Mä olen maailman huonoin äiti: mulla on kaksi lasta mutta rakastan vain toista! ov

Kolmme lapsistamme on ns. "helppoja", iloisia, hyväntuulisia, mukavia lapsosia, joista palaute päiväkodista ja koulusta on aina positiivista. Mikään ei tunnu olevan ongelma kenenkään kanssa, kaikki sujuu. Sitten on toiseksi vanhin poika, joka jo pienenä osoitti olevansa erilainen. Vaativa, rauhaton, liiankin puhelias, uhmakas - kaikkea mitä opettajat ei koulussa halua ja kaikkea mikä ajaa vanhemmat välillä seinille. Käytiin testeissä sun muissa keskusteluissa, ei ole ADHD eli ei mitään kemiallista hoitoa tiedossa (itse asiassa oikein hyvä niin!), mutta paljon saatiin vinkkejä, miten arkisia asioita voisi helpottaa pojan kanssa. Spontaanisti voin suoraan sanoa, että tämä poikamme ei herätä minussa niin välitöntä rakkauden ja ihastuksen tunnetta kuin muut lapsemme, mutta hän herättää jotain syvempää. Jotenkin tieto siitä, että hän tarvitsee jotain erityisempää, aiheuttaa minussa sen, että ennen kaikkea näen vaivaa hänen vuokseen, hänen parhaakseen - puolustan häntä ja aina olen valmiina kun hän tarvitsee apua. Kaikkia lapsiani rakastan yhtä paljon, mutta tieto siitä, että tämä poika tarvitsee ehkä hieman enemmän apua ja tukea vanhemmilta, aiheuttaa sen, että siinä kahden kesken yöllä keskustellessamme (pahankin raivokohtauksen jälkeen) tunnen jotain niin ehdotonta, puhdasta ja rehellistä rakkautta häntä kohtaan että oksat pois.

meillä todella haastava esikoispoika ja helppo pikkusisko. Siinä missä sisko on helppo on esikoinen hankala. Pukeminen, syöminen, lähteminen jne jne on aina haastavaa; lapselle kaikki siirtymät ovat vaikeita. Ja se jatkuva huomionhakeminen, jos yhtään keskittyy muuhun niin poika vaatii huomiota. Kaikilta.

Haastava lapsi antaa mutta myös ottaa sekä kasvattaa vanhempiaan niin paljon enemmän. Jos olisi vaan pikkusisko niin uskoisin oelvani mainio ja tasapuolinen superäiti. Onneksi on esikoinen korjaamassa tätä harhaluuloa.

tunteita kokeneena kehoistaan hakemaan apua neuvolan kautta tai suoraan perheneuvolasta tai yksityisektorilta. Tunteista voi päästä eroon, jos vaan haluaa tehdä töitä sen eteen ja lapsi todellakin vaistoaa tunteesi ihan vain jo kuvailemasi käytöksen takia ja osaksi käytös varmaan juuri siitä johtuukin.



Terveisin kaikkia lapsiaan nykyään rakastava

Kun olin pieni, kaikessa sai tuntea, että pikkuveli oli kaikille rakkaampi:-(

Enkä ollut yhtään hankala vaan tosi kiltti. Mummu, isänäiti, onneksi tykkäsi minustakin.



Itselläni on tyttö ja poika (sama ikäero kuin minulla ja pikkuveljelläni) ja molemmat ovat yhtä rakkaita. Tytär on ehkä promillen tärkeämpi, hän on ensimmäinen lapseni, teki minusta äidin. Toisaalta pojassa on paljon samanlaisia piirteitä kuin minulla ja ne tietenkin vetoavat.

siitä pitää vähiten. Ap.kin näkee tyttäressään itsensä, kiukuttelevan, kiusaavan ja hankalan itsensä.

Siis ihan ihmisenä? Vietättekö aikaa yhdessä? Anna lapselle mahdollisuus ennen kuin se pääsee liian vanhaksi.



Mitä tulee ihmisestä jota ei edes oma äiti rakasta?

ja vastarannan kiiskestä itsenäinen pärjääjä.

Mars psykologille, ei ole vielä myöhäistä korjata ongelmia ja luoda läheistä suhdetta tyttäreesi.

Mun poika on aivan samanlainen kuin minä. Kaikessa säheltämisessään, kaiken kyseenalaistamisessa - kaiken kaikkiaan hankala tapaus luvalla sanoen. Rakastan häntä niin että sattuu. Ja ymmärrän aina jo ennen kuin hän tekee jotain että mitä tekee tai miksi.

Sitä lasta, joka muistuttaa eniten itseäänsiitä pitää vähiten. Ap.kin näkee tyttäressään itsensä, kiukuttelevan, kiusaavan ja hankalan itsensä.

