Kysymys äideille, joilla tyttö ja poika: pelkäättekö tyttöänne?

Eri tavalla kyllä kasvatan lapsiani, sen myönnän itsekin. Poika elää kuin pellossa, koska lellin hänet piloille. Tytöllä on ankarammat säännöt, mutta rakkautta yhtä paljon. Uskon, että tällä menolla tyttö pärjää paljon paremmin, täytyykin skarpata pojan kanssa.

vasta 1½v. ja poika 5v. Ihan rehellisesti sanottuna, en ole koskaan moista edes miettinyt :O



Mutta mutta. Oletettavasti jokainen lapsi jossakin vaiheessa "vihaa" vanhempiaan, viimeistään teini-iän pyörteissä, oli kyseessä sitten poika tai tyttö. Se on sitä murrosiän ja aikuiseksi kasvamisen kapinointia.



Minä en osaa sanoa mitään hyviä puolia tytöstä kuten en pojastakaan. Lapsi on aivan oma persoonansa eikä sukupuolen kautta voi määritellä mitään.

itsekin tytär ja minulla on äiti ja tiedän, että kyseessä on ihan normaali suhde, en pelkää.

Hakeudu hoitoon. Oikeesti.

:D



Enpä ole koskaan osannut pelätä tuollaista asiaa. Tytöt kohta teini-iässä ja ei ole tullut mieleenkään, että pitäisi jotenkin pelätä tyttöjen vihaa ja irtaantumista. Irtaantuminen äidistä on mun mielestä ihan normaali asia lapselle eikä mun lapset mitenkään erityisen kiinni mussa ole koskaan olleet vaikka läheisiä ollaankin. Ja heillä on myös isä, jonka kanssa ovat läheisiä. Mulla on myös poika, enkä ole ajatellut, että hän olisi mussa kiinni ikuisesti. Toivottavasti ei ole.



Olenhan itsekin ollut tyttö ja irtaantunut äidistäni aikanani. Teini-ikä oli mulla vaikea, mutta en mä silti koskaan vihannut äitiäni.



Ehkä sä nyt pelkäät aivan turhia asioita.

Hei,

olen hieman herkässä mielentilassa ja haluaisin kuulla mikä onkaan asianlaita.

Monet naiset toivovat tyttöä, toiset poikaa. Minua huolestuttaa kuitenkin tosi paljon, millainen äidin ja tytön suhde lopulta on. Tunnetteko te jo nyt pienen tytön äitinä, että tyttö "vastustaa" teitä, poika ei? Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla nimittäin sanotaan, että äidin ja tytön suhde on ristiriitainen, vaikka voi olla läheinen.

Haluaisinkin tiivistetysti tietää, miten KESTÄTTE ajatuksen siitä, että tyttö aikanaan "vihaa" teitä ja pyristelee teistä eroon? Ettekö luhistu sen tiedon alle? Mitä hyvää tyttäressä ylipäänsä on, jos poikalapset ovat "äidin ikuisia kultia"? Vai psykologisoinko liikaa?

Kiitos asiallisista vastauksista!

Tulee varmasti aikoja, jolloin tytär yrittää irtautua äidistään melko voimallisesti.

Minusta on kuitenkin tärkeää tajuta myös mistä se johtuu: tytär on koko ikänsä ottanut mallia äidistään, ollut pienenä lapsena se joka matkii äitiä ja joka tuo äidin silmiin onnenkyyneleet joka kerta kun äiti voi nähdä omat juttunsa peilautuvan lapsen leikeissä jne. Aikuistumisvaiheessa tämä sitten johtaa voimakkaaseen irtiottoon, jotta tytär saisi tuntea olevansa yksilö jolla on oma tahto ja joka tekee omat valintansa.

Usein tämä johtaa siihen että tytär kokeilee rajojaan juuri niillä alueilla jotka äitiä loukkaavat eniten - koska äidin eniten paheksumat jutut parhaiten osoittavat hänelle että hän on eri yksilö kuin äitinsä.

Tätä taas helpottaa (juu, yleistän), jos äiti ei ole liian kärkkäästi paheksunut ja tuominnut kaikenlaista tytön lapsuudessa, eli antanut tänne "aseita" tähän äiti-tytär-valtataisteluun.

Kumminkin, jos äiti on ollut hyvä ihminen eikä mikään mene poikkeuksellisen pahasti pieleen, niin todennäköisesti tytär alkaa tämän kapinointivaiheen jälkeen uudestaan muistuttaa äitiään. Eli kun itsenäistymisvaihe on ohi, niin jostain sieltä onnellisen lapsuuden idyllistä pomppaa esiin sellainen naiskuva, jota haluaa itsekin noudattaa. Tämähän näkyy usein hyvinkin konreettisesti: maalla kasvanut haluaa kasvattaa omatkin lapsensa maalla, lapsilukuihanne on usein sama kuin omassa lapsuudessa oli, jouluperinteitä yms omasta lapsuudesta tuttuja juttuja halutaan vaalia.

Eli loppukaneettina - uskon että se teini-iän irroittautumisvaihe on rankka, mutta se on vain vaihe, kahden todella todella läheisen ihmisen välillä. Kenellekään et anna suurempaa henkistä perintöä kuin samaa sukupuolta olevalle lapsellesi...

t. nainen jolla on kaksi poikaa, ja joka kyllä arvostaa kovasti myös tuota mainitsemaasi "äidin ikuisia kultia" -ajatusta. :)

tajua, mistä puhut.

