Äitini ei ole kuollut, mutta olen hyväksynyt sen, että minulla ei ole äitiä.

Tosi surullista lukemista tässä ketjussa. Minäkin tunnen henkilöitä, joilla on tuollainen suhde vanhempiinsa. Itse olen äiti ja anoppi ja mulla on hyvät suhteet perheeni jäseniin ja siksi voinkin hieman valottaa tätä asiaa teille.



Melkein sata varma saa olla siitä ettei näillä äideillä ja isilläkään ole ollut hyvää suhdetta omiin vanhempiinsa. Siitä huolimatta vaikka olisivat teille olleet hyviä mummeja ja vaareja. Pääsääntö on, että tyhjästä on paha nyhjästä.



Muistakaa tämä sodan jälkeinen sukupolvi oli kovia kokenut eikä siinä Suomessa lapsia rakastettu saatikka arvostettu. Vitsaa vitsaa ja suu kiinni! Rakkaudettomuus ei siis ole ollut lasten syy!



Te olette nyt se sukupolvi, joka voi katkaista tämän kierteen. Teidän on helppo hankkia tietoa ja taitoa ja tehdä päätös, nyt se on loppu. Oikeastaan jo minä katkaisin omassa perheessäni tämän kierteen! se todella kannatti!!

Minullakin on omituinen äitisuhde, mutta olen jo vanhempi. Olen päättänyt, että äitini on minulle nyt kuollut enkä mene luultavasti hautajaisiin. Miksi menisin. Hän saa vain minulle pahan mielen aikaan ja käyttää hyväkseen - ja vielä valehteleekin ja jää valheistaan kiinni. Mutta ei - hän on täydellinen ja vika on tietysti minussa. Mutta minä annan nyt koko ihmisen olla.



15:sta sanoisin, että en ole kanssasi ihan samaa mieltä. Jotkut ihmiset ovat kyllä saaneet paljon - mutta haluavat aina vain enemmän. Tästä se problematiikka meillä lähtee. En usko, että voitaisiin yleistää. että edellisillä sukupolvilla olisi ollut huonot suhteet vanhempiinsa. Ne suhteet vain olivat erilaiset kuin nykyään. Kamalathan nämä nykyajan suhteet ovat - suoraan sanoen järkyttävät entisajan suhteisiin verrattuna.



Voihan se olla että joukossa on sellaisia äitejä, jotka eivät todella hyväksy teidän meininkiänne eivätkä sen takia halua olla kuvioissa mukana. Ehkäpä eivät ole edes hyväksyneet niitä partnereitanne, joiden kanssa olette sen perheen perustaneet.



Tässä on nyt niin paljon kaikenlaista, että ei voi yleistää. Jokainen näistä tapauksista pitäisi tutkastaa erikseen.



MUTTA TOSIASIA ON, ETTÄ ÄITI-TYTÄRSUHDE ON ÄÄRIMMÄIDEN HANKALA!



Onko kellään äitiä, joka on sinulle kateellinen kaikesta ja kilpailee isäsi suosiosta niin kuin olisit muka viemässä siltä faijaasi - tai broideja. Tämä on kaikki niin sairasta, että eihän tässä mitään tolkkua ole! Mutta älkää yleistäkö syitä!

Isäni

Minulle isäni kuoli kauan ennen kuin oikeasti kuoli. Olimme tekemisissä, koska kävin äidin luona ja isä oli siellä. Juttelin häneen kanssaan niitä näitä, mutta että minulla olisi olut isä- no ei ollut. Pitkään yritin kelvata, jossain vaiheessa heräsi toivo aiheesta, kun isä jotenkin muuten muuttui, mutta lymät vedet tuli naamalle silloinkin ja tuolloin päätin antaa olla. Surutyö piti tehdä, mutta viimeiset vuodet mentiin hyvin neutraaleissa tunnelmissa. Voimia ap:lle ja muillekin surutyöhön. Aikansa se ottaa, mutta sitten helpottaa.

Olen +30-v. nainen.

Ylläoleva tarina on kuin omani. Ainoastaan sillä erotuksella, että "isäni" on vielä hengissä. Monesti ajattelen, että parempi olisi jos ei olisi. Tällöin aika voisi edes kullata pahat muistot ja pettymyksen, ei tarvitsisi surra ja olla ahdistunut koko ajan. Nyt isäni pahuus ja ilkeys tuntuu saavan vain kieroutuneempia muotoja vuosivuodelta.

