasti taksina ja rahanvippaajana, kiitosta en saanut.
Lopulta hermoni eivät enää kestäneet, pistin välit poikki, toivotin hyvää loppuelämää ja päätin keskittyä enemmän omaani. Sain pari syyttelevää tekstiviestiä,yhden puhelun ja vielä yhden viestin jossa hän käski minun jättää hänet rauhaan vaikka en ollut yhteyttä häneen ottanutkaan.
Hän ei siis vieläkään nähnyt syyllistä itsessään vaan minä olin ymmärtämätön ja kohdellut häntä kaltoin.Näin puolentoista vuoden jälkeen voin todeta että oli viisas päätös. olisi pitäny pistää jo aiemmin välit poikki. Hirvittävä painolasti elämästä tippui ja nyt on hyvä olla.
En ole tyyppiin koko aikana törmännyt, en tiedä miten elelee, eikä kiinnostakaan. Yhdet terveisethän lähetti jonkun tuntemattoman kautta miehelleni ja valmistauduin jo hänen yhteydenottoonsa. Onneksi ei ottanut yhteyttä!
Luulisin että hän näkee kaiken edelleen minun syynäni, ei nää omia virheitään jne.
Mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä nyt minua ei syyllistä enää kukaan!
Hiljaisella äänellä vaan kommentoi syyllistävästi ja katsoo surkeasti. Joskus voi sanoa pisteliäästi. Mutta ei nyt ihan kiukuttele.
Mutta tuon työttömyystilanteen kanssa aika samoilla linjoilla. Työnantaja lopetti hänen entisen osastonsa - ja tarjosi hänelle neljä, NELJÄ kertaa työtä muilla osastoilla. Mutta ei kelvannut! Hän halusi jotenkin "kostaa" työnantajalle, ettei ota muuta työtä vastaan. Ja haluaa uuden ammatin, elämänmuutoksen.
No, nyt sitten nillittää, että miksei ottanut silloin tarjottua jotain paikkaa vastaan. Haluaisi esim. sairaanhoitajaksi - mutta ei halua koskea sairaisiin ihmisiin tai antaa rokotuksia. Muutkin hänen suunnitelmat uudesta urasta on vastaavia: on joku unelma-ammatti, mutta ei halua tehdä jotain sellaista, mikä siinä hommassa kuitenkin keskeinen juttu.
Oma pääkin jo hajoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...ainakin minun, siinä voisi samalla mitalla antaa takaisin. Juuri tuollaiset koiranpentuilmeet on kaikkein raskaita, koska ei kuitenkaan viitsisi lyödä lyötyä.
Luulen, että jokainen meistä tuntee kaverisi kaltaisen tyypin, joka ei suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään. Tee hänelle palvelus ja avaa suusi.
Itseään pitää suojella. Totta kai se tuntuu pahalta, mut eihän tuollainen ole terve, tasavertainen ihmissuhde.
Toinen vaihtoehto on se, että alat suhtautua kaveriisi kuten hyväntekeväisyyskohteeseen. Monilla on kavereita, joita kohtaan asenne on sillä tavalla tätimäisen suojeleva, (että käydäänpäs sun kanssa kahvilla vähän niin kuin kuntouttavana toimenpiteenä) mut joiden kanssa ei edes yritetä olla tavallisia kavereita.
Teet mitä tahansa, niin sen sanoisin, että neuvomaan ei kannata alkaa. Silloin sä just otat vastuuta asioista, joista et sitä voi ottaa (hänen elämästään) ja estät häntä ottamasta sitä itse. Kun muut höösää ja neuvoo ympärillä, ihminen voi tyrmätä kaikki ehdotukset ja valittaa ja kiukutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli älä vastaa puhelimeen, vältä tapaamista. Jos tunnet että kaveri riistää sulta sun energiat, eikä annan mitään takaisin, niin miksi tapaisit? Säälistä? Jos siten haluat, niin yllä ehdotettu hyväntekeväisyystapailu on sitten asia erikseen. Mutta luulen, että ensin sun pitäisi pitää pieni tauko tästä ihmisestä.
Ja sinä annat hänelle tosiaankin mahdollisuuden olla niin onneton, jos aina jaksat kuunnella että miten taas on niiiiiin vaikeaa.. Kaikilla meillä on omat murheemme.
minusta olisi reilua sanoa ihan suoraan tuolle miehelle, ettet jaksa oikein olla hänen ystävänsä ja että koet epäreiluna sen, että yhdessä oleminen on yksipuolisesti hänen ongelmiensa kuuntelemista. jos mies vie oman mielesi pahaksi ja ahdistuneeksi, älä tapaile häntä. pidä etäisyyttä, tapaa vain tilanteissa, joissa hän ei pääse vellomaan omassa masennuksessaan. äläkä syyllisty.
oli itse aikoinani juuri tuollainen ystävä kuin tuo mies. lopulta eräs ihminen jolle jatkuvasti purin pahaa oloani pisti välit poikki kokonaan. siitä alkoi oikeasti oma kasvuni ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole tavannut omaa vaikeaa kaveriani kuukausiin, en vaan jaksa. En ole myöskään vastannut puheluihin. Tekstiviesteihin olen vastannut ja jokusen lähettänyt ns. oma-aloitteisestikin, mutta yrittänyt vihjata niissä mm. että itsellänikin on aika vaikea tilanne, ei ole aikaa tapailla jne. Minun tapaukseni on nainen, mutta muuten hyvin samantapainen.
aika synkkiä ja voisimme vaihteeksi kokeilla vaikka sulkapallon peluuta, taidenäyttelyssä käyntiä tms.
