ero

Ensiksikin tosi ikävää, että sinulla on nyt tuollainen tilanne. Siihen ei auta kuin aika ja sureminen.



Eniten kiinnitti huomio tuo miehen käsite, että hän ei ole onnellinen. Se viittaa sellaiseen itsetutkiskeluun, ehkä masentuneisuuteenkin, jossa helposti oma paha olo sysätään toisen syyksi. Jos hän olisi tyytymätön parisuhteeseen, hän sen sanoisi. Tämä on minusta nyt sinun voimavarasi. Ole sinä se rohkea ja anna hänen toistaiseksi mennä.



Hyvä puoli tässä on se, että teillä ei ole lapsia. Minunkin neuvoni on se, että anna ajan kulua, anna miehesi etsiä onneaan, kokeilla, aika näyttää että palaatteko yhteen. Mutta nyt kehoittaisin sinua rakentamaan omaa elämääsi, älä roiku miehessä, näytä hänelle, että sinä pärjäät kyllä.



Deittaile, jos siltä tuntuu.



Tsemppiä!



( Mun mies sanoi ihan saman eron syyksi. Nyt hän on avoliitossa asunut kolme vuotta ja ei edelleenkään ole onnellinen. Tulisi ehkä takaisin, mutta en ota, koska olemme lapsen kanssa jo rakentaneet uuden elämän, tiedän, että mikään ei olisi muuttunut)

Mä en uskalla ees kuunnella meidän biisejä. En voi autos kuunnella ees radiota koska kokoajan tulee joku biisi mist tulee me mieleen tai rakkauslauluja tms. En voi kattoo telkkaria kun siellä on joka ohjelmas joku joka rakastaa jotain.

Tota mylvimistä sitten oon vaan harrastanu miehen likainen paita sylissä ja haistellut sitä ja huutanut ja rääkynyt.

Koska se helpottaa? Kauan siihen meni että itku loppui?

jos tuntuu ettet ole valmis, niin älä kuuntele. Varsinkaan ajaessasi. =) Mutta kypsyttele ajatusta, saat kummasti potkua lisää siihen mylvintään... Pakkohan niihin synkkiin tunteisiin on jossain vaiheessa päästä käsiksi, ja ehkä mieluummin hallitusti niin, että päätät tehdä sen, kuin että juuri Se Kappale soi esim. ostoskeskuksessa.



En oikein muista, koska oikeasti helpotti. Siis eroa kesti sen puoli vuotta, enkä sinä aikana kyllä päässyt miehestä mitenkään "yli". Tai ainakaan siitä tunteesta, että me kuulumme yhteen ja kukaan muu ei tunnu miltään. Minä kyllä kävin treffeillä ja jotain tapailuakin oli (siis ei seurustelua, mutta tapasin yhtä tyyppiä muutamankin kerran) ja yritin olla avoimin mielin, en suhdetta etsimässä, mutta tutustumassa ihmisiin. Muiden katseet ei puhutelleet mua, niiden kädet ei koskettaneet oikein, ne tuoksui väärälle, niiden jutut ei kolahtaneet eikä ne saaneet mua nauramaan. Olin kuitenkin jo pisteessä, että en enää itkenyt paljoakaan, ja oikeasti uskoin, että emme palaa koskaan yhteen (koska merkkiäkään tästä ei ollut ilmoilla, kun emme yhteyttä pitäneet). Yritin vain pitää mielessä kirkkaana sen ajatuksen, että mun pitää päästä tästä yli kokonaan, mutta vielä en ollut siinä pisteessä. Oikeastaan kadehtien luin/kuuntelin juttuja, kuinka joku tapasi sen oikeasti Oikean pian erottuaan siitä, jota vain LUULI oikeaksi ja joku ihastui/rakastui pian eron jälkeen... Minä olin vaan kiinni hänessä.



Mutta tosiaan, selkeästi pahimmasta olin päässyt yli ehkä 1-2 kuussa.



nro 2

jos asumuseroon päädytte. Teet miltä sinusta tuntuu, ellette erikseen sovi jotain. Tuskin ihan pian olet hinkuamassakaan treffeille, mutta mieshän tuossa on ollut aloitteellinen eron suuntaan, joten ei sinua ainakaan pidä syyllistämän, jos joku toinen alkaakin kiinnostamaan.



Mutta tosiaan, anna ajan kulua. Kuuntelet itseäsi ja teet työtä toipuaksesi siitä surusta. Toivoa ei tietysti kannata menettää, mutta vaikka kuinka lohduttomalta tuntuu just nyt, niin koita suunnata ajatuksiasi siihen suuntaan, että se olisi sen ajanjakson ja suhteen loppu ja tästä jatketaan uutta kohti. Koska jos pidät sinnikkäästi kiinni ajatuksesta, että asumusero on vain väliaikaista, ja mies sitten ilmoittaakin lopullisesti lähteneensä, niin sulla on kaikki se surutyö sitten kertaheitolla edessä, mitä voisit alkaa työstämään jo nyt. Ja jos käykin toisin, niin hyvä sitten, JOS se edelleen on se, mitä sinä haluat.



