Murtunut äiti

Käy vaikka yksin siellä. Onko sinulla lasten huoltajuus vielä? Ettei miehesi ole yksinhuoltaja? En tiedä, voiko exääsi velvoittaa muuttamaan takaisin paikkakunnallenne. TAi voisitko sinä muuttaa lasten kanssa samalle paikkakunnalle.



Älyttömän nopeasti olet itsesi kasanut.

mutta miksi miehesi ei sitä tajua? Miten ihmeessä hän voi kuvitella, että on lasten parasta, että he eivät näe äitiään kuin mielivaltaisesti silloin, kun se isälle sopii?



Luulen, että miehesi kuvittelee olevansa vahvoilla. Hän ajattelee, että ei mene kauaakaan, kun olet taas ihmisraunio, joka ei kykene huolehtimaan edes itsestään. Hän uskoo, että et kykene riitelemään lapsista ja siksi hän voi ja saa päättää kaiken.



Minäkin olen sitä mieltä, että otat yhteyttä lastenvalvojaan. Kerro ihan rauhassa myös miehellesi, että olet tehnyt niin ja että voitte sopia asiasta aikuisten tavoin niin, että lapset eivät kärsi tai sitten lapset kärsivät.



Ihan ensimmäisenä on reilua kaikkia osapuolia kohtaan, että tapaamiset ovat säännöllisiä ja sovittuja. Miten miehesi perustelee epäsäännöllisyyden ja sen, että hän vain päättää mielivaltaisesti? Eihän sellainen ole hyvä kasvattaja! Lapset tarvitsevat rutiineja ja säännönmukaisuutta. Alkuun lähtisin liikkeelle siitä, että lapset viettävät luonasi kaksi selkeästi pidennettyä viikonloppua kuukaudessa esim. 4-5 päivää kerrallaan, jos eivät ole koululaisia. Jos taas on kyse koululaisista, on tapaamisten oltava lyhyempiä kouluaikoina ja lomilla pidempiä.



Toisaalta en käsitä, miten tuollaiset pidemmät jaksot toimisivat ylipäätään, kun lapsilla on kavereita, päivähoitopaikat yms. toisella paikkakunnalla. VAraatko päivähoidon myös omalta paikkakunnaltasi, jos aiot mennä töihin? Tottakai hetkellisesti voidaan sopia vaikka viikko-viikko-systeemistä, mutta kun lapset menevät kouluun, ei se enää toimi. Minusta olisi tärkeää neuvotella, mille paikkakunnalle lapset jäävät, jotta voidaan oikealla tavalla tukea lasten kaverisuhteita eikä heitä revitä paikkakunnalta toiselle vanhempien riitojen välikappaleina.

mutta nyt ei auta muun alkaa toimimaan! Jos teillä on vielä yhteishuoltajuus, sinä voit vain periaatteessa marssia miehen luo, pakata lapset autoon ja sanoa, että lapset muuttavat nyt takaisin kotiin. Tietenkin sitä ennen valmistelet kaikki käytännön asiat valmiiksi, esim. koulupaikat, lasten huoneen jne. Mutta sanot miehelle, että lapset tarvitsevat äitiään ja tulevat siksi sinun luoksesi.



Tosin sinun pitää myös varautua siihen, että mies alkaa hakea yksinhuoltajuutta. Mutta nyt kun olet henkisestu kunnossa, kaiken pitäisi olla ok, eikä mies tule sellaista saamaan. Rohkeutta olla rohkea äiti, lapset odottavat nyt sinulta toimintaa!! Ja voimahali vielä.

edellinen korjaa kirjoitusvirheitään :).

Itse lähden siitä ajatuksesta että pitää toimia niin kuin lapsille on parasta. Ymmärrän myös mitä ongelmia pitkät jaksot toisivat mukanaan. lapset ovat 3v ja 2v joten koulu ei onneksi IHAN vielä ole ajateltavana, mutta nopeasti se aika menee ja siihen mennessä tahtoisin pysyviä, toimivia ratkaisuja.



