Mitä tehdä kun minä haluisin toisen lapsen mutta mies ei??

Sillä erotuksella, että lapsemme on vasta 3-vuotias. Ennen esikoista mies halusi myös kaksi lasta, mutta jostain syystä hänelle riittääkin tuo yksi. Lapsi on aina ollut terve ja muutenkin helppo, joten en ymmärrä mielen muutosta. Välillä surettaa esikoisen puolesta ettei hän koskaan tule saamaan (biologista) sisarusta. En kyllä haluaisi erotakaan. Mies ei näe tilanteessa mitään ihmeellistä.



En valitettavasti osaa auttaa, mutta halusin vain kertoa, että on muitakin saman asian kanssa painiskelevia.

oon ihan varma että kadut sitä että toinen jäi saamatta..kantasit kaunaa miehelles.meillä ei mies halunnut yhtäkään,mutta nyt niitä on jo kolme..mielikin voi muuttua

jos ei kerran lapsia halua.

Lapsi on taapero, ja olen puhunut nyt että tulisi sopiva ikäero lapsille jos nyt toisen "tekisimme". Suhteen alussa oltiin sitä mieltä että kaksi lasta sitten joskus. No. Mies nyt onkin sitä mieltä että yksi riittää. Luulen kyllä että hän on vähän säikähtänyt tuota uhmaikää joka lapsella on nyt päällä. Lapsi oli vauvasta asti helppo ja hyvä uninen jne. mutta nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen.

Itse olen perustellut miehelle että kun kuitenkin itse en haluaisi olla yli 30-vuotias ja vauvan kanssa kotona, vaan haluaisin silloin olla työelämässä. Olen nyt 25-vuotias ja tässä olisi juuri hyvin saumaa tehdä se toinen lapsi. =)

(urputtajille, olen kouluni käynyt ja työelämässäkin olen ollut siitä asti kun omilleni muutin, eli 16-vuotiaasta ja olen säästöjä kerännyt, joten en ihan täysin pelkästään miehen tuloilla oleskele. Mies on 30)



Mutta joo. Itse sanoisin että kannattaa jatkaa sitä suostuttelua. Perustele, ja vaikka listaa hyvät ja huonot puolet jos siltä tuntuu ja esitä ne miehelle.

Anna miehesi yksinään vastata ehkäisystä, jos ei kerran lapsia halua.

miehen vastuulla ollut ehkäisy kohta vuoden, mutta aina se vaan jaksaa rullata kumin päälle... Minä haluisin toisen jo pian, mies vaan hoputtaa mua töihin (en siis ole ollut kotona kuin reilun vuoden ja olen kk päästä menossa takaisin töihin), mulle riittäis kaks lasta suht pienellä ikäerolla, sitten piuhat poikki..

Anna miehesi yksinään vastata ehkäisystä, jos ei kerran lapsia halua.

miehen vastuulla ollut ehkäisy kohta vuoden, mutta aina se vaan jaksaa rullata kumin päälle... Minä haluisin toisen jo pian, mies vaan hoputtaa mua töihin (en siis ole ollut kotona kuin reilun vuoden ja olen kk päästä menossa takaisin töihin), mulle riittäis kaks lasta suht pienellä ikäerolla, sitten piuhat poikki..

Ala pihtariksi tai laita kumiin reikiä ;)

Anna miehesi yksinään vastata ehkäisystä, jos ei kerran lapsia halua.

miehen vastuulla ollut ehkäisy kohta vuoden, mutta aina se vaan jaksaa rullata kumin päälle... Minä haluisin toisen jo pian, mies vaan hoputtaa mua töihin (en siis ole ollut kotona kuin reilun vuoden ja olen kk päästä menossa takaisin töihin), mulle riittäis kaks lasta suht pienellä ikäerolla, sitten piuhat poikki..

Jos ei halua, ei halua. Meillä oli toisinpäin, mies halusi kovasti toisen (ja mielellään kolmannen), minä yhden. Reilun vuoden vänkäämisen ja parin "oho, unohdin kumin"- tapauksen jälkeen kävin steriloimassa itseni. Ei ketään voi pakottaa haluamaan toista lasta. Olen 30v ja poikani taaperoikäinen. Miksi haluaisit hajottaa lapsesi perheen eroamalla vain siksi ettei yksi lapsi riitä? Ollaan onnellisia ainokaisistamme :)

Täällä vielä yksi sielunsisar!

