Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitini ei ole kuollut, mutta olen hyväksynyt sen, että minulla ei ole äitiä.
17.01.2012 |
Siis sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitini ei ole läsnä elämässäni, puhumme silloin tällöin puhelimessa ja näemme kerran kuussa- parissa. Hän ei tajua elämästäni mitään ja olen jollain tasolla hyväksynyt sen, ettei tule ikinä ymmärtämäänkään.
Kommentit (30)
25v meni niin, ettei äitini käynyt kertakaan kylässä luonani. Minä kävin hänen luonaan kerran vuodessa. Kuopus näki 10v aikana mummonsa kerran.
Ei ketään voi pakottaa välittämään.
Turha noita on vatvoa ja surkutellaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
25v meni niin, ettei äitini käynyt kertakaan kylässä luonani. Minä kävin hänen luonaan kerran vuodessa. Kuopus näki 10v aikana mummonsa kerran.
Ei ketään voi pakottaa välittämään.
Turha noita on vatvoa ja surkutellaa.
Minulle isäni kuoli kauan ennen kuin oikeasti kuoli. Olimme tekemisissä, koska kävin äidin luona ja isä oli siellä. Juttelin häneen kanssaan niitä näitä, mutta että minulla olisi olut isä- no ei ollut. Pitkään yritin kelvata, jossain vaiheessa heräsi toivo aiheesta, kun isä jotenkin muuten muuttui, mutta lymät vedet tuli naamalle silloinkin ja tuolloin päätin antaa olla. Surutyö piti tehdä, mutta viimeiset vuodet mentiin hyvin neutraaleissa tunnelmissa. Voimia ap:lle ja muillekin surutyöhön. Aikansa se ottaa, mutta sitten helpottaa.
En ole nähnytkään häntä sitten vuoden 1992. Minulle hän on kuollut.
liki 20v aikaa. Ei koskaan edes soitella. Miten te muut kerrotte muille ihmisille, että ette tiedä äitinne/isänne elämästä juuri mitään?
Itse olen vaan snaonut, että on äiti on kuollut, vaikkei oikeasti olekaan. Tuntuu niin turhalta selitellä, miksi tilanne meni tähän pisteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monella on vielä pahempi tilanne kuin minulla. Mutta tuohon suuntaan olemme menossa, koska en enää jaksa olla vastuussa hänen mielialoistaan. Mikään, mitä teen ei koskaan riitä. Veljeni taas saa tehdä mitä tahtoo ja on aina erinomainen.
Isääni minulla on hyvät ja avoimet välit mutta harvoin tapaamme sattuneesta syystä. Miten teillä toimii tuo asia vai ovatko vanhemmat eronneet/isääkään ei kiinnosta..?
ja isäni on uusissa naimisissa. Hänellä on lapsikin, joka on kolme vuotta vanhempi kuin minun esikoiseni. Lisäksi uusperheeseen kuuluu isän uuden vaimon aiemmasta liitosta oleva teini-ikäinen.
Mitään apua emme ole saaneet lastenhoitoon vanhemmiltani, ja kiinnostuskin on niin ja näin. Miehen vanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä ja näemme n. kerran-pari vuodessa. Tuntuu katkeralta kun itselläni oli läheiset välit isovanhempiin lapsena (ja on vieläkin). t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni
Minulle isäni kuoli kauan ennen kuin oikeasti kuoli. Olimme tekemisissä, koska kävin äidin luona ja isä oli siellä. Juttelin häneen kanssaan niitä näitä, mutta että minulla olisi olut isä- no ei ollut. Pitkään yritin kelvata, jossain vaiheessa heräsi toivo aiheesta, kun isä jotenkin muuten muuttui, mutta lymät vedet tuli naamalle silloinkin ja tuolloin päätin antaa olla. Surutyö piti tehdä, mutta viimeiset vuodet mentiin hyvin neutraaleissa tunnelmissa. Voimia ap:lle ja muillekin surutyöhön. Aikansa se ottaa, mutta sitten helpottaa.
Olen +30-v. nainen.
