Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Täydellinen pari, mutta...
31.01.2012 |
Hei!
Olen parikymppinen neiti ja juuri eronnut kolmevuotisesta suhteesta. 17 -vuotiaana tutustuin tähän reilu parikymppiseen mieheen, johon kiinnyin voimakkaasti. Kaikki mielenkiinnonkohteet täsmäsivät aina pizzatäytteitä myöten. Minä sain hänet aina nauramaan ja hän minut, kumpikin hyväksyi toisen ärsyttävät piirteet ja kumpikin piti toista maailman kauneimpana ihmisenä. Kaikki oli niin pelottavan täydellistä ettei sellasta osaa edes kuvitella.
Koska ikää meiltä löytyi kuitenkin vaivaiset 17 ja 24 iski kummallekin pieni pakokauhu: "Nytkö se aviomateriaali jo löytyikin, tässäkö tää elämä nyt oli!". Kun tähän ynnätään ikäerojen tuoma kokemusero, kaukosuhde, minun puoleltani vielä rankkaakin rankempi opiskeluvuosi ja teinitytölle surullisen olematon kännipää, kuului meidän arkeemme ahdistusta, kännistä potkimiskinastelua, talousongelmia sekä lopulta myös etääntymistä.
Tämän vuoksi erosimme jo kerran aiemmin, miehen aloitteesta, mutta palasimme parin kuukauden kuluttua takaisin yhteen koska "Se vain tuntui niin oikealta".
Yhteenpalattuamme etäisyys kuitenkin jatkui. Aiemmat vaikeudet kummittelivat mielessä, kuten myös mieheni eronaikaiset sinkkuilut. Vaikka hyväksyinkin sinkkuajan yhdenyön jutut, se silti masensi minua. Miestäni puolestaan söi sisältä se, etten enää nähnyt häntä niin täydellisenä kuin aiemmin. Pian hän alkoikin puhelemaan, että on "väsynyt" ja "Haluaisi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä".
Vuoden päivät kituuttelimme yhdessä, sillä yhteenkuuluvuuden tunne vain oli niin voimakas. Mieheni kuitenkin väsyneenä keskittyi omiin opintoihinsa, ja käyttäytyi erittäin etäisesti aina kun olin omalla paikkakunnallani. Kaikki satunnainen hellittelykin tuntui teennäiseltä, joskin minua lohdutti ajatus että hän jaksoi yrittää. Toissapäivänä sain kuitenkin tarpeekseni ja kerroin haluavani erota, josta mies tuntui yllättyneen täysin. Hän kuitenkin sanoi, että kaavaili itsekin eroa, mutta mukavana tapauksena vasta sitten kun olen suorittanut opiskeluni alta pois (3kk päästä). Mies selitti, ettei enää tiennyt mitä tuntee minua kohtaan. Ja se tietämättömyys kuulema tuntui kamalalta.
1) Onko mahdollista, että mies ei todella enää rakasta minua? Eron hetkellä hän kyllä itki ja halaili ja suuteli minkä kerkesi (mutta tiedä sitten oliko se pelkkää lohdutusta ja menneiden muistelua).
2) Elänkö naiiveissa utopioissa uskoessani, että joskus myöhemmin voisimme tavata ja rakastua uudelleen (mikäli kummatkin ovat sillä hetkellä sinkkuja)?
Tällä hetkellä olen täysin katkaissut yhteydet mieheen, sillä tekisi aivan järisyttävän pahaa seurata hänen elämää vierestä. En -käsi sydämellä- usko löytäväni parempaa miestä, vaikka varmasti rakastua johonkuhun toiseen pystyisinkin. Se kemia, mitä meillä oli, oli jotain sellaista mitä harva elämänsä aikana edes löytää.
Vai, mitä mieltä olette?
Kommentit (10)
Syyt miksi mies ei ollut jättänyt minua aiemmin oli
"En vaan näe elämää ilman sua", sekä "Se helvetin vahva tunne, että me vaan kuulutaan yhteen". Kyllä hän oli rakastanutkin, mutta tilanne oli mennyt niin vaikeaksi että perimmäiset tunteet alkoivat olla epäselviä.
Mikä siis on helvetin sääli, sillä eroaminen oli täysin luonteista ja yhteensopivuudesta riippumaton. Aloimme vain seurustella liian aikaisin ja liian vaikealla suhdepohjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisättäköön vielä, että mies sanoi "Kyllä me nähdään vielä" ja naurahti "Aiemmin!" kun kysyin, että "Milloin, viiden vuoden päästä?"
Mutta tiedä sitten tuosta..
Ei rakastumisen tunne kanna elämän loppuun, se on huumaa, joka haihtuu. Teot on ne, jotka viimekädessä merkitsevät, ja jotka ovat rakkautta.