Kuulostaa aivan kuin meidän elämältä nämä kommentit! Kun olin raskaana niin haaveilimme miehen kanssa kahdesta lapsesta, mutta nyt näyttää siltä, että esikoinen riittää miehelle. Emme ole vielä keskustelleet asiasta perinpohjin koska mies välttelee aihetta ja minä olen antanut olla. Vauvakuume alkaa kyllä olla jo kova, kohta se mies on pakko pakottaa puhumaan asiasta. Meilläkin on alusta asti ollut helppo ja hyväntuulinen vauva, nukkuu kellon ympäri kiltisti, raskaus ja synnytys meni hyvin...

Mikähän nuo miehet oikein säikäyttää???

Minun miehellä on poika jo edellisestä suhteesta, joten vauva-arkikaan ei ole mikään uusi kokemus hänelle, joten en ymmärrä, mikä siinä toisen lapsen hankkimisessa olisi niin kamalaa kun ajatus kuulosti hyvältä vielä ennen esikoiseni syntymää.

Ero ei kuitenkaan ole minulle vaihtoehto, ei todellakaan, haluan lapselleni mielummin kummatkin vanhemmat kuin sisaruksia...

Onko kellään sattunut niin, että mies olisikin alun vastusteluista huolimatta suostunutkin toisen lapsen hankintaan?

Jos ei halua, ei halua. Meillä oli toisinpäin, mies halusi kovasti toisen (ja mielellään kolmannen), minä yhden. Reilun vuoden vänkäämisen ja parin "oho, unohdin kumin"- tapauksen jälkeen kävin steriloimassa itseni. Ei ketään voi pakottaa haluamaan toista lasta. Olen 30v ja poikani taaperoikäinen. Miksi haluaisit hajottaa lapsesi perheen eroamalla vain siksi ettei yksi lapsi riitä? Ollaan onnellisia ainokaisistamme :)

kun taaperosi on isompi. Tai eroatte miehesi kanssa ja löydät uuden mielen jonka kanssa haluatkin lapset. Aika radikaali ratkaisu 30 vuotiaana yhden pienen lapsen äitinä :0

Mieheni ei halua toista lasta kuulemma, mutta kun ehdotin hänelle, että kävisin sitten sterilisaatiossa (tekosyynä etten halua syödä pillereitä ja jos ei kerta lapsia tule) niin mies vastasi että

"älä nyt hullu sellaista ajattele, eihän sitä koskaan tiedä jos mieli muuttuu"

Tarkoittaako tämä että mies olisi valmis muuttamaan mieltään vielä? Vai johtuiko tuo vain sterilisaation lopullisuuden yleisestä pelosta?

Harkitaan eroa sen takia, että mies ei halua toista lasta. Olisitte onnellisia perheestänne. Ja ennen kaikkea, ajattelisitte sitä ainokaista lastanne. Onko ero hänelle hyvä vaihtoehto?

sinä olisit se joka ei halua toista ja mies jättäisi sen takia sinut ja yhteisen lapsenne?





Että ei sitä erokorttia ihan joka väliin, jooko?

Ymmärrätkö, mitä se ero voi aiheuttaa sille jo olemassa olevalle lapsellesi? Mitkä traumat hän voi saada? (joo, ei niin _välttämättä_ käy, mutta et voi olla siitä varma. Siinä sitten varmaan olisi olosi parempi, kun olisit eronnut ja kuskaisit lastasi terapiaan traumojen ja masentuneisuuden vuoksi.. kokemuksen syvällä rintaäänellä puhun, valitettavasti)



Ymmärrän kyllä, että susta voi tuntua kipeältä ajatus, ettet saisi enää toista lasta. Mutta oikeasti, sulla on jo yksi lapsi, kaikki eivät saa sitäkään.



Voi kuulostaa epämiellyttävältä kuulla, mutta ajatuksesi ovat (inhimillisiä mutta) erittäin itsekkäitä. SINÄ haluat toisen lapsen, viis miehesi tunteista, viis olemassa olevan lapsen tunteista. Olet valmis riskeeraamaan heidän tasapainoiset elämänsä oman mielihalusi vuoksi.



Ja sitäpaitsi, jos eroaisit, voitko olla varma että saisit vielä lapsia? Ei se ole varmaa.



Yritä olla kiitollinen siitä, mitä sulla jo on. Hyvässä lykyssä miehesi joskus muuttaa mielesi, mutta jos ei, muista, että sulla on jo paljon, sulla on aviomies ja lapsi, teillä on PERHE, TE olette PERHE.

Mutta kun tuntuu, että osa sielusta näivettyy tässä suhteessa ja sekö on se malli, jonka haluan lapselleni antaa: marttyyriäiti, joka pysyi isän kanssa vain lapsen takia.



Ei se ole niin yksoikoista, että viis miehen tunteista ja viis lapsen tunteista. Ja kun itsensä kanssa on elettävä, niin tiedän katkeroituvani miehelleni, kun tarpeeksi pitkään vielä ajattelen, että viis omista tunteistani.