En ole käytännössä isäni kanssa minkäänlaisissa tekemisissä: emme ole koskaan edes soittaneet toisillemme, ei meillä olisi edes mitään puhumista keskenämme.

Näen häntä vain pakon edessä käydessäni rakkaan äitini luona: hän on valinnut jäädä narsistisesti käyttäytyvän, umpimielisen ja alkoholisoituneen miehen kiusattavaksi. Jotkut tahtovat olla uhreja loppuun asti.

Nämä vierailut lapsuudenkotiini ovat minulle yhtä tuskaa. Isä yrittää loukata ja pahoittaa mieleni kaikesta mahdollisesta. Parin tunnin jälkeen hän jo antaa hyvin selkeästi ymmärtää, etten ole toivottu vieras ja voisin jo lähteä, eikä tarvitse olla yhteydessä enää ikinä. Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän? En voi ymmärtää miten joku vanhempi voi noin syvästi vihata omaa lastaan, omaa verta ja lihaansa.

Isäni ei koskaan ole osoittanut minulle lämpöisiä, rakastavia tunteita, Ei kertonut välittävänsä, ei teoilla eikä sanoilla. Hän on ollut aina aggressiivinen. Käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa mieliavaltaisesti. Kulisseja on kaksinaamaisena pitänyt tietysti ulospäin, mutta kotona on vallinnut perhehelvetti josta kukaan ulkopuolinen ei ole suoranaisesti tiennyt. Koskaan hän ei ole osallistunut elämääni, ei ollessani lapsi käynyt missään kouluntilaisuudessa, ei ole ikinä auttanut tai tukenut. Hän on ivannut, pelotellut, uhkaillut, arvostellut ja kiusannut. Ollut kateellinen ja pahoillaan kaikesta hyvästä, jota joskus harvoin on osakseni langennut. Olen korkeastikoulutettu ja täysin omin avuineni ja ilman vanhempien tukea maailmalla pärjännyt, tämänkin hän pyrkii mustamaalaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Panetellut ja mustamaalannut hän onkin minua aina sukulaisille, liioitellut tekemiäni "pahoja" tekoja ja "syntejä", ne ovat olleet tyyliin: "silloin 8-vuotiaanakin se osti 5 markalla karkkeja kaupasta". Yrittänyt saada minut näyttämään ilman minkäänlaista konkreettista syytä kelvottomalta ja pahalta muiden silmissä, jo lapsesta asti.

Kuollut hän minulle isänä on. Minullahan ei oikeastaan koskaan edes ole ollut isää. Voiko sellainen mitä ei ole ollut olemassa edes kuolla?

kun on noin mustaa valkoisella jonkun lapsuuden kokemuksista, kammottavaa lukemista. Minullakin on kokemusta kun toinen vanhemmistani on juuri samanlainen. Joskus pitaa ihan ihmetella etta kuinka oikein on tullut selviydyttya nainkin pitkalle tuollaisista kauheista olosuhteista huolimatta. Narsisti ei muuten voi koskaan antaa anteeksi sille joka onnistuu paasemaan pois tuosta helvetista.

erotuksena ettei fyysistä väkivaltaa ollut. Vanhempani tosin erosivat ollessani 12 vuotias. Jouduin asumaan isälleni ja mukaan kuvioihin tuli henkisesti sairas meitä vieraan lapsia vihaava äitipuoli. Äitiäni en nähnyt vuosiin eron jälkeen ja muutenkin vain muutaman kerran nyt parinkymmenen vuoden aikana.



En käsitä miten vanhemmay voivat kohdella lapsiaan näin. Pahin pelkoni onkin, että oma suhteeni omiin lapsiini menisi jostain syystä huonoksi. Pystynkö normaaliin suhteeseen heidän kanssaan? Siirränkö tiedostamattani asenteita ja tunteita heihin? Ainakin nyt rakastan heitä yli kaiken ja teen kaikkeni heidän hyväkseen.

