Mä olen maailman huonoin äiti: mulla on kaksi lasta mutta rakastan vain toista! ov

tuli näitä kirjoituksia lukiessa.



Mitä jos nämä lapset otettaisiin teiltä väkivalloin pois kesken kaiken -ennenkuin olette ehtineet huomata ja näyttää rakastavanne heitä? Kuvitelkaa hetki sitä tunnetta ja herätkää.



Kyllä te rakastatte. Nyt on aika antaa sille tunteelle valta. Liian pitkään lapsenne on huomannut olinteestanne kylmyyttä. Nyt on rakkauden aika.

tajuaa, ettei ole sinulle tärkeä.



Aiotko tehdä asialle jotain, aikuinen ihminen kun olet?

lapsen teothan suorastaan huutavat rakkaudennälkää. Ethän anna hänen nääntyä nälkäänsä, ethän? Hän on täysin sinun rakkautesi armoilla.

oikeasti, että ne suloiset ja herttaiset lapset ovat suloisia ja herttaisia murrosiässäkin? Saatatte yllättyä.



Jos ette kykene rakastamaan kuin helppoa lasta, teillä ei ole kykyä vanhemmuuteen.

Mun kuopus on 9 vee ja mä halailen häntä edelleen. Isompia 12 vee ja 18 vee sit vähän vähemmän.

sitä hankalampi niitä on halailla ja helliä. Pieniä on kiva pussailla, mutta tuollasta 6v:tä jo vaikeampi. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin tuollainen 5-6v ei ole enää pieni, mutta ei koululainenkaan, ihme välivaihe.

mä en tajua sua alkuunsakkaan!!

en mä voi neljästä lapsestani sanoa ketä rakastan enemmän!

lapsen teothan suorastaan huutavat rakkaudennälkää. Ethän anna hänen nääntyä nälkäänsä, ethän? Hän on täysin sinun rakkautesi armoilla.

rakkaus pahaa te "erityisillekään"...?

Jos kaikki lapsesi ovat sinulle "tasa-arvoisia", ole hiljaa onnellinen ja ihmettele muiden erilaista elämää. Ajattelin itse aikoinani lapsettomana, että rakastan kaikkia lapsiani taatusti yhtäpaljon. Kaikki kolme syntyivät yhtä odotettuina ja kaikkia olen mielestäni hoitanut alusta asti hyvin samalla tavoin. Silti minulla on kaksi lasta, joita ymmärrän helpommin ja joiden kanssa pärjään pienemmällä väännöllä. Heidän rakastamisensa on paljon helpompaa kuin yhden lapseni, joka on täysin erilainen kuin minä ja jota en selvästikään ole oppinut vielä ymmärtämään.



Tiedän, että en ajattele yhtä kauniisti kaikista lapsistani, mutta yritän tiedostaa ongelman ja tehdä sen eteen jotain. Otan kahdenkeskistä aikaa useammin tämän hankalan lapsen kanssa, että oppisin tuntemaan hänet. Mitä enemmän olen hänen kanssaan, sen paremmin opin luovimaan hänen kanssaan ja tiedän, mistä naruista vetää. Sitä olen pohtinut, että mitä tämä lapseni isona ajattelee kaikesta. Onko hän tiedostanut asian ja aionko joskus puhua hänen kanssaan asiasta? En tiedä. AP:lle kuitenkin sanoisin, että älä luovuta vaan yritä tutustua kunnolla hankalaan lapseesikin. Jotkut ihmissuhteet vaativat vain enemmän kuin toiset. Kuka lupasi meille äideille, että äitys olisi pelkkää auvoa ja onnea? Ei kukaan.

tai jotain. Oletko miettinyt? Muista kuitenkin olla OIKEUDENMUKAINEN! Tämän jos minkä lapsi huomaa ja se katkeroittaa.

etkö sinä rakasta lastasi? Mistä tiedät miten haastavia lapsia meillä muilla on ja mitä taisteluja olemme sisimmässämme käyneet? Eikö pieni herättely ole paikallaan, sillä mikään ei ole pysyvää? Paitsi katumus voi olla.