Kysytäänpä niiltä, jotka nyt elää uusperheinä, että kaduttaako... Perheitä on nääs monenlaisia.



Kiva, kun täällä jakaa aina neuvoja nämä "kiitos jumala, että me osataan elää oikein" -ihmiset.

Edustan toista näkökulmaa. Olen nainen joka ei olisi kaivannut lapsia, mutta miehellä oli vauvakuume jo oikeastaan silloin kun tutustuimme.



Asiasta ei kummemmin puhuttu eikä painostusta ollut, mutta luin asian rivien välistä.



Koska tykästyin mieheen ja menimme naimisiin, ajattelin että toki haluan hänelle sen kaipaamansa lapsen antaa. Mitä pikemmin asian hoitaa alta pois, sitä parempi. Kumit jätettiin yhtisymmärryksessä pois.



Lapsi syntyi 10 kuukautta häiden jälkeen. Koska kierukkaa en halua eivätkä e-pillerit oikein sovi, pohdinnassa oli jos kävisin steriloinnissa. Mies ei kannattanut ajatusta.



Ehkäisyä jatkettiin rytmimenetelmällä ja käyttämällä epävarmoina päivinä kumia.



Kerran kumin kanssa kävi vahinko. Jälkiehkäisy ei kuulu oikein arvomaailmaani, ja niinhän siinä kävin että raskaaksi tulin. Raskaus kuitenkin meni alkuraskaudesta kesken. Mies ilmoitti, että yllätysraskaus varmisti hänelle asian, että hän aikoo vielä saada kanssani lisää lapsia.



Jäimme odottelemaan elämäntilanteen kannalta sopivaa aikaa. Siinä odotellessa laskin kerran päivät väärin ja sen seurauksena tulin jälleen raskaaksi.



Nyt odotusaika on mennyt jo pitkälle ja todennäköiseltä vaikuttaa, että tämä onnistuu. Rakas mieheni ja elämänkumppanini saa kanssani paljon toivomansa uuden lapsen. Minusta on hienoa, että pystyn hänen tarpeisiinsa vastaamaan.



Toinen vaihtoehto olisi, että mieheltäni olisi jäänyt merkittävä pala elämästänsä puuttumaan. Avioliitto on toisen huomioonottamista ja jakamista. Kun välittää, haluaa myös toiselle antaa kaiken hyvän.



Kaksi lasta on mielestäni hyvinkin kohtuullinen toive kenelle tahansa lapsia haluavalle.



Jos teidän välillänne on hyvä parisuhde, mies voisi katsoa asiaa myös sinun kannaltasi.

Mutta kun tuntuu, että osa sielusta näivettyy tässä suhteessa ja sekö on se malli, jonka haluan lapselleni antaa: marttyyriäiti, joka pysyi isän kanssa vain lapsen takia.

Ei se ole niin yksoikoista, että viis miehen tunteista ja viis lapsen tunteista. Ja kun itsensä kanssa on elettävä, niin tiedän katkeroituvani miehelleni, kun tarpeeksi pitkään vielä ajattelen, että viis omista tunteistani.

Kysytäänpä niiltä, jotka nyt elää uusperheinä, että kaduttaako... Perheitä on nääs monenlaisia.

Kiva, kun täällä jakaa aina neuvoja nämä "kiitos jumala, että me osataan elää oikein" -ihmiset.

ja todellakin, usko tai älä, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, tekisin kaikkeni, ettei eroa tulisi esikoisen vuoksi (sen jota kuskaan terapiaan masennuksen vuoksi, vaikka erosta jo vuosia aikaa)!

Ajattelin joskus, että kun äiti on onnellinen, niin lapsikin on.

Sitähän aina kaikki hokevat.

Vaan eipä se aina mene niin. Oikeampi versio, ainakin meidän kohdallamme on se, että kun lapsi on surullinen ja masentunut, niin äitikin on. (ja sitten sitä vasta onkin, oman lapsen surua on vaikeaa kestää!)

Ei toki kaikki lapset reagoi näin voimakkaasti ja pitkään, kuin esikoiseni, mutta ei sitä voi etukäteen tietää! Meilläkin ero kuitenkin hoidettiin muka kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ei riidelty lapsen kuullen, lapsi sai ja saa edelleen viettää paljon aikaa kummankin kanssa jne.

Ja kuule, se katkeroituminenkin on oma valinta. Ja se, onko "marttyyriäiti". Oikeesti.

Mäkin yritän olla katkeroitumatta, vaikka katselenkin joka päivä lapseni kärsimystä ja masennusta, jonka tiedän johtuvan erostamme.