Luulen, että pahinta isälleni ja äitipuolelleni onkin, että olen kaikesta huolimatta pärjännyt hyvin elämässäni. Kaikki sisarukseni eivät ole (pahoja henkisiä ongelmia)

sori

Ainakin ne tapaukset jotka minä tunnen ja tiedän niin päällisin puolin on kaikkea hyvää mutta se varhaislapsuus on ollut tosi tunneköyhää suorastaan ällistyttävän kovaa. Kannattaa jutella vanhusten kanssa!



Ja juuri pikkulapsiaika on kaikista tärkeintä henkisen kehityksen kannalta. Siis syliä syliä jopa kotitöiden kustannuksella.



Jo tämä sotalapsiasia kertoo paljon. Kaksi kertaa revitty pikkulapsi juuriltaan! Mitä siitä voi seurata? Myös asenteet Suomessa lapsia kohtaan olivat kovat: Antaa vauvan huutaa keuhkot vahvistuu tai lellit lastasi jos sylissä pidät vielä 4-tunnin syöttövälit.



Oma mummonikin oli poissa äitinsä luota viisi siis 5-vuotiaana hoitamassa maalaistalossa toisen perheen pikkulapsia ja vauvaa. Joutui koko kesän asumaan kaukana kodistaan. Eikä tämä asia mitään ihmeellistä ollut siihen aikaan!!



Kyse ei ole mistään yleistämisestä. Eihän huonoa äiti/tytärsuhdettakaan voi yleistää. Kenen kohdalla se on niin varmasti on julmaa ja ahdistavaa. Kuten sanoin sen voi katkaista!!

En ole ollut äitiini ollenkaan yhteydessä nyt muutamaan vuoteen . Elämäni helpottui suunnattomasti, kun tein päätöksen että yhteydenpito katkeaa.



Lapsuuteni oli äitini alkoholi/lääkerhuuruista sekoilua,syyllistämistä ja pelkoa. Äitini kävi myös väkivaltaiseksi kun olin teini-iässä. Sain myös kuulla olevani huora,vaikka en ikinä ollut edes seurustellut. Sekavuustiloissaan epäili myös minun vievän oman miehensä (ikää minulla taisi olla n.15v).



Jokainen aamu alkoi kuin mitään ei olisi edellisenä päivänä tapahtunut, ja jos koitin varovasti asioista puhua,oli hyvin varmaa että sain syyt niskoilleni. Juominen johtui meistä lapsista, kukaan ei koskaan ymmärtänyt, eikä hän ikinä koskaan,tähän päiväänkään mennessä ole tehnyt mitään väärää. Kaikki muut tosin ovat.



Hoivasin usein äitiäni joka oli harhainen ja humalainen, oksenteli ja kusi alleen. Vieläkin aiheuttaa suunnatonta pahaa oloa,kun tilanteet ovat jääneet hyvin elävästi mieleen.



Tämän kaiken keskellä koitin pitää huolta pikku sisaruksistani, olla heille tuki ja turva. Estää heitä näkemästä kaikkea sitä tuskaa mitä äitimme aiheutti.



Yritin kerran hakea apua. Mutta kun äitini sai tietää.. noh..se jäi siihen.

Olen niin onnellinen siitä että pääsin pois sieltä, ja vielä onnellisempi siitä ettei sisarusteni tarvinnut kasvaa siinä.



Kukaan ei koskaan tiennyt miten meidän perheessä voidaan,äitimme oli tapaamisissa hymyileväinen,iloinen ja sievä pieni nainen. Ne olivat niin hirvittäviä aikoja.

Haluan itse olla omille lapsilleni rakastava äiti.Tottakai kaivertaa aina pieni epäilys että muovasiko äitini minut kieroon,mutta parhaani mukaan,vieläkin, korjaan hänen rikkomiaan piirteitäni,ja selvittelen aika-ajoin omia ajatuksiani.



Minäkään en tiedä oikein mitä vastata ihmisille jotka kysyvät mitä äidilleni kuuluu. Yleensä sanon että en tiedä. Vaikkakin haluaisin aina sanoa että ei minulla ole. Josta taas joutuisi selittämään miksi. Asia on kuitenkin aika "arka" enkä halua sitä alkaa kaikille setvimään..

tosin me emme ole enää missään tekemisissä ja voin sanoa että on ollut huojentunutkin olo. Se ihminen vaan on narsisti joka aiheuttaa loputtomasti pahaa mieltä niille joiden kanssa on tekemisissä. Minä itse tajusin irtautua.

ja se on todella todella loukkaavaa.