En suostu siihen, että exäni vain päättää itsekseen että lapset asuvat hänen luonaan pääsääntöisesti koko loppu lapsuutensa. Haluan lapsilleni parhaan mahdollisen kodin ja asumisjärjestelyt, mutta ei kai minua voida noin vain sivuuttaa? miksi en olisi ihan yhtä hyvä vaihtoehto lähivanhemmaksi kuin lasten isä? Suuttuttaa hänen äkkipikainen päätöksensä muuttaa toiselle paikkakunnalle kun itse olin heikoilla. Asian olisi voinut varmasti hoitaa muutoinkin.

se loppui siihen paikkaan! Jos nyt luovutat, lapsesi ovat sinulle ikuisesti katkeria, kun et ottanut heitä luokseen. Noin pienille lapsille varsinkin äiti on hyvin tärkeä!



Lähdet ajamaan autolla sinne, missä asuvat, varaat vaikka hotellin läheltä ja kerrot tulevasi käymään. Kun olet heillä, sanot, että lapsesi tulevat nyt sinun luoksesi ja sinä otat heidät nyt mukaan ja sinulla on siihen laillinen oikeus.

Mies ei voi tehdä mitään asialle. Hän on saanut pitää lapset jo pitkään, nyt on sinun aika ottaa ohjakset!!

Lapset hyvin pieniä ja äiti poissa puoli vuotta. Mitään lasten pakkaamista autoon ja kaappaamista on törkeä miettiä lasten näkökulmasta, he asuvat isänsä kanssa. Pari kuukautta ulkona mielisairaalasta ja jo uusi suhde ei ap anna ehkä ihan tasapainoisinta kuvaa sun tilanteesta vaikka uskon että sulla on hurja ikävä. Minkälainen teidän huoltajuussopimus on?

Isän lähivanhemmuuden puolesta puhuu kaksi tärkeää seikkaa:



1) Lapset ovat asuneet eron jälkeen isällä. Vahvistettua lähihuoltajuutta ei muuteta kuin yhteisestä sopimuksesta (=ex-miehesi suostumuksella) tai oikeuden päätöksellä. Oikeus taas katsoo, että jos kumpikin vanhempi olisi riittävän hyvä lähihuoltaja, lasten etu on pysyvät olosuhteet eli jäädä isän lähihuoltoon.



2) Isän mielenterveys on ilmeisesti vakaampi kuin sinun.



Lastenvalvojalle teidän kannattaa toki mennä vahvistamaan tapaamisajat, ja sinähän voit pyytää laajempia tapaamisia kuin joka toista viikonloppua.

äiti voi noin vaan menna lapsiaan hakemaan, kun isä asuu ja elää heidän kanssaan asiallisesti ja on huoltaja. Lapsilla on uusi koti ja ympäristö. Uskomattomia kommentteja, että lapsia noin vaan pallotellaan.



Puoli vuotta sitten olet ap ollut itsetuhoinen ja vakavasti mieleltäsi sairas. Se ei parane hetkessä. Ymmärrän hyvin, että isä haluaa huolehtia lapsista ja siitä, että heillä on turvallinen vanhempi.



Anna ajan kulua, mene toiselle paikkakunnalle tapaamaan lapsiasi. Näytä isälle, että olet kunnossa. ja tapaa sitä lastenvalvojaa. Tsemppiä

Sairaus ei ole mikään syy evätä sinulta huoltajuutta, varsinkin kun olet tervehtynyt niin hyvin. Todella suurella osalla ihmisiä järkkyy mieli elämän käänteissä, eikä ero ole vähäisin syy mielenterveysongelmiin. Minä todellakin toivon, että onnistut tavoitteissasi saada lapset itsellesi puolet ajasta.

Lasten edusta viis! Lasten etu on 1 vakaa koti josta vieraillaan siellä toisessa. Ei todellakaan 400km päähän aina parin viikon välein. Aivan ihme rääkkäämistä lapsille vain sen takia, koska äiti haluaa. Lasten etu on nyt näin ja hienoa, että isä on vakaa huoltaja. Tapaamiset voitte solmia normaalilla joka toinen vkonloppu periaatteella.



Älä revi lasten elämää pilalle oman itsekkyytesi takia!

hoitojaksolla ja sinulla on jo hyvä parisuhde puolivuotta vanha! Nyt haluat tähän uuteen pikaparisuhteeseen tuoda jo lapsetkin mukaan!



On täysin ymmärrettävää että kaipaat lapsiasia mutta mutta kirjoitit....Olen umpikujassa tunteitteni ja tarpeitteni kanssa....



