Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden oma äiti alistuu väkivallalle?
12.01.2012 |
Minun äitini uusi mies lyö häntä. Olen yrittänyt kaikkeni, mutta en vaan jaksa enää auttaa, äiti ei jätä miestään ei ikinä eikä missää olosuhteissa. Miten te muut pärjäilette tällaisen ilmiön kanssa?
Kommentit (7)
En ymmärrä vielä tänä päivänäkään miksi äitini valitsee ennemmin isämme kuin omat lapsensa ja lapsenlapsensa.
Koko lapsuuteni toivoin vanhempieni eroa. Isäni ei koskaan lyönyt, mutta on alkoholisti. Kulisseja vanhempani aina ovat onnistuneet pitämään yllä, esim. isäni on käynyt töissä, kaikki muu vapaa-aika kului (ja kuluu) dokaamiseen.
Äitini alistuu kaikkeen mitä isä haluaa. On todella hiljainen eikä uskalla sanoa vastaan koska pelkää riitoja. Itse teininä kapinoin isäni diktatuuria vastaan pahastikin ja äiti oli monesti välissä hyssyttelemässä. Ja kyse ei tosiaan ollut mistään teiniuhosta vaan edelleenkin todella vihaan isääni, niin kuluttavaa kuin se onkin.
No, ei liene yllätys että kukaan meistä lapsista ei käy vanhempiemme luona, saati vie omia lapsiaan sinne. Ilmapiiri on aina todella tukala jos siellä on pakko käydä. Äiti itkee meille että mitä hän teki väärin kun ei lapsiaan koskaan tapaa. Hän ei juo, on todellinen kodinhengetär yms. mutta tunneside on aina ollut tosi kylmä ja etäinen. En oikeastaan tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja olen väsynyt siihen että hän yrittää hakea lohtua elämäänsä lastensa kautta.
Olisi heittänyt isämme pihalle silloin joskus, niin jotain toivoa ehkä olisi ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on onneksi eroamassa siitä akasta. Vielä asuvat yhdessä ja veli joutuu välillä vieläkin sen akan kynsiin, lyö, heittelee tavaroilla, on jopa pullolla lyönyt päähän vekin jne. Kun saavat asunnon myytyä niin se on soronoo!
Tätä on kestänyt viisi pitkää vuotta, onneksi heillä ei ole lapsia.
En ymmärrä vielä tänä päivänäkään miksi äitini valitsee ennemmin isämme kuin omat lapsensa ja lapsenlapsensa. Koko lapsuuteni toivoin vanhempieni eroa. Isäni ei koskaan lyönyt, mutta on alkoholisti. Kulisseja vanhempani aina ovat onnistuneet pitämään yllä, esim. isäni on käynyt töissä, kaikki muu vapaa-aika kului (ja kuluu) dokaamiseen. Äitini alistuu kaikkeen mitä isä haluaa. On todella hiljainen eikä uskalla sanoa vastaan koska pelkää riitoja. Itse teininä kapinoin isäni diktatuuria vastaan pahastikin ja äiti oli monesti välissä hyssyttelemässä. Ja kyse ei tosiaan ollut mistään teiniuhosta vaan edelleenkin todella vihaan isääni, niin kuluttavaa kuin se onkin. No, ei liene yllätys että kukaan meistä lapsista ei käy vanhempiemme luona, saati vie omia lapsiaan sinne. Ilmapiiri on aina todella tukala jos siellä on pakko käydä. Äiti itkee meille että mitä hän teki väärin kun ei lapsiaan koskaan tapaa. Hän ei juo, on todellinen kodinhengetär yms. mutta tunneside on aina ollut tosi kylmä ja etäinen. En oikeastaan tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja olen väsynyt siihen että hän yrittää hakea lohtua elämäänsä lastensa kautta. Olisi heittänyt isämme pihalle silloin joskus, niin jotain toivoa ehkä olisi ollut.
äitis on itse tehnyt valinnan. En ymmärrä mikä riippuvuus pitää naisia väkivaltaisten miesten pihdeissä..sen täytyy olla tosi vahva kun mieluummin hylkää lapsensa ja myös lapsenlapsensa.
Se on ihan käsittämätöntä..rakkaus omaan lapseen on mielestäni aina kaikkein suurinta rakkautta ja se menisi ainakin minulla yli aviomiehen rakkauden kun vielä ottaa huomioon, että hän kohtelisi minua huonosti.
Älä tunne syyllisyyttä vaikka äitis sitä yrittää..hän on itse tehnyt valinnan ja saa elää sen mukaisesti..kaikkea ei voi saada. Surullistahan se on, mutta teet oikein.
vanhemmat aikuisina tekevät itse valintansa. Lapsille ei jää muita vaihtoehtoja, kuin miettiä miten itse tilanteeseen suhtautuu.
Kuin omasta kynästäni, paitsi että isä oli väkivaltainen meille lapsile ja äiti ei uskaltanut ikinä puolustaa lapsiaan. Katsoi vain vierestä kun isä pahoinpiteli lapsa. Minua on jo vauvasta asti kuritettu, ja äiti ei uskaltanut puutua isän tekemisiin, ei hakenut apua mistään.
Isääni on välit poikki, ja isäni on pakottanut äidin valitsemaan hänet tai minut. Äitini valitsi isän, eikä saa nyt pitää mitään yhteyttä minuun. Ei ole nähnyt ainoita lapsenlapsiaan, olen kyllä kutsunut kylään mutta ei halua tulla. Luonnevikainen sadisti puoliso on vaan tärkempi kuin oma lapsi ja lapsenlapset.
Mitään ei ole tehtävissä, lapsillani ei ole omalta puolelta isovanhempia siis lainkaan. Äitini valitsi nyrkin, enkä voi muuta kuin surra suruni omasta äidittömyydestäni ja mummottomuudesta lasteni osalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahinta on ollut jotenkin sellaisen ristiriidan yhteensovittaminen, että lapsuuden puitteet oli muuten niin "täydelliset". Vanhemmat ihan ok töissä, ei koskaan pulaa mistään materiasta, iso omakotitalo maaseudulla ja nätti piha yms. yms. Paljon sellaista mitä haluaisin omille lapsilleni tarjota.
Mutta kun sitä tunnekylmyyttä ei vaan voi taikoa pois muulla hyvinvoinnilla. Tai sitä välipitämättömyyttä ja kyynisyyttä. En muista vanhempieni koskaan lohduttaneen minua jos satutin itseni lapsena. Sain vain toruja ja haukkuja. Isää piti pelätä, äidin kasvatuskeino oli "nyt kunnolla tai kerron isälle kun se tulee töistä" ja monesti kertoikin ja sitten sai vyöstä tai risusta. Hyvin pitkälle aikuisuuteen en pitänyt tuota väkivaltana, päähän oli niin hyvin iskostettu että "ansaitsi" sen kun oli ollut tuhma. Vasta kun sitä on saanut lapsia ja tajunnut ettei koskaan voisi niitä lyödä tai muuten satuttaa ja heille sattuvat haverit laukaisevat halun lohduttaa, olen käsittänyt ettei lapsuuden perhe ihan lämpimin ja välittävin ollutkaan.
väkivaltaisessa suhteessa mieheni isän kanssa. Sitten mies muuttui eikä ole enää moneen vuoteen lyönyt tai tehnyt muutakaan. Sitä ennen oli sellaista henkistä ja fyysistä nöyryyttämistä, että en ymmärrä miten se nainen on selvinnyt kaikesta ja voi edes katsoa ukkoa silmiin.