Isäni on väkivaltainen sadisti-narsisti, tai vielä jotain narskusta pahempaa, suorastaan psykopaatti, joka nautti siitä että sai kiduttaa fyysisellä ja henkisellä väkivallalla puolisoaan ja meitä lapsia. Äiti ei uskaltanut puolustaa lapsiaan isää vastaan, vaan säästääkseen itseään joskus jopa usutti isän lastensa kimppuun. Minua on pahoinpidelty jo vauvana, ja sitten vasta loppui kun täytin 18 ja muutin pois kotoa.



Väkivaltahan ei isän taholta ole mihinkään loppunut, päinvastoin, aikuisiällä kun olemme harvakseltaan pakkotilanteissa kohdanneet, on saattanut yrittää "kimppuun", koska hänellähän on oikeus omaa "omaisuuttaan" kurittaa miten haluaa.



No, kun oma lapsi syntyi niin laitoin välit isään poikki. Tähän asti äitini oli ollut minua kohtaan kuitenkin OK, ja soiteltiin ja pidettiin yhteyttä.



Kun katkaisin välit isääni, äiti hylkäsi minut täysin. Ei halua pitää yhteyttä, ei halua tulla kylään, ei halua meitä sinne. Ei siis halua pitää mitään kontaktia. Ei ole tavannut toista lapsistani ollenkaan, eli ainoat lapsenlapset eivät ole nähneetkään mummoaan (esikoisen on nähnyt kerran jossain sukujuhlissa).



Äitiäni ei tippaakaan kiinnosta oman lapsensa tai lastenlastensa hyvinvointi, sille on aivan sama vaikka kuolisimme. Äidille on tärkeintä palvoa ja palvella narsistipaska isäämme, koska onhan puoliso sata kertaa tärkeämpi kuin omat lapset. Näinhän se oli jo meidän lapsuudessamme.



Asiassa on yksi hyvä puoli: olen jo surutyön tehnyt äidistäni. Siis siitä että minulla ei ole äitiä, olen juureton, vailla tukea, lapseni vailla mummoa. Tämä pitkä surutyö on jo tehty, joten sinä päivänä kun äitini kuolee niin ei enää tarvitse surra. Äitini on minulle siihen mennssä ollut jo kuolleena 30 vuotta.

onkaan kun aikuiset lapseni käyvät puolisoittensa kanssa meillä monta kertaa vuodessa. Soittelemme muutaman kerran viikossa ja vielä meilataankin.



Meillä saa nukkua pitkään työelämän rasitukset pois ja hyvää ruokaa laitan. Juttelemme ja juttelemme otamme vähän viiniä ja katselemme elokuvan.

ei se ole ONNI, tai mikään tuuri mikä taivaalta tupsahtaa, vaan kyse on siitä miten olet kohdellut omia lapsiasi. Ilmeisesti olet kohdellut heitä hyvin, rakastavasti ja kunnioittavasti, ja tällaisessa perheessä aikuiset lapset pitävät yhteyttä vanhempiinsa. Se on siis tavallaan "ansaittua".



Itselläni tilanne missä en todellakaan pidä yhteyttä minua pahoinpidelleeseen ja nöyryyttäneen isääni. Isäni näkökulmasta asiaa katsoen isälläni ei ole käynyt mikään huono ONNI tai TUURI vaan hän on tilanteen ihan itse omalla toiminnallaan aiheuttanut.

Muista aina että asia ei ole sinun syytä ei missään mielessä. Ratkaisusi on myös oikea sillä nyt sinä katkaiset kierteen. Olisi tosi julmaa jos isäsi pääsisi vihaamaan sunkin lapsia. Iloitse siitä ettei pääse:)



Suvussani on yksi melkein tuollainen nainen/perhe. En sitten millään ymmärtänyt tätä naista. Riippui kiinni miehessään ja viinassaan viis lapsista. Lopulta miehensä jätti tämän ja elämä parani heti.

Kuulosti niin tutulta tuo 13. viesti. Isäni on aina ollut etäinen ja kylmä, mutta vain minua kohtaan. Sisarukseni eivät koskaan ole ymmärtäneet huonoja välejäni isäämme. No, he ovat minua huomattavasti vanhempia ja elämänpiiri oli aivan erilainen minun kuin heidän lapsuudessaan.