Lapset eivät kylläkään ole mitään leluja! Kaikkea hyvää sulle ja yritä kuitenkin parantaa ittes ensin, jotta jaksat kestää tulevia vaikeuksia sillä niitä riittää! Et muuten kirjoittanut mitään mitä lapset haluaa!

selvität että olet kuntoutunut ja haluat tavata lapsi säännöllisesti. Selvitätte viranomaisen kanssa asioita ja sitten kuullaan miestä.



Pidät oikeuksistasi kiinni. Itse et sorru riitelyyn vaan sanot samat asiat mitä tämän viestin lopussa.

Mainitset että lapsesi ovat 3- ja 2-vuotiaita ja erostanne kohta vuosi ja nyt sinulla on uusi hyvä suhde ja välillä olet ollut masennuksen ja itsetuhoisuuden takia suljetulla osastolla.



Olet todellakin rikki. Monella tapaa, äitiyden ja koko minuutesi kanssa. Tarvitset moniammatillista apua, esim. psykologin ja lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa keskustelua miten tasapainoitetaan sinun elämäsi ja millainen äitiys siihen kuuluu, että lapsesi edut ja turvallinen olo toteutuvat.

Jätä se lastensuojelu pois. Pahentaa asioita.

Mutta ota yhteyttä lastenvalvojaan ja keskustele hänen kanssaan erilaisista vaihtoehdoista, sillä tottakai sinullakin on oikeus tavata lapsia. Eli tapaamiset pitäisi sopia säännölliseksi ja kun välimatka on noin pitkä, ne tapaamiset voisi olla pirempään kerrallaan.

Omat lapseni oli 1 v ja 4 v kun erosin heidän isästään ja tapaamiskäytännöksi muodostui sitten kerran kuussa viikonloppu. Kun lapset oli 5 v ja 2 v kun muutin 300 km. päähän heidän isästään ja tapaamiset olivat parin kuukauden välein viikonloppuisin, sitten lomat päälle.

että lapsille riittää se, että näkevät omaa äitiään noin harvoin? Ihan varmasti haluaisivat äitinsä luo, jos osaisivat kertoa. Kyllä äiti voi tuolle isälle nyt sanoa, että haluaa itselleen lapset ja jos pistää hanttiin, niin sitten selvitellään asiaa lakimiesten kanssa. Varmasti lapset vanhempina surevat, jos eivät ole saaneet jokapäiväistä hoivaa äideiltään. Kyllä ihan keneltä vaan voi mennä mielenterveys, mutta siitä voi myös tervehtyä, kuten ap kertoo. Nyt ei ole syytä enää pitää isää ykköshuoltajana.



Älä ap kuuntele noita isää puoltavia viestejä, ajattele vain lapsia ja _vaadi_ itsellesi lapset. Jollei muuta, niin hae ne pois sieltä. Jos isä ottaa lakimiehiin yhteyttä ja lähtee oikeuteen, ovat lapset sopeutuneet jo sinun luo, joten heitä ei ole syytä siirtää enää kauas pois.



Ole itsesi ja lastesi puolella!!

elää ilman äitiä, joka on ollut heidän seurassaan masentunut ja itsetuhoinen, mutta pärjäävät sitten hyvin ilman isää, joka on ollut hoitovapaalla lasten kanssa?????

ne lapset ovat isällä ja on riitaa tapaamisista, niin ei se lastenvalvoja voi asialle mitään. Valitettavasti. Lastenvalvoja hoitaa sopuisia tapaamis- ja elatusasioita.



Ja jos ap:n ja hänen miehensä tapaamissopimus menee oikeuden ratkaistavaksi, lastensuojelu sanoo painavimman sanan tapaamisissa selvitettyään lasten olot sekä isän että äidin luona.

Tässä tuli nyt kauheasti erilaisia mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Muutama juttu tuli mieleen mitä haluaisin vielä tarkentaa.



Isän mielenterveys on ollut ylä- ja alamäkeä siitä asti kun ensimmäistä lastamme odotettiin. Oli pahasti masentunut, menetti työpaikkansa.. Olin koko raskauden hyvin pitkälti omillani. Mies valvoi yöt ja nukkui päivät kun itse olin töissä. Kun vauva syntyi mieheni mieliala kohosi hetkeksi, mutta n. Puolen vuoden päästä masennus otti taas vallan. Ei suostunut edes lääkkeitä syömään. Minä hoidin lapsemme lähes kokonaan yksin. Pikkuhiljaa asiat alko taas helpottaa. Kun pikkukakkonen synty oli taas "hyvä jakso" menossa. Mutta sitten synnytyksenjälkeinen masennus iski minuun.