En ole asumuserossa ollut, mutta kuitenkin jotenkin samankaltaisessa tilanteessa. Olin pitkässä suhteessa miehen kanssa, jota rakastin ihan äärettömän paljon ja kenen kanssa näin itseni loppuelämäksi sitoutuneena. Mies ei kuitenkaan ollut varma, olinko sitä mitä hän halusi ja piti minua vähän veitsenterällä siinä suhteessa. Lopulta minä olin se, joka tein päätöksen lähteä, kun tuo jatkuva epävarmuus oli loppujen lopuksi pahempaa, kuin kertarykäisy eroon. Se oli ihan kamalaa aikaa, itkin paljon ja tuntui etten koskaan löydä samanlaista miestä, koska meillä oli kuitenkin niin hyvä yhdessä, enkä tiennyt mitä enemmän mies edes halusi, eikä tiennyt hän itsekään, mutta joku polte oli koko ajan. Niinpä minä päästin hänet irti, koska eihän suhteesta tule mitään, jos toinen on koko ajan jalka oven välissä lähdössä. Olin varma että olin seonnut, kun jätin hänet, ketä rakastin enemmän kuin ketään ikinä, miksi en osannut tyytyä siihen vähään mitä häneltä sain, koska sekin ois ollut parempi kuin olla kokonaan ilman häntä... No, eroa kesti puolisen vuotta, kun mies otti yhteyttä, että nyt hän tietää mitä hän haluaa. Hän haluaa minut. Minä olin siinä vaiheessa jo pitkällä eroprosessissani omassa päässäni ja tiesin jo, että en kuitenkaan kuole ilman häntä ja elämä jatkuu ja jopa ihan mielekkäänä... Pitkään mietin, mitä teen, laitanko itseni taas likoon, mitä jos mikään ei ole muuttunut, mitä jos hän haluaa tääs lähteä. Mutta olen aina ollut enemmän sydän- kuin järki-ihmisiä, joten niin hyppäsin suin päin takaisin suhteeseen. Ja tässä ollaan, mies on niin mun kuin voi olla, eikä enää haikaile mitään. Joten hei, tilanteesi voi päättyä hyvinkin!!



Ehkä meidän tapauksessamme juuri se lopullinen ero oli ratkaiseva tekijä, minun oli pakko nostaa suojamuurit ylös miehen suhteen, ja sen hiljaisuuden aikana mies tajusi kaivata mua. Jos oltaisiin jatkettu ystävinä niin ehkä mies olisi jäänyt siihen epäselvyyden tilaan.



Toimisikohan tämä sinunkin tapauksessasi? Sanot, että tämä tilanne on sinulle liikaa kestää, ja ajan viettäminen yhdessä ei onnistu, kerran mies ei voi antaa mitään takeita jatkamisesta. Annat ymmärtää, että sinun puoleltasi yhteen palaaminen on edelleen enemmän kuin toivottavaa, mutta löysässä hirressä roikkuminen on liikaa.



Muistan lohduttautuneena sillä ajatuksella siinä eron synkimpinä hetkinä, että väkisinhän toista ei voi pitää. Kuinka tahansa rikki olinkin, niin vaihtoehtoa ei ollut (vielä kun luulin ettei palattaisi yhteen), koska minä en voi hänen päänsä sisälle mennä ja kääntää siellä nappuloita niin, että hän haluaisi olla mun kanssa. Elämä menee näin ja mun on nyt vaan kestettävä.



nro 2

kuuluu kuin suhde ja suhde? Mitä siis teette arkisin?

nro2 kiitos lohdullisesta tarinastasi.

Meillä se asumusero päätös on jo tehty, mies on sen tehnyt ja mulla paperit vetämässä, tää on vaan niin karmeeta. Haluaisin tehdä ihan mitä vain että mies muuttaisi päätöksensä.

Yksinolo tuntuu hirveältä ja mahdottomalta. Yksinäset illat joltain sanoinkuvaamattoman kammottavalta. En vain tiedä miten pystyn elämään ilman häntä ja odottamaan tai olla odottamatta.

Tilanne tuli muutenkin jotenkin puun takaa.



nelonen:

No työt tietty molemmilla, yhteisiä harrastuksia ei kyllä kauheammin ole, yksi jota oltiin aloittamassa yhdessä, siis yksi harrastus mutt nyt sekin jää.

Leffoja katellaa paljo ja käydään ulkona syömäs jne..

perus arkea oikeastaan.

että sitä tekisi mitä vaan, että saisi toisen pään käännettyä. Omassa päässä kun ei ole mitään muuta kuin se yksi ajatus: jää. Tekisi mieli huutaa sitä ääneen ja vaikka maksaa sille toiselle, että se haluaisi olla tässä vielä! Mutta kun ei se mene niin. Me olemme omia yksilöitämme, ja jos mies on tehnyt päätöksen asumuserosta, niin niin vaikeaa kuin se onkin, koita kunnioittaa sitä. Kirjoita päiväkirjaan kaikki se, mitä haluaisit jankuttaa kerta toisensa jälkeen miehelle, koska se on ainakin varmaa, että sen hokeminen vaan alkaa ärsyttää (tiedän senkin toisesta suhteesta, kun minä halusin lähteä, ja toinen ei halunnut päästää irti, ja se anelu vaan kävi ärsyttämään ja menettämään vähäisenkin kunnioituksen rippeet...). Toisaalta, tuon kokemuksen myötä tiesin itse olla sortumatta siihen, minä en jäänyt roikkumaan miehessä enkä anellut mitään, tein asiallisesti selväksi mitä haluan, enemmän kuin mitään muuta, mutta en lähde sitä jankuttamaan.