Suhde äitiin on ollut myös aina etäinen, isä on jotenkin ollut siinä välissä. En osaa käydä luontevaa keskustelua kummankaan kanssa, enkä haluaisi vierailla heidän luonaan. Äiti sitä aina kovasti toivoo, mutten vain siihen pysty. Mieheni perheestä on tullut minulle paljon läheisempi. Äitini syyttää minua tästä aika vahvasti ja saa tuntemaan huonoa omaatuntoa miehen vanhemmille tehdyistä vierailuista.



En tiedä kuinka kauan jaksan tällaista. Olen saanut kulkea pitkän tien, että olen päässyt kiinni edes jonkinlaisiin itsetunnon rippeisiin. Jokainen vierailu vanhempieni luona tuntuu palauttavan tilanteen takaisin lähtöruutuun, he eivät pidä minua tasavertaisena aikuisena vaan lapsena, jota voivat dominoida miten lystäävät. Ahdistavaa, tuntuu että kyläily kerta vuodessakin on liikaa.

onkaan kun aikuiset lapseni käyvät puolisoittensa kanssa meillä monta kertaa vuodessa. Soittelemme muutaman kerran viikossa ja vielä meilataankin.

Meillä saa nukkua pitkään työelämän rasitukset pois ja hyvää ruokaa laitan. Juttelemme ja juttelemme otamme vähän viiniä ja katselemme elokuvan.

Oikeasti sydäntä riipaisi kun ihmiset täällä kertovat aika surullisia asioita ja joku tulee hehkuttamaan hyviä välejään lapsiinsa. Ei hirveästi tilannetajua. Hyvä juttu sinulle, mutta kyllä minulle tuli melkein itku silmään.

on juuri tyypillistä av-tilannetajua tulla sellaiseen ketjuun, jossa puhutaan surusta tai menetyksistä, elbailemaan ja hehkuttamaan että MINULLAPAS on asiat hyvin. Osasin jo odottaakin tällaista viestiä. :)

Siis mistä voi johtua se hyvä perhetilanne. Ei ONNESTA vaan teoista!!!!!! Kun nyt itse katkaisette kierteen niin ei se onni vaan teot.



Sorry nyt vaan nämä mammat, jotka olisivat halunneet oikein rypeä itsesäälissä ilman mitään nostoa.

:(

elättelin vielä toiveita, että äidistäni tulisi kunnon mummo lapsilleni ja että hän tukisi minua äitiydessä. Vanhin lapseni täytti juuri kuusi ja koko kuusi vuotta olen tehnyt surutyötä sen eteen, että hyväksyisin sen, ettei äitini ole sellainen kuin äidin "pitäisi" olla. Hänen motiivinsa tapaamisiin ovat usein itsekkäitä ja hän yrittää läpinäkyvin tavoin teeskennellä välittävänsä minusta. Toki hän minua varmasti rakastaa, mutta ei ns. välitä minusta aidosti. t. ap

suunnittelin aloitusta. itselläni on näennäisesti äiti olemassa, soitellaan ja nähdään joskus. mutta todellisuus on myös se, että hänkin toimii itsekkäistä lähtökohdista ja on riippuvaisuus suhteessa veljeeni ja hänen lapsiinsa. välillä tuntuu, että hän elää veljeni elämää hänen puolestaan höösätessään ja huolehtiessaan. minä perheineni olen jotenkin ulkopuolinen ja lapsuudessa olin aina syntipukki.



jos tämän asian ottaa puheeksi, äitini loukkaantuu ja suuttuu verisesti. hänen mielestään olen itsekäs, kun en ymmärrä, että hän haluaa vain huolehtia omasta lapsestaan. minähän en kai äitini lapsi ole koskaan ollutkaan. kuitenkin pitäisi jaksaa loputtomiin kuunnnella juttuja veljestä ja veljen erinomaisista lapsista. ikävintä tässä on myös se, että äitini käytös syö turhaan veljeni ja minun välejä, mutta äiti haluaakin toimia "viestin viejänä" välillämme. enpä tiedä miten pitäisi toimia. tuntuu vaan niin tyhjältä.