Nimenomaan poikien kehityspsykologisena haasteenahan varhaisvuosina on irtautua äidistään ja kiinnittyä isäänsä.

Totta kai sukupuoli yhdistää äitiä ja tytärtä, mutta en näe siinä mitään pimeitä kääntöpuolia. Tuntuu todella oudolta, että kukaan ajattelisi noin kuin esität - olemmehan me kaikki tyttöjen äidit myös äitiemme tyttäriä.

Vaikka suhde olisi ristiriitainen, ei se tarkoita että siihen sisältyisi vihaa. Ainakin omalla kohdallani ristiriita on ehkä sitä, että tulemme hyvin toimeen mutta en aina jaksa kuunnella hänen neuvojaan.

ja vaikka lapset ovat vielä leikki-ikäisiä, niin tunnistan kyllä sen että suhde lapsiini on ristiriitaisempi ja monimutkaisempi kuin miehelläni. Mutta ajattelen asiaa sillä tavalla, että äiti-tytär ja isä-tytär suhteet ovat erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä ja yhtä tärkeitä.



Ainakin meillä on niin että isin pikkuprinsessat ovat jossain määrin käärineet isänsä pikkusormen ympärille. Minä taas olen ankarampi, vaativampi, tarkempi ja huolehtivaisempi vanhempi. Tytöillä ei ole koskaan isänsä kanssa samanlaista vääntöä ja kapinaa kuin minun kanssa.



Ristiriitaisuudesta huolimatta uskon, että voin kasvattaa tyttäreni niin, että tulemme aina olemaan "samaa maata" ja suhteemme tulee kantamaan aikuisikään asti.



En siis pelkää, mitä äiti-tytärsuhde tuo tullessaan vaikka tunnistan kyllä suhteen haasteet. Minulla on itselläni hyvät välit omaan äitiini vaikkei yhtä pitäminen aina ihan kivutonta ole.

enkä ikinä ole ajatellut mitään tonne päinkään. meillä on vielä toinenkin tyttö ja poikia ja kaikkien kanssa samaa vääntöä.

En pelkää kumpaakaan tytärtäni eikä kumpikaan poikani ole ikuinen äidin kulta.

tuohon "pojat ovat aina äidin kultia" vai miten se nyt menikään. Paljon aikuisia miehiä, jotka viis veisaavat omasta äidistään tai eivät juurikaan pidä yhteyttä omaan äitiinsä.

...joka sai minut tolaltani raskausaikana.

Googlasin kaiken mitä löytyi äiti-tytär-suhteesta ja se oli kauheaa luettavaa. Kuinka suomalaisen psykoterapeutti Elina Reenkola kirjoitti tyttären joutuvan koko elämänsä alitajuisesti rimpuilemaan äitinsä vallasta, tappamaan tämän henkisesti (ns. äidinmurha), vihaamaan tätä, ja kuinka äidit taas näkevät tytössään vaikka mitä uhkia.

Sitten googlasin Rossjke Hasseldinen, naisen joka on maailman ainoita äiti-tytär-suhteen terapeutteja ja hänen kuvauksensa, kuinka vaikeaa on katkaista sukupolvien hylkäämisketjua, jonka jokainen nainen lähes väistämättä välittää seuraavalle, tyttärensä kautta.



Tuntuu, että mitä enemmän näitä luin sitä synkemmäksi maailma meni. Mitä hyvää on saada tyttölapsi, jos se tietää loppuelämän valtataistelua, alitajuista inhoa, kilpailua, jonkinlaista kovaa rämpimistä sukupolvien välisessä suossa. Täytyy myöntää, että masennuin näistä lukemistani tosi rajusti.



Pahemmaksi asian teki se juuri, että sekä minä että siskoni olemme hyvin etäisiä äitiimme ja isäämme. Kummallakin on käsitys, että olemme itse olleet niitä pahoja tyttöjä, ja koetelleet vanhempiamme liikaa, koska he eivät ole kestäneet ja ovat jotekin "tekoiloisia" seurassamme. Muutoin olemme ihan hyvin pärjääviä, kohteliaita, reippaita naisia, mutta kumpikin tuntee, että olemme itse sukupuolemme vuoksi aiheuttaneet äitimme "alakulon", ja henkisen välimatkan.

Äitimme on rakastanut meitä "ihailemalla", ei niinkään ehdoitta. Jokainen eriävä mielipide on aiheuttanut syyllisyyttä ja äiti on suojellut ensisijassa isää, mistä on välittynyt kuva, että miehet ovat suojelun ja hoivan ja hyvyyden arvoisia, naiset eivät.



Siksi pohdinkin, kuinka yleistä tällainen on, että äitiä ikäänkuin koko ajan kalvaa tunne "tyttäreni hymyilee minulle mutta mitähän hän oikeasti ajattelee". `Äitini onkin sanonut, että "kyllä sinä XXXXX minua halasitkin pienenä, ja se tuntui ihan vilpittömältä, ehkä... en ole varma" Ikäänkuin hän olisi aina miettinyt, onko kaikki tytärten iloinen kanssakäyminen vain näytelmää.



Lisää ajatuksia?