Ja muista, että susta saa tuntua pahalta. Sinä saat mässäillä itsesäälissä, sinä saat kaivaa sen miehen tuoksuisen paidan kaapista ja itkeä kyyneleesi siihen, kuunnella teidän yhteisiä biisejä ja katsoa kuvia ja itkeä silmät päästäsi. Kuolla siihen ei voi, vaikka siltä tuntuisi. Minä tein tätä, varasin oikein aikaa, pidättelin kyyneliä kaupassakäynnin yms. asioiden ajan ja sitten aloin Itkemään. Kaivoin sen paidan kaapista ja itkeä vollotin, kuuntelin Meidän Biisejä, mylvin kuola ja räkä valuen, velloin itsesäälissä ja toivoin että edes kuolisin siihen sydänkipuun! No, tätä kesti kerrallaan monen biisin ajan. Välillä piti pyyhkiä kyyneleet ja rauhoittua, että saan valittua toisen biisin, sitten taas jatkui... No, jossain vaiheessa ne kyynelet siltä erää loppui ja piti ryhtyä tekemään jotain muutakin. Mutta tiesin, ettei se paha olo siihen loppunut, "huomenna kyllä taas jatkan"... Tein siis ihan tietoisesti tätä surutyötä. Ja niinhän se jatkui. Taas ehkä lyhyemmän aikaa, mutta samat rekvisiitat. Paita ja Meidän Biisit ja tuhat kyyneltä. Sitten se alkoi tuntua jo vähän tympeältä, jos mä koittaisin itkeä nyt ilman sitä paitaa... Nää biisitkin on aika vitsin monta kertaa kuunneltu, pääsisköhän sitä kunnon märytunnelmaan ilman niitä... Niin ne kuule vaan kyynelet ja itkutuokiot väheni ja loppui kokonaan lopulta, tietysti välillä joku spontaani tirautus tuli, mutta huomasin, että en jaksa enää ihan niin paljon surra ja itkeä, onhan tässä elämässä muutakin ajanvietettä... =)



Kyllä sinä selviät, oon ihan varma siitä.



nro 2

Sinuna koittaisin henkisesti valmistautua jo eroon. Kyllä tuo jonkunlaiselta silottelulta lopullista lähtöä varten kuulostaa, tuskin tarkoituksenomaisesti miehesi puolesta, mutta hänkään ei taida vaan olla vielä valmis tekemään sitä lopullista irtiottoa.



Et varmaan ainakaan omilla toimillasi saa miestä jäämään. Älä ainakaan "lupaa muuttua" tai mielistele, sinä olet sinä ja jos et sinuna kelpaa hänelle, niin se on hänen menetyksensä.



Joku maailmassa aina potee sydänsuruja, tällä kertaa se olet sinä. Ei ole tarkoitus kääntää veistä haavassa tuolla, vaan itse olen kokenut sen lähinnä lohduttavana ajatuksena, kun olen ollut siinä tilanteessa. :) Että miljoonat ihmiset ovat käyneet tätä läpi, ja selvinneet. Sinäkin selviät, vaikka kuinka säpäleinä olisit just nyt.



Melko raastavalta kuulostaa kyllä tuo, että mies hengailee kuitenkin siellä, vaikka on noin varman oloinen erosta, ainakin asumuserosta. Älä riko itseäsi tuossa? :(



Miksei se voisi yhteiseen eloon vielä päättyäkin. Ehkä miehen (/sinun) pitäisi lähteä kokonaan pois tajutakseen, mitä on konkreettisesti menettämässä ja tehdäkseen päätöksen, onko valmis sitä tekemään.



Toivon sulle paljon hyvää, yritä jaksaa! :)

Jotenkin ajatus lopullisesta erosta on jotain niin hirveää etten voi edes ajatella sellaista.

Miten voisin elää ilman sitä ihmistä jota rakastan ja oon rakastanut jo vuosia? En ees halua mitään elämää ilman miestäni.



Haluaisin vain uskoa että asumuseron jälkeenkin voi palata yhteen mutten ole koskaan kuullut kenestäkään jolle olisi käynyt niin.



Mies on masentunut ja etsii onnea nyt ilman mua, haluaa nähdä helpottaako masennus jos pääsee musta eroon. Pelottaa vaan ihan järkyttävästi että jos hän huomaakin että elämä ilman mua on paljon parempaa.

En ees tiedä mitä asumuserossa kuuluu tehdä, kuuluuko nähdä toista? Yrittää alkaa seurustelemaan uudestaan vai vaan olla kaikes hiljasuudes eros?

ap