En lamaantunut siitä onneksi,vaan pystyin huolehtimaan lapsista. Parisuhde tuntui jostain syystä ahdistavalta ja eroajatukset alkoi pyöriä päässä.



Menin töihin kun nuorempi lapsemme oli 11 kk vanha. Keskustelimme mieheni kanssa siitä paljon ennen lopullista päätöstä. Aluksi kaikki meni hyvin. Koti oli siisti, ruokaa oli tehty ja lapset olivat päässeet ulkoilemaan ja nukkuneet päiväunet. Mutta aika nopeasti alko lipsuminen. Eikä menny kauaa kun töistä kotiin tullessa lapsilla oli vielä pyjamat päällä, koti oli kamalan sotkuinen jne.



Oma itsetuhoisuuteni iski vasta kun lapset oli jo viety toiselle paikkakunnalle. Romahdin. Suljetulla osastolla olemista en mitenkään voi ajatella pahana asiana, se luultavasti pelasti henkeni.



Olen alusta asti sanonut että tämä on väliaikainen ratkaisu siihen asti kun asiat selkenevät. Ja olen myös huolissani lapsistani. Kun exällä on meneillään hyvä vaihe hän on hyvä isä. Mutta ne hyvät ajat kestävät valitettavan vähän aikaa. Kyllä hän " välttämättömät" asiat hoitaa, mutta yhdessä leikkiminen,ulkoilu,kirjojen lukeminen unohtuu helposti kun tuijottaa tietokoneen ruutua masentuneena päivästä toiseen.

Tässä tuli nyt kauheasti erilaisia mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Muutama juttu tuli mieleen mitä haluaisin vielä tarkentaa.

Isän mielenterveys on ollut ylä- ja alamäkeä siitä asti kun ensimmäistä lastamme odotettiin. Oli pahasti masentunut, menetti työpaikkansa.. Olin koko raskauden hyvin pitkälti omillani. Mies valvoi yöt ja nukkui päivät kun itse olin töissä. Kun vauva syntyi mieheni mieliala kohosi hetkeksi, mutta n. Puolen vuoden päästä masennus otti taas vallan. Ei suostunut edes lääkkeitä syömään. Minä hoidin lapsemme lähes kokonaan yksin. Pikkuhiljaa asiat alko taas helpottaa. Kun pikkukakkonen synty oli taas "hyvä jakso" menossa. Mutta sitten synnytyksenjälkeinen masennus iski minuun.

En lamaantunut siitä onneksi,vaan pystyin huolehtimaan lapsista. Parisuhde tuntui jostain syystä ahdistavalta ja eroajatukset alkoi pyöriä päässä.

Menin töihin kun nuorempi lapsemme oli 11 kk vanha. Keskustelimme mieheni kanssa siitä paljon ennen lopullista päätöstä. Aluksi kaikki meni hyvin. Koti oli siisti, ruokaa oli tehty ja lapset olivat päässeet ulkoilemaan ja nukkuneet päiväunet. Mutta aika nopeasti alko lipsuminen. Eikä menny kauaa kun töistä kotiin tullessa lapsilla oli vielä pyjamat päällä, koti oli kamalan sotkuinen jne.

Oma itsetuhoisuuteni iski vasta kun lapset oli jo viety toiselle paikkakunnalle. Romahdin. Suljetulla osastolla olemista en mitenkään voi ajatella pahana asiana, se luultavasti pelasti henkeni.

Olen alusta asti sanonut että tämä on väliaikainen ratkaisu siihen asti kun asiat selkenevät. Ja olen myös huolissani lapsistani. Kun exällä on meneillään hyvä vaihe hän on hyvä isä. Mutta ne hyvät ajat kestävät valitettavan vähän aikaa. Kyllä hän " välttämättömät" asiat hoitaa, mutta yhdessä leikkiminen,ulkoilu,kirjojen lukeminen unohtuu helposti kun tuijottaa tietokoneen ruutua masentuneena päivästä toiseen.