Ylläoleva tarina on kuin omani. Ainoastaan sillä erotuksella, että "isäni" on vielä hengissä. Monesti ajattelen, että parempi olisi jos ei olisi. Tällöin aika voisi edes kullata pahat muistot ja pettymyksen, ei tarvitsisi surra ja olla ahdistunut koko ajan. Nyt isäni pahuus ja ilkeys tuntuu saavan vain kieroutuneempia muotoja vuosivuodelta.
En ole käytännössä isäni kanssa minkäänlaisissa tekemisissä: emme ole koskaan edes soittaneet toisillemme, ei meillä olisi edes mitään puhumista keskenämme.
Näen häntä vain pakon edessä käydessäni rakkaan äitini luona: hän on valinnut jäädä narsistisesti käyttäytyvän, umpimielisen ja alkoholisoituneen miehen kiusattavaksi. Jotkut tahtovat olla uhreja loppuun asti.
Nämä vierailut lapsuudenkotiini ovat minulle yhtä tuskaa. Isä yrittää loukata ja pahoittaa mieleni kaikesta mahdollisesta. Parin tunnin jälkeen hän jo antaa hyvin selkeästi ymmärtää, etten ole toivottu vieras ja voisin jo lähteä, eikä tarvitse olla yhteydessä enää ikinä. Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän? En voi ymmärtää miten joku vanhempi voi noin syvästi vihata omaa lastaan, omaa verta ja lihaansa.
Isäni ei koskaan ole osoittanut minulle lämpöisiä, rakastavia tunteita, Ei kertonut välittävänsä, ei teoilla eikä sanoilla. Hän on ollut aina aggressiivinen. Käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa mieliavaltaisesti. Kulisseja on kaksinaamaisena pitänyt tietysti ulospäin, mutta kotona on vallinnut perhehelvetti josta kukaan ulkopuolinen ei ole suoranaisesti tiennyt. Koskaan hän ei ole osallistunut elämääni, ei ollessani lapsi käynyt missään kouluntilaisuudessa, ei ole ikinä auttanut tai tukenut. Hän on ivannut, pelotellut, uhkaillut, arvostellut ja kiusannut. Ollut kateellinen ja pahoillaan kaikesta hyvästä, jota joskus harvoin on osakseni langennut. Olen korkeastikoulutettu ja täysin omin avuineni ja ilman vanhempien tukea maailmalla pärjännyt, tämänkin hän pyrkii mustamaalaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Panetellut ja mustamaalannut hän onkin minua aina sukulaisille, liioitellut tekemiäni "pahoja" tekoja ja "syntejä", ne ovat olleet tyyliin: "silloin 8-vuotiaanakin se osti 5 markalla karkkeja kaupasta". Yrittänyt saada minut näyttämään ilman minkäänlaista konkreettista syytä kelvottomalta ja pahalta muiden silmissä, jo lapsesta asti.
Kuollut hän minulle isänä on. Minullahan ei oikeastaan koskaan edes ole ollut isää. Voiko sellainen mitä ei ole ollut olemassa edes kuolla?
että mahtaako kyseinen mies edes olla kirjoittajan biologinen isä? Ukosta huokuu jotenkin sellainen viha, jonka itse näen kytkeytyvän sellaiseen, että "joutuu huolehtimaan vieraan miehen siittämästä ipanasta", muttei oma oma rohkeus kenties riitä kyseenalaistamaan isyyttä. Siinä mielessä äidin uhrautuvaisuus tukee tätä teoriaa; äiti tietää toimineensa väärin, kun on pettänyt miestään ja synnyttänyt tälle toisen miehen lapsen, muttei uskalla koskaan tunnustaa... katsoo velvollisuudekseen seistä inhottavan ja sairaalloisen miehensä rinnalla loppuun saakka, ikäänkuin hyvityksenä petoksesta.
Tällaisia siis tuli vain mieleen, muutenhan tuo on ihan luonnotonta, että joku oikeasti vihaisi omaa lihaansa ja vertansa olevaa lasta. Noin syvästi ja ilmiselvästi siis.