KYllä mä voin sanoa ystävälle, että nyt sinun mielialasi on ollut synkkä pitkään ja olisi aika kokeilla jotain mikä piristäisi mielialaa.
Minusta sellainen aktiivinen mutta ystävällinen asiantilan muuttaminen olisi itselleni hyvä ratkaisu. Kaikille se ei tietenkään sovi.
Tai sitten vaan välttelet jos se onnistuu. Tuo syyllistäminen on ikävä juttu.
jos tunnet että jaksat ja haluat tavata, se on eri asia.
Tavallaan tämä mies käyttää sinua, se ei ole ystävyyttä.
Miestä ei voi tavata kuten normaalisti ystäviä - eli siten, että mentäisiin vaikka kahville jonnekin tai elokuviin. Yleensä kaverien kanssa tapaamiset kestää 2-4h ja sitten kaikilla jo kiire kotiin.
Mies on pettynyt, jos hänelle ei enempää aikaa. On minulla muitakin sinkkuystäviä ja kotiinsa hekin haluaa, eivätkä väkisin venytä tapaamisia. Mutta tämä mies ei päästä irti. Eikä tykkää tavata julkisilla paikoilla.
Outoa käydä jonkun kanssa kahvilla ja sitten, kun pitäs lähteä kotiin, hän kärttääkin luokseen kahville... Jos on meillä kylässä, ei lähde millään, menee aamuyöhön. Kerran sanoin, että nyt sun on aika lähteä kotiin, haluan nukkumaan. Saan joka tapaamisessa kuulla, että onko sulla nyt aikaa mulle vai kiire nukkumaan tms.
En tiedä, miksi jatkan ystävyyttä. Säälistä kai sitten, velvollisuudentunnosta. Jos on muita ihmisiä paikalla, tämä mies ihan suht ok seuraa.
Ahdistaa sekin, kun tavatessa hän toteaa, että onpa nyt mukavaa. Ja sit heti perään toteaa, että voi kun ei ois koskaan näin kivaa. Silloin ne ikävät hetket kun tuntuu vielä ikävämmiltä, kun muistelee, kuinka kivaa voisi olla, jos eläisi kuten muut.
Ja sehän on muiden vika, että entiset ystävät hänet hylänneet.
Huoh. Että yksi puhelimen soiminen voi vetää fiili ksen kurjaksi. Ap
Saako hän jotain apua mielenterveyden ongelmiinsa - siitä kait tuossa on kyse?
Yritä pitää kiinni rajoistasi - ja tavata tuttua vain toisten seurassa jos mahdollista.
Mutta siitä voisi olla apua. Yhdessä vaiheessa söi mielialalääkkeitä.
Hän ei tietysti itse pidä itseään haastavana tapauksena. Mutta sitten esim loukkaantuu siitä, kun ystävät ilmoittaa, että nyt meidän perhe menee nukkumaan,voisitko lähteä kotiin. Kun hän on kerran tullut kylään,on se ihme, kun ei seura kelpaa.
Olen yrittänyt tuota, että tehtäisiin jotain hauskaa yhdessä. Hän lähtee kyllä, mutta se ei koskaan riitä. Aina pitäisi vielä lopuksi keretä hänen luo kahville. Ja sen jälkeen kävelylle. Ja sit vielä kahvit. Ja telkan katselua yhdessä. Ja sit vielä seisoo puoli tuntia auton vieressä jaarittelemassa. Argh.
Jos sanot, että ei ehdi, niin mies vetää surkean naaman. Aina sulla kiire. Kun niin harvoin nähdään. Kai nyt yks kupillinen on aikaa.
Mutta ehkä oli enemmän ihastunut ajatukseen parisuhteesta kuin minuun ihmisenä. Nämä asiat puhuttu läpi aikoinaan.
Hän tosin kaipaa parisuhdetta ja mielestään on oikeutettu olemaan masentunut ja katkera, kunnes kumppani löytyy. Samalla hän ei usko, että enää löytäisi sopivaa naista. Kun pitäisi olla hyvässä ammatissa, ei lapsia jne. Ja samanlaisia mielipiteitä kuin hänellä.
Hän pelkää läheisyyttä, mutta kaipaa sitä. Hän pelkää uskaltautua suhteeseen, koska jos tuleekin ero, niin se sattuisi liikaa. Pelkää, että erossa menettäisi omaisuuttaan. Pelkää lähestyä naisia, jos saakin pakit.
Pelkää kai elämää. Haluaa vaan istua kotonaan ja muiden pitäisi tulla sinne viereen istumaan. Ja yksinäisyyden syy on se, etteivät muut tule, ei se, ettei hän itse halua lähteä ulos kotoaan ja kuorestaan.
Miten auttaa näin angstista ihmistä? Mitä sanoa?