Mulla on tytöt 8v ja 6v ja esikoista olen oppinut rakastamaan vasta pitkän ajan kuluessa. Kuopusta rakastin jo kun hän oli vatsassa. En tiedä mikä oli syynä, ehkä se oma äitisuhde on niin viallinen, lapsuuden hylkäämiskokekmukset yms, että ne heijastui esikoiseen. Kuopus oli syntyessään maailman rakkain, en ollut koskaan tuntenut sellaista rakkautta kuin mitä häntä kohtaan. Esikoista lähinnä pelkäsin, vierastin ja väistin.

Pikkuhiljaa on tunteet löytyneet esikoistakin kohtaan, ja hetken hän oli jopa rakkaampi kuin kuopus, mutta nyt on puntit menneet tasan, kumpikin on yhtä rakas.

Itse kärsin hirveästi tilanteesta, mutta mieheni sanoi, että suhtautumiseni lapsiin oli samanlaista, eikä siitä voinut päätellä kumpi oli rakkaampi.

Esikoinen on aina ollut hyvin rakastava, iloinen, positiivinen, hellä, tykkää halia yms. joten se lähestyminen on ollut minulle helpompaa kuin ehkä ap:lle nyt on.



Sanontahan kuuluu, että rakasta minua eniten silloin, kun sitä vähiten ansaitsen.

oli viisas neuvolan täti

sanoi että se on juurikin sitä ettet siedä itseäsi, ne omat piirteet näkyy samaa sukupuolta olevassa, käyt lapsen kautta omaa lapsuuttasi läpi. siksikin poikaa on "helpompi" sietää tai rakastaa. ja olet aika syvällä asian kanssa selvästikin, älä ota annettuna että näin se on. sitä on vaikea muuttaa käsittelemättä itse asioita.

tällä ei ihan hirveästi ole tekemistä sen kanssa että joku lapsista tuntuu rakkaammalta kuin toinen. tai sen kanssa että lapset on välillä todella vaikeita.

hae apua, tilanne voi muuttua ja se kannattaa.

Sitten on toiseksi vanhin poika, joka jo pienenä osoitti olevansa erilainen. Vaativa, rauhaton, liiankin puhelias, uhmakas

Eikö suomalainen saa olla puhelias? Onko silloin jotenkin sairas? Italiassa poika olisi varmaan täysin normaali ja muut lapsesi oudon hiljaisia :p

Uhmakas ei ole aina paha juttu. On erittäin hyvä että löytyy sitä omaa tahtoa.

Kolmme lapsistamme on ns. "helppoja", iloisia, hyväntuulisia, mukavia lapsosia, joista palaute päiväkodista ja koulusta on aina positiivista. Mikään ei tunnu olevan ongelma kenenkään kanssa, kaikki sujuu. Sitten on toiseksi vanhin poika, joka jo pienenä osoitti olevansa erilainen. Vaativa, rauhaton, liiankin puhelias, uhmakas - kaikkea mitä opettajat ei koulussa halua ja kaikkea mikä ajaa vanhemmat välillä seinille. Käytiin testeissä sun muissa keskusteluissa, ei ole ADHD eli ei mitään kemiallista hoitoa tiedossa (itse asiassa oikein hyvä niin!), mutta paljon saatiin vinkkejä, miten arkisia asioita voisi helpottaa pojan kanssa.



Spontaanisti voin suoraan sanoa, että tämä poikamme ei herätä minussa niin välitöntä rakkauden ja ihastuksen tunnetta kuin muut lapsemme, mutta hän herättää jotain syvempää. Jotenkin tieto siitä, että hän tarvitsee jotain erityisempää, aiheuttaa minussa sen, että ennen kaikkea näen vaivaa hänen vuokseen, hänen parhaakseen - puolustan häntä ja aina olen valmiina kun hän tarvitsee apua. Kaikkia lapsiani rakastan yhtä paljon, mutta tieto siitä, että tämä poika tarvitsee ehkä hieman enemmän apua ja tukea vanhemmilta, aiheuttaa sen, että siinä kahden kesken yöllä keskustellessamme (pahankin raivokohtauksen jälkeen) tunnen jotain niin ehdotonta, puhdasta ja rehellistä rakkautta häntä kohtaan että oksat pois.

Minä olen ain ollut se lapsi jok on ollut hankala jne. Mulla oli veli ja sitä äiti aina halaili ja suukotteli. Noh, minäpä huomasin sen ja rupesin tinttaillen "kostamaan" tätä. Lopulta äiti antoi minut pois uuteen kotiin. Vieläkin tulee itku tästä..

Hei toihan nyt on ihan normaalia et se lapsi on tollanen koska se haluu sulta huomiota koska se aistii ettet rakasta sitä jos jatkat tohon malliin nii arvaa onko sun lapsi 14 vuotiaana käyttämässä päihteitä ja rikkoo kotiin tuliaikoja hengaillen poikaystävänsä luona