Mietin usein, miltä tuntuisi katsella tätä omaa rakasta lasta ilman että hänellä olisi tämä masennus. Olisin vaikka kuinka paskassa suhteessa (pl. väkivalta) jos voisin katsella lastani iloisena, itsevarmana, reippaana, tulevaisuuttaan innokkaana odottavana...

No, minä maksan nyt hintaa erheestäni. Tai sekin vielä menisi, mutta myös lapseni maksaa tätä hintaa. Kovaa sellaista.

Mieti ap vielä, oikeesti.

Ei se ole niin yksoikoista, että viis miehen tunteista ja viis lapsen tunteista. Ja kun itsensä kanssa on elettävä, niin tiedän katkeroituvani miehelleni, kun tarpeeksi pitkään vielä ajattelen, että viis omista tunteistani.

Mites sellainen, että mies pitkän väkyttämisen jälkeen suostuu, jotta olisit hiljaa, ja on tämän jälkeen itse katkera ja kyrpiintynyt, kun nyt ihan väkisin piti saada vielä yksi lapsi taakaksi?

Yhdessäkin on jo hommaa. Kun hommataan vielä toinen siihen rinnalle, niin voidaan kokolailla heittää hyvästit omalle ajalle. Siinähän katkerana sitten vaihtaa vaippoja ja valvoo öitä, vaikka halusi kaiken tuon olevan jo mennyttä.

yhden lapsen kanssa. Sitähän sanotaan, että naisesta tuntuu aina, että vielä yksi lapsi voisi tulla. Eli sitten, kun on kaksi lasta, tuntuukin siltä, että kolmas olisi kiva jne.



Yhden lapsen perheenä voi mm. matkustella paljon paremmin kuin monilapsisena perheenä. Yrittäisin löytää positiiviset asiat nykytilanteessa ja elää niiden mukaisesti.

Mutta kun tuntuu, että osa sielusta näivettyy tässä suhteessa ja sekö on se malli, jonka haluan lapselleni antaa: marttyyriäiti, joka pysyi isän kanssa vain lapsen takia.

Ei se ole niin yksoikoista, että viis miehen tunteista ja viis lapsen tunteista. Ja kun itsensä kanssa on elettävä, niin tiedän katkeroituvani miehelleni, kun tarpeeksi pitkään vielä ajattelen, että viis omista tunteistani.

Kysytäänpä niiltä, jotka nyt elää uusperheinä, että kaduttaako... Perheitä on nääs monenlaisia.

Kiva, kun täällä jakaa aina neuvoja nämä "kiitos jumala, että me osataan elää oikein" -ihmiset.

ja todellakin, usko tai älä, jos voisin mennä ajassa taaksepäin, tekisin kaikkeni, ettei eroa tulisi esikoisen vuoksi (sen jota kuskaan terapiaan masennuksen vuoksi, vaikka erosta jo vuosia aikaa)!

Ajattelin joskus, että kun äiti on onnellinen, niin lapsikin on.

Sitähän aina kaikki hokevat.

Vaan eipä se aina mene niin. Oikeampi versio, ainakin meidän kohdallamme on se, että kun lapsi on surullinen ja masentunut, niin äitikin on. (ja sitten sitä vasta onkin, oman lapsen surua on vaikeaa kestää!)

Ei toki kaikki lapset reagoi näin voimakkaasti ja pitkään, kuin esikoiseni, mutta ei sitä voi etukäteen tietää! Meilläkin ero kuitenkin hoidettiin muka kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ei riidelty lapsen kuullen, lapsi sai ja saa edelleen viettää paljon aikaa kummankin kanssa jne.

Ja kuule, se katkeroituminenkin on oma valinta. Ja se, onko "marttyyriäiti". Oikeesti.

Mäkin yritän olla katkeroitumatta, vaikka katselenkin joka päivä lapseni kärsimystä ja masennusta, jonka tiedän johtuvan erostamme.

Mietin usein, miltä tuntuisi katsella tätä omaa rakasta lasta ilman että hänellä olisi tämä masennus. Olisin vaikka kuinka paskassa suhteessa (pl. väkivalta) jos voisin katsella lastani iloisena, itsevarmana, reippaana, tulevaisuuttaan innokkaana odottavana...

No, minä maksan nyt hintaa erheestäni. Tai sekin vielä menisi, mutta myös lapseni maksaa tätä hintaa. Kovaa sellaista.

Mieti ap vielä, oikeesti.

lapsesi masennus johtuu 100%:sti erostanne, josta on kai jo pitkä aika. Ehkä hän on vain masentuvaa tyyppiä.