Yksilapsiset, mites sitten suu pannaan, kun se ainokainen sattuukin kuolemaan.

jossa mietitään että kumpa ei olisi ensimmäistäkään tulleet tehneeksi vaikka useampi lapsi tehty.

Heille passasi parhaiten vain yksi lapsi. Enempää ei ollu tarkotus tehdä missään vaiheessa. Poika kuoli 15 vuotiaana tapaturmaisesti.



Sitten alettiin pakolla vääntämään uutta lasta. Täyttämään ikävää ja tyhjää pesää. Siihen menikin pari vuotta ja poika syntyi äidin ollessa 40 vuotias. Nyt ovat vajaan 50 ja voivottelevat, et olis niitä sittenkin pitäny useampi lapsi tehdä.



Tämä perheenisä just sanoi mulle, et olet sinä sitten fiksu nainen, kun sulla on useampi lapsi. Niin se pitää ollakin.

kuinka toivoisi. Joten ap:n aloitus on mielestäni aivan käsittämättömän moukkamainen!

levittelemään haarojani johonkin, koska mieheni on kuollut enkä ole muiden kanssa enää lapsia halunnut?



Sitten voisin ylpeänä esitellä toista lastani joka on tehty siksi, JOS esikoinen kuolee?!?



Sairasta jos teistä joku on oikeasti tuota mieltä!!

Meillä yksilapsisuus ei ole valinta, emme vain ole saaneet enempää.

Tämä perheenisä just sanoi mulle, et olet sinä sitten fiksu nainen, kun sulla on useampi lapsi. Niin se pitää ollakin.

Oi kyl sää oot sit fiksu nainen! :)))))

Siis onko ap:lla ja osalla ketjuun kirjoittaneista tarkoitus lyödä henkisesti siis vain vapaaehtoisesti yksilapsisia? Voisiko joku tarkentaa? ;)

Kun kaikille ei lapsia enempää suoda kuin se yksi...

kaikki eivät saa hoidoillakaan kuin yhden lapsen.

no tajuat varmaan että kaikki eivät voi terveyssyistä saada lapsia edes hoidoilla.

Itse olen kaksilapsisesta perheestä. Siskoni kuoli yllättäen ollessani nuori aikuinen (20v) - tämä tuska oli minulle niin suuri ja melkein ylitsepääsemätön asia jolloin päätin, että jos koskaan hankin/saan lapsia, en halua kuin yhden. Tämän juuri siitä syystä, etten halua lapseni kokea samaa tuskaa minkä itse jouduin kokemaan. Ja itsellä on siis yksi lapsi.

Eivät adoptoi, ei myöskään uutta lasta ole heidän toiveenaan.

kaikki lapset kuolevat kerralla. Tunnen myös pari perhettä, joissa kaikilla lapsilla on perinnöllinen sairaus (eri sairaus molemmissa perheissä) ja lapset tulevat kuolemaan teini-iässä nykylääketieteen mukaan.



Niin, ap, perheillä on erilaisia haasteita. Omakin lapseni on vakavasti sairas ja parannuskeinoa ei ole.

kuinka sä voit edes kysyä tuollaista!!!

olet varmasti nyt miettinyt mitä kirjoitat??



sehän on maailman tuskallisin asia kunoma lapsi menee hautaan ennen itseään, ei kenenkään pitäisi joutua hautaamaan omaa lastaan ja sinä kysyt ivalliseen sävyyn täällä siitä miltä pitäisi tuntua teoreettisesti jos tälläinen hirveä asia tulisi niiden kohdalle joilla on vain yksi lapsi.. katsotko liikaa telkkaria että oikea elämä ei enää tunnu oikein miltään ja sitten voi heitellä anonyymisti tääläisiä kysymyksiä toisille..

Sun pitää nyt ihan oikeasti pitää tätä jonkinlaisena herätys signaalina ja hakea apua. Mikä teitä ihmiset vaivaa, teidän mieltä ja sydäntä?? Tai onko evoluutio vienyt sen osan teistä?? Enpä haluaisi todellakaan ikinä olla kaltaisesi ajattelematon..

Minä nyt vaan kerroin mitä tämä kuolleen pojan isä minulle sanoi. Hän totesi minun olevan fiksu, kun olen lisääntymisikäsenä tajunnut tehdä useamman lapsen. Halunnut ja saanut :)



Tämä oli siis sen ISÄN mielipide. Mene sille hikeentymään äläkä mulle.



Kyllä täällä tosiaan on idiootti tyhmää porukkaa.



Ja olen oikeasti Kiitollinen jokaisesta viidestä lapsestani :) Raskautuminen, raskaudet ja synnytykset olleet helppoja. Tämä oli nyt sitten minun IHAN OMA kommentti.

Minä nyt vaan kerroin mitä tämä kuolleen pojan isä minulle sanoi. Hän totesi minun olevan ___fiksu___, kun olen lisääntymisikäsenä tajunnut tehdä useamman lapsen. ___Halunnut ja saanut____ :)

Tämä oli siis sen ISÄN mielipide. Mene sille hikeentymään äläkä mulle.

Kyllä täällä tosiaan on idiootti tyhmää porukkaa.

Ihana kertakaikkiaan ihana ja kaunis tuo sun ajatusmaailma :)

Lapsillasi on aivan loistava geeniperimä, "niinhän sen pitää olla"

Onhan se kamalaa, jos lapsi kuolee, mutta helpompaa se on niillä, joilla muita lapsia ja se on ihan sata varma se.

Turha väittää muuta!

Tasan väitän muuta. Meillä oli kaksi lasta, mutta esikoinen kuoli kolmevuotiaana synnynnäiseen sairauteen. Tästä on nyt kaksi vuotta ja edelleen, joka ikinen päivä suren esikoistani.

Olen ollut pakkohoidossa vakavan masennuksen takia joka taas johtuu esikoisen kuolemasta. Nyt masennus on keskivaikea, pääsen jopa sängystä ylös aamuisin.

Silti jokainen päivä on tuskaa, kuopuksen nauru kuulostaa kolkolta, en iloitse aidosti hänen kehityksestään, koska aina kun hän oppii jotain uutta, ajattelen että tätäkään ei esikoinen oppinut. Kuopukselle hymyilen konemaisesti, tunteetta.

Olen jo avohoidossa, joten kai jotain parannusta on tapahtunut.

Silti mietin jokaikinen päivä että jätän miehen ja kuopuksen keskenään, muutan toiseen maahan enkä anna kenenkään löytää minua. En ole enää hyvä äiti.

Silti tiedän että en tuota toteuta. Terapeutti sanoo että syytän tapahtuneesta itseäni ja tuo pakosuunnitelma on fantasia jonka kautta saisin ruoskia itseäni lisää asiasta. Mene ja tiedä sitten.

Ei en halua mitään "olet itsekäspaska, mene hoitoon (olen jo hoidossa)" tai "voi reppanaa" kommentteja. Sanon vain että ei ne muut lapset sitä tuskaa helpota, pahimmassa tapauksessa vain pahentavat.

..lapsitehtailijan vanhempi kuolee?

Minähän niitä sitten eltän, mutta tähän sanon haisevan vastalauseen.

Mitä hemmettiä???