Täällä on taas kerran kommentoimassa ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kokemusta. Jos kaikki lapsesi ovat sinulle "tasa-arvoisia", ole hiljaa onnellinen ja ihmettele muiden erilaista elämää. Ajattelin itse aikoinani lapsettomana, että rakastan kaikkia lapsiani taatusti yhtäpaljon. Kaikki kolme syntyivät yhtä odotettuina ja kaikkia olen mielestäni hoitanut alusta asti hyvin samalla tavoin. Silti minulla on kaksi lasta, joita ymmärrän helpommin ja joiden kanssa pärjään pienemmällä väännöllä. Heidän rakastamisensa on paljon helpompaa kuin yhden lapseni, joka on täysin erilainen kuin minä ja jota en selvästikään ole oppinut vielä ymmärtämään.

Tiedän, että en ajattele yhtä kauniisti kaikista lapsistani, mutta yritän tiedostaa ongelman ja tehdä sen eteen jotain. Otan kahdenkeskistä aikaa useammin tämän hankalan lapsen kanssa, että oppisin tuntemaan hänet. Mitä enemmän olen hänen kanssaan, sen paremmin opin luovimaan hänen kanssaan ja tiedän, mistä naruista vetää. Sitä olen pohtinut, että mitä tämä lapseni isona ajattelee kaikesta. Onko hän tiedostanut asian ja aionko joskus puhua hänen kanssaan asiasta? En tiedä. AP:lle kuitenkin sanoisin, että älä luovuta vaan yritä tutustua kunnolla hankalaan lapseesikin. Jotkut ihmissuhteet vaativat vain enemmän kuin toiset. Kuka lupasi meille äideille, että äitys olisi pelkkää auvoa ja onnea? Ei kukaan.

On varmasti tosi yleistä, että toinen lapsista tuntuu vanhemmasta läheisemmältä ja ihanammalta. Kun sen on tiedostanut, pitäis kuitenkin yrittää tosissaan tehdä asialle jotain. Tee sen "hankalan" lapsen kanssa asioita mistä molemmat tykkää ja missä hän näyttää parhaat puolensa. Järkkää kahdenkeskistä aikaa. Tai hae apua perheneuvolasta (ei tarvi esittäytyä huonona äitinä vaan kerro olevasti huolestunut lapsesta, joka on niin kielteinen tms.)



Mulla ollut hieman samantyyppinen tilanne. Tuo hyvin puolien esiin kaivaminen auttoi, ja myös aika. Lapseni on nykyään paljon helpompi tapaus, joten myös "ärsyttävästä" lapsesta voi kuoriutua lutuinen. Kyllähän me kaikki muututaan ja kasvetaan iän myötä, anna tytöllesikin siihen mahdollisuus. Meillä muutos on ollut sellainen, että mm. erityislapsi-diagnoosi purettiin.



Mutta ymmärrän kyllä sua, tsemiä.

Miksi haukut lasta, mutta vnhempana et hae apua tilanteeseen? Mene perheneuvolaan tai psykologille heti! Lapsi on juuri niin hankala, kuin teidän välinen suhde on! Ulkopuoliselta ammattilaiselta voisit oppia paljon.



Oletko katsonut kasvun paikkaa? Siellä oli juuri tällainen äiti, joka ei tullut ollenaan toimeen pienen tyttärensä kanssa ja tämä oirehti vahvasti kiukuttelemalla. Saivat tilanteen käännettyä viikossa! Ja äiti katui kovasti, miten oli kohdellut tyttöä väärin...

Sulla nyt on kypsempi ja vastuullisempi suhtautuminen asiaan, kuin ap: lla.



Sille joka valitti et 5-6- v. on ihme väivaihe. Mulla on ihana 5- v. tyttö, jolla kyllä luonnettakin löytyy. Mielestäni todella ihana ikä, ja on hyvin helppoa halata häntä.