Huuma haihtuu aina siinä 2 vuoden tienoilla, koskaan kenenkään kanssa se ei säily loppuelämää. Onneksi, sillä onhan se aika kuluttavaakin tuo rakastumisen symbioosivaihe. Sitten pitäisi kasvaa omaksi itsekseen parisuhteen sisällä, ja alkaa elää omia elämiä parisuhteessa.
Siksi kannattaa uhrata ajatus sille, millainen puoliso on ihan todellisessa elämässä (työ, opinnot, muiden huomioiminen, alkoholi, väkivalta jne...).
Jos joskus kohtaatte, ja haluatte jatkaa, niin eihän se mahdotonta ole. Sinuna miettisin kuitenkin, että miksi vanha suola janottaa? Nauti nyt olostasi sinkkuna (enkä tarkoita yhdenyön suhteita vaan itsenäistä omillaan pärjäämistä) ja käännä katseesi eteenpäin! Elä itsellesi, kun se on nyt mahdollista!
Opiskelun lopettaminen, työpaikan hakeminen ja saaminen, mahdollinen muutto muualle. Ihania, jännittäviä asioita elämässä. Älä roiku hankalassa suhteessa - jos se on joskus alkaakseen uudelleen, niin sitten alkakoon, mutta se on sen ajan onni tai murhe, miten vain.
no, Kukaan ei pysty sanomaan, mutta näin keski-ikäisenä kommentoin: minut petettiin ja jätettiin 20 vuoden jälkeen. Avioliitossa ei ollut mitään "vikaa", ero oli vuosisadan uutinen, koska me "olimme aina niin onnellisia yhdessä". Tarinan opetus: elämä ei ole rationaalista. Shit happens.
Haluan neuvoa sinua, että älä odota tulevaisuudelta mitään. Päästä irti. Mies tulee takaisin, tai ei tule takaisin. Mutta älä toivo sitä. Niin kauan kuin roikut kiinni vähäisemmässäkään toivossa, et pääse elämässä eteenpäin. Parantumisesi alkaa siitä hetkestä, kun luovut kaikesta toivosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no, Kukaan ei pysty sanomaan, mutta näin keski-ikäisenä kommentoin: minut petettiin ja jätettiin 20 vuoden jälkeen. Avioliitossa ei ollut mitään "vikaa", ero oli vuosisadan uutinen, koska me "olimme aina niin onnellisia yhdessä". Tarinan opetus: elämä ei ole rationaalista. Shit happens.
Haluan neuvoa sinua, että älä odota tulevaisuudelta mitään. Päästä irti. Mies tulee takaisin, tai ei tule takaisin. Mutta älä toivo sitä. Niin kauan kuin roikut kiinni vähäisemmässäkään toivossa, et pääse elämässä eteenpäin. Parantumisesi alkaa siitä hetkestä, kun luovut kaikesta toivosta.
Ja minusta ap:n miehen perään haikailu kuulostaa enempi päähänpinttymältä. Mies ei halunnut loukata, ja sanoo, että nähdään vielä (aiemmin kuin 5v kuluttua), ja ap miettii että oliko se lupaus jostakin. No, tuskinpa vain.
Minusta tulevaisuudelta kannattaa odottaa ja toivoa paljonkin, eihän toivominen sitä tarkoita, että kaiken saisi, vaan sitä, että tekee elämässään sellaisia valintoja, että toiveet kenties toteutuvat. Esim. opiskelee jne.
Nuorena harva on kypsä sitoutumaan, joten minusta ei kannata saada päähänpinttymää nuoruudenrakkaudestaan. Keskity ap siihen, mitä omalta elämältäsi haluat. unohda se mies.
no, Kukaan ei pysty sanomaan, mutta näin keski-ikäisenä kommentoin: minut petettiin ja jätettiin 20 vuoden jälkeen. Avioliitossa ei ollut mitään "vikaa", ero oli vuosisadan uutinen, koska me "olimme aina niin onnellisia yhdessä". Tarinan opetus: elämä ei ole rationaalista. Shit happens.
Haluan neuvoa sinua, että älä odota tulevaisuudelta mitään. Päästä irti. Mies tulee takaisin, tai ei tule takaisin. Mutta älä toivo sitä. Niin kauan kuin roikut kiinni vähäisemmässäkään toivossa, et pääse elämässä eteenpäin. Parantumisesi alkaa siitä hetkestä, kun luovut kaikesta toivosta.
Ja minusta ap:n miehen perään haikailu kuulostaa enempi päähänpinttymältä. Mies ei halunnut loukata, ja sanoo, että nähdään vielä (aiemmin kuin 5v kuluttua), ja ap miettii että oliko se lupaus jostakin. No, tuskinpa vain.
Minusta tulevaisuudelta kannattaa odottaa ja toivoa paljonkin, eihän toivominen sitä tarkoita, että kaiken saisi, vaan sitä, että tekee elämässään sellaisia valintoja, että toiveet kenties toteutuvat. Esim. opiskelee jne.
