Mitä ajattelet äidistä, joka erossa jättää lapset isälle?

että äiti on todella väsynyt omiin lapsiinsa tai yleensäkin kykenemätön ottamaan vastuuta. Itse en äitinä voi ymmärtää, olipa lapset minkä ikäisiä tahansa.

Ei olisi oma ratkaisuni.

pitäisikö äidin siinäkin tapauksessa ottaa lapset luokseen asumaan, koska "lapset kuuluvat äidin luo"?

ja että silloin lapsen on ehkä parempi asua isänsä luona.



Sinä'nsä ihan sama mikä se syy on.

Mikä määre sekin muka on, että äiti olisi aina se paras lähihuoltaja.

Isäkin sen hallitsee monesti. Välillä paremmin, kuin äiti.

olen "jättänyt lapset isälle".



Erosimme miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden takia, kuitenkin sovussa. Meillä oli vasta rakennettu omakotitalo, lasten ihana kyläkoulu puolen kilometrin päässä, kavereita naapurusto täynnä ja minä tuolla lasten koululla opettajana.



Muutin viiden km päähän pieneen kaksioon. Ei olisi juolahtanut mieleenikään pakottaa kolmea lasta (kymmenen vuoden korvilla) muuttamaan tuohon kaksioon kanssani. Heillä on maailman paras isä, joka oli aina osallistunut lasten hoitoon. Muussa tapauksessa tuo järjestely ei olisi tietenkään tullut kysymykseen. Lapset kulkivat minun luonani milloin halusivat, aamulla mentiin yhtä matkaa kouluun, iltapäivällä kävin entisessä kodissani siivoamassa ja laittamassa ruokaa.



Järjestely oli loistava. Ennen pitkää exäni sekä minä löysimme uudet kumppanit. Minä ostin pienen omakotitalon kilometrin päästä entisestä kodistani. Lapset juoksivat talosta taloon mutkattomasti.



Tuosta on aikaa 10 vuotta ja kaikki on mennyt loistavasti. Aina silloin tällöin joutuu keskelle keskustelua, jossa "lapsensa jättäneitä" aletaan haukkua, ja silloin sanon heti, että ennen kuin jatkatte, kertoisin, että olen juuri tuollainen äiti. En minäkään ennen olisi voinut kuvitella "jättäväni lapsiani", mutta elämä heittelee.



Ristiinnaulitkaa. Kiitos ja anteeksi.

Onhan isäkin tasavertainen vanhempana!!

Eikö?

Tässä sen näkee.



Jos äiti rakastaa lapsiaan, näkee heitä niin mitä väliä? Ai, kun ISÄLLÄ on lapset.



Siis kamalaa!!

olen "jättänyt lapset isälle".

Erosimme miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden takia, kuitenkin sovussa. Meillä oli vasta rakennettu omakotitalo, lasten ihana kyläkoulu puolen kilometrin päässä, kavereita naapurusto täynnä ja minä tuolla lasten koululla opettajana.

Muutin viiden km päähän pieneen kaksioon. Ei olisi juolahtanut mieleenikään pakottaa kolmea lasta (kymmenen vuoden korvilla) muuttamaan tuohon kaksioon kanssani. Heillä on maailman paras isä, joka oli aina osallistunut lasten hoitoon. Muussa tapauksessa tuo järjestely ei olisi tietenkään tullut kysymykseen. Lapset kulkivat minun luonani milloin halusivat, aamulla mentiin yhtä matkaa kouluun, iltapäivällä kävin entisessä kodissani siivoamassa ja laittamassa ruokaa.

Järjestely oli loistava. Ennen pitkää exäni sekä minä löysimme uudet kumppanit. Minä ostin pienen omakotitalon kilometrin päästä entisestä kodistani. Lapset juoksivat talosta taloon mutkattomasti.

Tuosta on aikaa 10 vuotta ja kaikki on mennyt loistavasti. Aina silloin tällöin joutuu keskelle keskustelua, jossa "lapsensa jättäneitä" aletaan haukkua, ja silloin sanon heti, että ennen kuin jatkatte, kertoisin, että olen juuri tuollainen äiti. En minäkään ennen olisi voinut kuvitella "jättäväni lapsiani", mutta elämä heittelee.

Ristiinnaulitkaa. Kiitos ja anteeksi.

Minä elän sellaisessa parisuhteessa, missä isä on yhtä tasavertainen kuin äitikin. Jos minä ja mieheni eroaisimme, suurella todennäköisyydellä lapset jäisivät isän kanssa asumaan tähän ja minä muuttaisin yksin pois.



Pääasia, että lapsilla on hyvä asua. Oli se sitten äidin tai isän luona.

Minä elän sellaisessa parisuhteessa, missä isä on yhtä tasavertainen kuin äitikin. Jos minä ja mieheni eroaisimme, suurella todennäköisyydellä lapset jäisivät isän kanssa asumaan tähän ja minä muuttaisin yksin pois.

Pääasia, että lapsilla on hyvä asua. Oli se sitten äidin tai isän luona.

Kävin laittamassa ruokaa ja siivoamassa, koska halusin. Mies oli töissä myöhempään iltaan, minä pääsin aikaisemmin. Halusin, että lasten elämä jatkui mahdollisimman tavallisena, mitä se noissa olosuhteissa voi olla. Minusta tuo järjestely oli hyvä, se oli meille kaikille pehmeä lasku.



Sitäpaitsi minusta oli todella kamalaa olla tuolla kaksiossani ilman lapsiani ja muutenkin. En ole ikinä itkenyt niin paljon, kuin kahden ensimmäisen vuoden aikana. Olen aina asunut maalla ja pelkkä kerrostaloasuntoon sopeutuminen oli miltei mahdotonta. Tarvitsen pihaa, kasvimaata, mahdollisuutta kävellä omalla pihallani. Jos minulla ei olisi ollut mahdollisuutta käydä entisessä kodissani, en tiedä, miten olisin selvinnyt. Olemme exäni kanssa aikuisia ihmisiä, ja päätimme, että vaikka emme pystyneet elämään avioparina, yritämme ainakin tehdä lasten elämän mahdollisimman helpoksi. Nyt, kun he ovat aikuisia, he ovat usein sanoneet, että teimme viisaasti, koska he aikuisina ymmärtävät, että emme olisi voineet jatkaa yhdessä. Se on minulle paras palaute, mitä ikinä voisin saada.