Ovatko vanhemmat, joilla paljon apujoukkoja, avuttomampia?

mulla yksi sukulainen joka vei lapsensa JOKA viikonloppu mummolaan että sai levätä



hän oli kotona lasten kanssa, mies teki vuorotyötä, mutta miehen hommiin kuului kaikki ruoanlaitto ja siivous ja kun tuli töistä kotiin otti ne lapset hoiviinsa että äiti sai levätä...



myöhemmin tämä äiti oli hetken asumuserossa mutta se lopahti alkuunsa kun joutuikin tekemään yksin kaiken, ei jaksanut eikä osannut eikä pärjännyt

Kaikki ei ole niin tehokkaita. Jos on apujoukkoja, niin sehän on vaan hyvä juttu.

Vaatii aika paljon suunnittelua ja logistiikkaa, että ipanat tulee ja menee sekä kaikki lapset hoidetaan. Tällä viikolla on 3 hoidettavaa ja omani menee yökylään.



Yhärit on tässä parhaita, koska ovat lojaaleja ja auttavat aina toisiaan.

Jollekin yksi lapsi on hurja suoritus, jonka ruokkimiseen menee koko päivä, toiselle 3 lasta on OK eikä mikään ole hankalaa. Oma asenne ratkaisee.

ja tarvitsevat aina jonkun avukseen.

Yksi tuttava ihmetteli, miten uskallan autoilla (yksin) kolmen pienen lapsen kanssa 100km mummolaan kerran kuukaudessa. Miksen uskaltaisi?

Kauppareissut, neuvolat ja kaikki kotityöt hoituvat ilman tukijoukkoja. Kysehän on siitä, haluaako pärjätä vai ei.

tarvitsee kyydit 2km päähän kauppaan, lapsen terapiaankin pitää saada kyyti. linja-autollakin pääsee, mutta sitä ei ilmeisesti osata käyttää. avutonta, sanon minä. jollei kahden lapsen kanssa pääse liikkumaan ilman apua niin saa olla todella avuton. kauppaosotokset rattaisiin ja loput selkäreppuun..APUA!!

että niistä lapsista tulee avuttomampia kun ei tartte yhtään opetella pärjäämään yksin. toki siinäkin on rajansa, ja lisäksi se on lapsikohtaista, kelle mikäkin on sopivaa.

Itsellämme ap:n kaltainen tilanne, ei apujoukkoja lähimaillakaan (tai edes elossa). En silti alennu kadehtimaan heitä, joilla asiat mukavammin. Ainoa mitä mietin joskus on se, että toivottavasti osaavat arvostaa sitä apua.



Mitä sen väliä jos joku muu ei eläissään käy lääkärissä kuin yhden lapsen kanssa kerrallaan? Ihan oikeasti en kerta kaikkiaan tajua, miten se minun elämääni liikuttaa?? (Itse olen kerran itseäni tutkituttanut 3 lapsen pällistellessä, pienin lattialla) Ei se ole minulta pois, jos jollain on helpompaa, eikä tee minusta parempaa äitiä.

mutta jollei kykene hoitamaan tavallisia arkisia asioita ilman apua niin voi voi sanon minä. pidemmän päälle alat olemaan taakkana sukulaisille.

tätä tuttava äitiä auttavat hänen äitinsä ja sisarensa. Esim. tyypillisenä viikkona tämä sisko on parina iltana auttelemassa.



Itse en ainakaan kehtaisi vaivata työssäkäyvää ihmistä tuolla tavoin!



ap

Kun ei ole se kuuluisa Siperia opettanut.

onko tuo ilo siskolle, että saa hyvän suhteen sisarenlapsiinsa? Sama juttu lasten isoäidin kanssa. Jos isoäitikin kokee tuon elämäänsä rikastuttavana asiana, että saa olla lastenlastensa kanssa?