Entäs jos sen kiukuttelun takana on joku elimellinen sairaus? Oletko ottanut selvää??

Eikös tytöt oo niitä isän tyttöjä ja pojat mamman poikia.



Itsellä tilanne että yksi lapsista on erityislapsi ja se vaikuttaa tunteisiini. Tämä lapsi on läheisempi.



Rakastaa voi monella eri tavalla. Ehkä ap et nyt vaan tunnita rakkautta tyttäreesi kun olet ärayyntynyt ja väsynyt häneen.



Tilanne varmasti muuttuu ja vaihteleen aikaajoittain.



Uskon että kaikki menee vielä hyvin

jossain vaiheessa että pidän nuoremmasta lapsestani paljon enemmän kuin itsekkäämmänoloisesta esikoisesta. Olin aika kauhuissani, kun ajattelin, että saatan pilata lasteni tulevat "aikuisuussisarussuhteet" tyystin. Joten yritin parhaani, isompi sai usammin (kuin nuorempi) päättää minne mennään ja vähän parempia lahjoja, perustelin sen tarvittaessa, että tottakai vanhempi saa vastuuta ym. enemmän kuin nuorin.

Vuosien päästä voin todeta, että kannatti yrittää. Pidän molemmista lapsistani ja voimme halailla ja sylitellä edelleen. Nuorempi on joskus kertonut olleensa isosisarukselleen vähän kade, kun tätä huomioitiin enemmän kuin häntä.

mä en tajua sua alkuunsakkaan!!

en mä voi neljästä lapsestani sanoa ketä rakastan enemmän!

ja tosiaan viimesin niin sanottu "vahinko" on mulle rakkain ja niin ihana ja helppo lapsi. En sitä sano etteikö hänellä samat säännöt ja kuri, mutta jotenkin meidän suhde on läheisin ja hänen kanssaan on vaan helppo tulla toimeen.

haukkuvat lapsiaan, ovat sokeita omille piirteilleen. Eräs ihminen jaksaa esimerkiksi aina vaahdota, kuinka hänen tyttärensä on kateellinen luonne. Kuitenkaan tämä äiti ei ollenkaan näe omia kaunaisia ja kateellisia ajatuksia, jotka ulkopuolinen voi havaita helposti.



Samoin eräs toinen ei jaksa oman lapsensa herkkyyttä: miksi tuo aina itkee/loukkaantuu tms. Itse on kuitenkin hyvin haavoittuvainen ja heikkoitsetuntoinen.



Niin se vain on, että lapsissa harvoin on "vikaa" jos jotain neurologista ongelmaa ei lasketa, yleensä lapsi heijastelee kodin olosuhteita käytöksellään. Mars peilin eteen mammat.

6-vuotias tyttö on täysin sietämätön. En tarkoita uhmailuja, vaan on luonteeltaan vaan suoraan sanoen k*sipää, anteeksi että sanon niin. Kiukuttelee typeristä asioista, on pienestä asti ollut hankala, valittaa koko ajan jne.

3-vuotias poika taas on aivan ihana, uhmaikä toki paha mutta en nyt tarkoita sitä, vaan poika on perusluonteeltaan positiivinen, iloinen ja "reipas". Poika on myös hellyydenkipeä, mitä tyttö ei koskaan ole ollut.

Hirveää sanoa näin, mutta en rakasta tyttöäni ollenkaan niin paljon kuin poikaani. Poika on niin suloinen ja söpö, jo ulkonäöllisestikin, tyttö taas ei. Tyttöä minun ei tee mieli halata, pojan taas nappaan syliin vähän väliä, kun se vaan on niin lutunen.

Tiedän. Olen huono äiti. Pelkään että tyttöni aistii miten paljon enemmän rakastan hänen veljeään. :(

En jaksa lukea muita vastauksia, mutta sanonpa vaan, että arvasin jo otsikon lukemalla, että ap "rakastaa enemmän" poikalastaan. Toiset ämmät vaan ovat sellaisia.