Isäni
Minulle isäni kuoli kauan ennen kuin oikeasti kuoli. Olimme tekemisissä, koska kävin äidin luona ja isä oli siellä. Juttelin häneen kanssaan niitä näitä, mutta että minulla olisi olut isä- no ei ollut. Pitkään yritin kelvata, jossain vaiheessa heräsi toivo aiheesta, kun isä jotenkin muuten muuttui, mutta lymät vedet tuli naamalle silloinkin ja tuolloin päätin antaa olla. Surutyö piti tehdä, mutta viimeiset vuodet mentiin hyvin neutraaleissa tunnelmissa. Voimia ap:lle ja muillekin surutyöhön. Aikansa se ottaa, mutta sitten helpottaa.Olen +30-v. nainen.
Ylläoleva tarina on kuin omani. Ainoastaan sillä erotuksella, että "isäni" on vielä hengissä. Monesti ajattelen, että parempi olisi jos ei olisi. Tällöin aika voisi edes kullata pahat muistot ja pettymyksen, ei tarvitsisi surra ja olla ahdistunut koko ajan. Nyt isäni pahuus ja ilkeys tuntuu saavan vain kieroutuneempia muotoja vuosivuodelta.En ole käytännössä isäni kanssa minkäänlaisissa tekemisissä: emme ole koskaan edes soittaneet toisillemme, ei meillä olisi edes mitään puhumista keskenämme.
Näen häntä vain pakon edessä käydessäni rakkaan äitini luona: hän on valinnut jäädä narsistisesti käyttäytyvän, umpimielisen ja alkoholisoituneen miehen kiusattavaksi. Jotkut tahtovat olla uhreja loppuun asti.
Nämä vierailut lapsuudenkotiini ovat minulle yhtä tuskaa. Isä yrittää loukata ja pahoittaa mieleni kaikesta mahdollisesta. Parin tunnin jälkeen hän jo antaa hyvin selkeästi ymmärtää, etten ole toivottu vieras ja voisin jo lähteä, eikä tarvitse olla yhteydessä enää ikinä. Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän? En voi ymmärtää miten joku vanhempi voi noin syvästi vihata omaa lastaan, omaa verta ja lihaansa.Isäni ei koskaan ole osoittanut minulle lämpöisiä, rakastavia tunteita, Ei kertonut välittävänsä, ei teoilla eikä sanoilla. Hän on ollut aina aggressiivinen. Käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa mieliavaltaisesti. Kulisseja on kaksinaamaisena pitänyt tietysti ulospäin, mutta kotona on vallinnut perhehelvetti josta kukaan ulkopuolinen ei ole suoranaisesti tiennyt. Koskaan hän ei ole osallistunut elämääni, ei ollessani lapsi käynyt missään kouluntilaisuudessa, ei ole ikinä auttanut tai tukenut. Hän on ivannut, pelotellut, uhkaillut, arvostellut ja kiusannut. Ollut kateellinen ja pahoillaan kaikesta hyvästä, jota joskus harvoin on osakseni langennut. Olen korkeastikoulutettu ja täysin omin avuineni ja ilman vanhempien tukea maailmalla pärjännyt, tämänkin hän pyrkii mustamaalaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Panetellut ja mustamaalannut hän onkin minua aina sukulaisille, liioitellut tekemiäni "pahoja" tekoja ja "syntejä", ne ovat olleet tyyliin: "silloin 8-vuotiaanakin se osti 5 markalla karkkeja kaupasta". Yrittänyt saada minut näyttämään ilman minkäänlaista konkreettista syytä kelvottomalta ja pahalta muiden silmissä, jo lapsesta asti.
Kuollut hän minulle isänä on. Minullahan ei oikeastaan koskaan edes ole ollut isää. Voiko sellainen mitä ei ole ollut olemassa edes kuolla?
Alue: Aihe vapaa
on tehnyt kipeää. olen käynyt diakonilla juttelemassa. hän sanoi että nämä ovat niin vaikeita asioita, kun on kyse lähi- ja verisukulaisista. pärjään nyt, vaihtelevasti, ja elättelen aina toivoa. lisäksi äiti sairastelee ja se on huonontanut tietenkin tilannetta entisestään.