Miksi elämän pitää olla niin mustavalkoista? Miksi pitäisi pärjätä yksin, jos ei tarvitse?

t: turvaverkoton (juuri muutettu) yh

tätä tuttava äitiä auttavat hänen äitinsä ja sisarensa. Esim. tyypillisenä viikkona tämä sisko on parina iltana auttelemassa.

Itse en ainakaan kehtaisi vaivata työssäkäyvää ihmistä tuolla tavoin!

ap

Mulla on yksi 35-v tuttu joka asuu kahden alle kouluikäisen lapsen ja miehensä kanssa miehen vanhempien luona. Nyt ovat sitten ostaneet ensimmäisen yhteisen asunnon, jota parhaillaan rempataan. Tällä naisella on nyt sitten kaatunut maailma päälle kaikkien näiden muutosten takia ja hän on sairastunut masennukseen. On juossut psykiatrin vastaanotolla jo kuukausikaupalla. Kaikki pitäisi olla hienosti; on kaksi ihanaa tyttölasta, kunnon mies, vakityöt, uusi, iso, ihana ja ennen kaikkea oma asunto, jonne kohta pääsevät muuttamaan jne..

Tämä ei kuitenkaan hälle riitä vaan kaikki ahdistaa. Hänellä on aina ollut loistavat tukijoukot. Ei ainoastaan miehen suku sisaruksineen ja serkkuineen vaan myös hänen omat sisarukset, vanhemmat, serkut ja tädit. Nyt ei kuulemma uskalla yksin ajaa autolla hakemaan lapsia vaan sisarensa pitää olla mukana. Joskus esim. miehen täti tai serkku hakee lapset kun hän ei itse pysty.

Mulla isä on alkoholisti ja äitini kuoli ollessani 23-vuotias ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki joilla oma ihana äiti on vielä elossa, saisivat olla kiitollisia ja onnellisia. Ärsyttää että joku “kehtaa” olla masentunut vaikka oma rakas äiti on lähellä. Asun ulkomailla ja mun tukiverkko on täysi nolla. Mies tekee ympäripyöreitä päiviä, hänellä on pieni suku ja siinä se sitten onkin. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta esim. sairastua tai masentua. Se vaikuttaisi erittäin negatiivisesti kodinhoitoon, lasteni elämään, koulunkäyntiin ja harrastuksiin. Suoraan sanottuna sairastumiseni olisi täysi katastrofi. Joskus mietin kuinka mukavaa olisi silloin tällöin vaan heittäytyä muiden passattavaksi (varsinkin lasten vauva-aikana kun oli yövalvomisia ja koliikkia) mutta täytyy vaan yrittää jaksaa vaikka mikä olisi.

En ole kateellinen mutta joskus tuntuu että ne joilla on ollut vähän vastoinkäymisiä elämässä, hukkuvat sitten vaikka vesilasiin tosipaikan tullen.

Hänellä kaksi alle kouluikäistä lasta ja ei voi lähteä esim. Kauppaan tai neuvolaan molempien kanssa vaan isovanhempien on otettava jopa töistä vapaata keskellä päivää lapsenlapsen neuvolan takia että voivat jäädä kotiin hoitamaan sisarusta. Hänen miehensä ollessa kertausharjoituksessa soitti minullekin että voisinko hakea heille ruokaa kun hän ei voi kahden terveen lapsen kanssa lähteä lähikauppaan kävellen, saati sitten autollaan isoon markettiin! Oli myös aivan kauhuissaan kun joutui silloin ekaa kertaa nukuttamaan molemmat lapset yhtenä iltana koska isovanhemmat eivät päässeet hoitamaan hommaa ja mies oli tosiaan kertaamassa..isovanhemmat siis tulivat tämän miehen poissaolon aikana neljänä iltana viidestä auttamaan lasten iltatoimissa.