Nuorena harva on kypsä sitoutumaan, joten minusta ei kannata saada päähänpinttymää nuoruudenrakkaudestaan. Keskity ap siihen, mitä omalta elämältäsi haluat. unohda se mies.
En tarkoittanut yleisestä toivosta luopumista, vaan miehen takaisintulon toivomisesta luopumisesta. Eli sama viesti ap:lle: unohda se mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei rakastumisen tunne kanna elämän loppuun, se on huumaa, joka haihtuu. Teot on ne, jotka viimekädessä merkitsevät, ja jotka ovat rakkautta.
Huuma haihtuu aina siinä 2 vuoden tienoilla, koskaan kenenkään kanssa se ei säily loppuelämää. Onneksi, sillä onhan se aika kuluttavaakin tuo rakastumisen symbioosivaihe. Sitten pitäisi kasvaa omaksi itsekseen parisuhteen sisällä, ja alkaa elää omia elämiä parisuhteessa.
Siksi kannattaa uhrata ajatus sille, millainen puoliso on ihan todellisessa elämässä (työ, opinnot, muiden huomioiminen, alkoholi, väkivalta jne...).
Jos joskus kohtaatte, ja haluatte jatkaa, niin eihän se mahdotonta ole. Sinuna miettisin kuitenkin, että miksi vanha suola janottaa? Nauti nyt olostasi sinkkuna (enkä tarkoita yhdenyön suhteita vaan itsenäistä omillaan pärjäämistä) ja käännä katseesi eteenpäin! Elä itsellesi, kun se on nyt mahdollista!
Kännipotkimisellahan tarkoitin omaa typerää pusikoissa juoksemista ja tyynyjen heittelemistä. Käyttäydyin kuin mikäkin kakara ja purin samalla pahaa oloani. En vain hallinnut vielä juomistani kun kuitenkin ekat kännit kyseessä. Väkivaltaa suhteessa ei kuitenkaan koskaan ollut.
Rakastumisen tunnehan meillä haihtui vaikeuksien vuoksi hyvin nopeasti, jo yhdeksässä kuukaudessa. Se yhteenkuuluvuuden tunne nimenomaan syntyi tuosta luontevasta yhteiselosta. Vaikka huuma oli kadonnut, oli silti voimakas halu olla yhdessä.
no, Kukaan ei pysty sanomaan, mutta näin keski-ikäisenä kommentoin: minut petettiin ja jätettiin 20 vuoden jälkeen. Avioliitossa ei ollut mitään "vikaa", ero oli vuosisadan uutinen, koska me "olimme aina niin onnellisia yhdessä". Tarinan opetus: elämä ei ole rationaalista. Shit happens.
Haluan neuvoa sinua, että älä odota tulevaisuudelta mitään. Päästä irti. Mies tulee takaisin, tai ei tule takaisin. Mutta älä toivo sitä. Niin kauan kuin roikut kiinni vähäisemmässäkään toivossa, et pääse elämässä eteenpäin. Parantumisesi alkaa siitä hetkestä, kun luovut kaikesta toivosta.
Ja minusta ap:n miehen perään haikailu kuulostaa enempi päähänpinttymältä. Mies ei halunnut loukata, ja sanoo, että nähdään vielä (aiemmin kuin 5v kuluttua), ja ap miettii että oliko se lupaus jostakin. No, tuskinpa vain.
Minusta tulevaisuudelta kannattaa odottaa ja toivoa paljonkin, eihän toivominen sitä tarkoita, että kaiken saisi, vaan sitä, että tekee elämässään sellaisia valintoja, että toiveet kenties toteutuvat. Esim. opiskelee jne.
Nuorena harva on kypsä sitoutumaan, joten minusta ei kannata saada päähänpinttymää nuoruudenrakkaudestaan. Keskity ap siihen, mitä omalta elämältäsi haluat. unohda se mies.
Mies kyllä sanoi "Me tavataan vielä, voin luvata", ja tähän itseasiassa uskonkin. Mikäli vain itsekin tahdon, pystymme tulevaisuudessa tavata, mutta EN OLE SITÄ TEKEMÄSSÄ ennen kun olen saanut oman elämäni järjestykseen. Tällä hetkellä intressit ovat jatko-opintojen ja oman asunnon hankinnan saralla. Ajattelin myös katsella ja kierrellä, ihastua ja elää. En pystyisi vielä muutamaan vuoteen tätä miestä näkemään muutenkaan, siksi halusinkin erota.
Mutta en kyllä usko, että pystyn unohtamaan miestä lopullisesti, vaikka haluaisinkin. Todennäköisesti rakkauteni tulee kuihtumaan, ihastun, elän, koen, petyn... Mutta sopivampaa miestä en löydä. Oletteko silti sitä mieltä, että pitäisi totaalisesti unohtaa? Siksi, että suhde ei nyt toiminut, tarkoittaa, että pitää unohtaa kokonaan?
Alue: Aihe vapaa
eihän tuo ole "kerran elämässä"-touhua, jollei se ole molemminpuolista?