Juu ja ihan täysjärkiseltä vaikuttaa muuten.

tiedän tällaisen perheen. Ystäväni joutuu nimittäin auttamaan veljensä perhettä jatkuvasti. Usein käy esim. kolme kertaa viikossa auttamassa omien töidensä ym. lisäksi. Todella röyhkeästi käyttävät tätä ystävääni hyväksi, joskus on joutunut perumaan omia menojaankin, kun muuten alkaa hirveä syyllistäminen.



Ystäväni on vaan niin kiltti, ettei saa kieltäydyttyä. Ja ainahan se aloite tulee tuolta veljen perheestä. Jos ystäväni ei vaikka vastaa puhelimeen (kun tietää, että taas pyydetään auttamaan) pommittavat niin kauan, että vastaa.

Kyllä joku voi tuntea olevansa avuton vähän väliä mutta silti sitkoilee yksinään ilman apua tilanteesta toiseen eikä ikinä opi luottamaan itseensä.

Minulla on paljon apuja. On osallistumishaluista mummia, on läheinen sisko. On lapsen isä joka haluaa tavata paljon lastaan ja siskonsa (lapsen toinen kummi) haluaa myös osallistua paljon).

Selviäisin yksinkin kaikesta hienosti, enkä edes pyydä apua juuri koskaan mihinkään kun en sitä tarvitse mutta tiedän aina, että apua on saatavilla.

Mulla on yksi 35-v tuttu joka asuu kahden alle kouluikäisen lapsen ja miehensä kanssa miehen vanhempien luona. Nyt ovat sitten ostaneet ensimmäisen yhteisen asunnon, jota parhaillaan rempataan. Tällä naisella on nyt sitten kaatunut maailma päälle kaikkien näiden muutosten takia ja hän on sairastunut masennukseen. On juossut psykiatrin vastaanotolla jo kuukausikaupalla. Kaikki pitäisi olla hienosti; on kaksi ihanaa tyttölasta, kunnon mies, vakityöt, uusi, iso, ihana ja ennen kaikkea oma asunto, jonne kohta pääsevät muuttamaan jne..

Tämä ei kuitenkaan hälle riitä vaan kaikki ahdistaa. Hänellä on aina ollut loistavat tukijoukot. Ei ainoastaan miehen suku sisaruksineen ja serkkuineen vaan myös hänen omat sisarukset, vanhemmat, serkut ja tädit. Nyt ei kuulemma uskalla yksin ajaa autolla hakemaan lapsia vaan sisarensa pitää olla mukana. Joskus esim. miehen täti tai serkku hakee lapset kun hän ei itse pysty.

Mulla isä on alkoholisti ja äitini kuoli ollessani 23-vuotias ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki joilla oma ihana äiti on vielä elossa, saisivat olla kiitollisia ja onnellisia. Ärsyttää että joku “kehtaa” olla masentunut vaikka oma rakas äiti on lähellä. Asun ulkomailla ja mun tukiverkko on täysi nolla. Mies tekee ympäripyöreitä päiviä, hänellä on pieni suku ja siinä se sitten onkin. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta esim. sairastua tai masentua. Se vaikuttaisi erittäin negatiivisesti kodinhoitoon, lasteni elämään, koulunkäyntiin ja harrastuksiin. Suoraan sanottuna sairastumiseni olisi täysi katastrofi. Joskus mietin kuinka mukavaa olisi silloin tällöin vaan heittäytyä muiden passattavaksi (varsinkin lasten vauva-aikana kun oli yövalvomisia ja koliikkia) mutta täytyy vaan yrittää jaksaa vaikka mikä olisi.

En ole kateellinen mutta joskus tuntuu että ne joilla on ollut vähän vastoinkäymisiä elämässä, hukkuvat sitten vaikka vesilasiin tosipaikan tullen.

Sun tutulla voi muuten olla paniikkihäiriö, mun siskolla oli ja se ei voinu ajaa autoa sillon. Se on ihan helvetillinen tauti, miten sä voit sanoa noin? Se, että sä et ole sairastunut niin ole onnellinen siitä. Luuletko sä että jos sairastuu niin siitä voi parantua sormia napsauttamalla? Voi kun se oliskin niin helppoa! Siinä on kyse aivoista, hormoneista jne, ei siitä että onko tukijoukkoja vai ei.

Kateuden huippu on sinunkaltaset ihmiset, jotka on kateellisia sairaille, työttömille etc. joilla on "niin paljon vapaa-aikaa vaan maata". En edes toivo että kokisit ne asiat, koska se on niin rankkaa että en edes vihamiehelleni soisi.

Normaali, terve nuori ihminen ei "heittäydy muiden passattavaksi". Omituinen ajatuskin! Luuletko että on hauskaa huvikseen käydä psykiatrilla? Sinä et tiedä mitä tämän naisen lapsuudessa on tapahtunut. Voi olla että jotain, mikä on nyt tullut pintaan. Lopeta ihan oikeesti tollanen mollaus.

Paljon apua saavan näkökulma kaventuu eikä sellainen ihminen enää ymmärrä millaista on elää ilman apuja.

Itse olen totaalisen tukiverkoton eli meillä ei ole ketään joka voisi edes äärimmäisessä hädässä auttaa. Minulla on naapureita jotka saavat apua lasten hoitoon päivittäin, ihan joka asiaan ja kaupassakäyntiin, eivätkä he ymmärrä miten etuoikeutettuja ovatkaan. Samaiset apuasaavat selittävät minulle miten on niin rankkaa, miten lapset sitoo, ja miten tätä elämää oikein jasaa.

Itse kuuntelen hiljaa enkä jaksa kommentoida. En oe kosaan saanut sekuntiaan apua mistään, kukaan ei ole hoitanut lapsiamme hetkeäkään, yksin pitää käydä synnyttämässä, lapset pitää ottaa mukaan kaikkialle, kahdenkeskistä aikaa pulison kanssa ei ole ollut koskaan esikoisen syntymän jälkeen.

Mutta, minulla ei siis ole rankkaa, vain naapurilla on jolla lapset joka vkl yökylässä mummolassa, mummot auttaa 7krt vko, mummot hoitaa kauppareissujen ja lääkärikäyntien ajan ja puolison kanssa käydään viikon etelänlomilla kahdestaan.



Sanoisin että suhteellisuudentaju hämärtyy jos aina on apua saatavilla. E siis osaa käsittääkään miten rankkaa on kin aina pitää pärjätä itse, oli sairas, kriisi tai uupumus päällä, ja takaraivossa jyskyttää se kalvava tietoisuus siitä että kukaan ei auta jos kriisi tulee!

Mä yritän olla ihan vaan onnellinen niiden puolesta, joilla on läheiset välit sukulaisiin,mahdollisuus saada apua ja lapsilla monta välittävää aikuista. Saahan sitä elämässä kieltämättä enemmän aikaiseks, kun joku vahtii pieniäkin lapsia sillä välin kun itse harrastaa, opiskelee tai toetuttaa muita projekteja. Ainoa, mikä joskus nyppii, on se, että he eivät tajua, kuinka moni arkipäivän asia on erilainen jos apua (ilmaista!!) ei ole.

mukavampi käydä neuvolassa yhden lapsen kanssa tai siivota tai käydä kaupassa yksin kuin koko lauman kanssa. Toki selviydyn noista tilanteista kaikkien kanssa, mutta ei se muuta sitä tosiasiaa, että toisin sujuisi helpommin ja nopeammin. Ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, että kyllä vaan mies on jokusen kerran jäänyt isompien lasten kanssa kotiin kun olen vaikkapa käyttänyt pienintä neuvolalääkärillä. Jatkossakin toimitaan niin jos suinkin miehen työhommat sen mahdollistaa. Juu, avuton ja laiska äiti tässä hei. Ja jos suinkin mahdollista niin heitän jatkossakin miehen ja lapset pihalle kun pitää siivota. (Tosin joutuu sitä lastenkin kanssa siivoamaan viikottain valitettavasti.)