Miksi Suomessa ei saa enää kriisitilanteissa käytännön apua?

Yrittivät, kun sairastuin psykoosiin ja arvelivat ettei mies pärjää. Mies osti hoitoapua ja selvis.

Siis usein, kun on kriisi, on myos paljon likaa, tulee purkujatetta ja muuta. Sita tarkoitin.

Yhdysvalloissa paikalle ryysäävät oitis lähiseudun rouvasihmiset, jotka tulevat siivoamaan, tuovat ruokaa jne.



Ratkaisuna voisi ehkä olla niiden hyvien ihmissuhteiden vaaliminen siinä vaiheessa, kun kaikki on vielä hyvin.

Jännä vaan, että ennen vanhaa oli sitä rahaa enemmän (tai se käytettiin järkevämmin) ja perhe sai käytännön apua kotiin.

Täällä jokaisella on omat kiireet, oma perhe ja työ. Aika vaikea siitä on pitkäksi aikaa irrottatua, vaikka kuinka haluaisi.

Yhdysvalloissa paikalle ryysäävät oitis lähiseudun rouvasihmiset, jotka tulevat siivoamaan, tuovat ruokaa jne.

Ratkaisuna voisi ehkä olla niiden hyvien ihmissuhteiden vaaliminen siinä vaiheessa, kun kaikki on vielä hyvin.

Ainoastaan, jos tulipalossa menettää kaiken voi tulla konkreettista apua. Mitään muuta apua ei ole tarjolla, koska oletetaan, että psyykkisen auttamisen seurauksena ihminen pystyy itse hoitamaan käytännön asiat kuntoon.

Myös monesti oletetaan, että ihminen käyttää toisia hyväkseen, kun teettää työt toisilla. Psyykkisen avun saamisessa on harvoin sellaista vaaraa.

Vielä ennen 1990-luvun lamaa ennen Suomessa sai lapsiperheeseenkin kunnallisen kodinhoitajan apuun, kun äiti sairastui tai lapselle tuli pitkähoitoinen sairaus.



Mutta eipä saa enää. Kodinhoitajien määrä on laskenut todella rajusti, 60 tuhannesta 20 tuhanteen! Ja toisaalta kotona hoidettavaksi lykätään yhä enemmän yhä huonokuntoisempia vanhuksia - yhtälö merkitsee, että sitä käytännön apua saa vain vaikeahoitoisten vanhusten hoitoon, ei lapsiperheisiin.



Ikävän lisämausteen antaa se, että tätä ei tahdota julkisesti myöntää, vaan nykyvanhempia yritetään syyllistää siitä, että tukiverkot on käytännössä PURETTU. Puhutaan uusavuttomuudesta ja siitä, että "vanhemmuus on hukassa".



Minä sanoisin mieluummin, että lapsiperheet on jätetty yksin ja yhteiskunnan tuki on hukassa. Jos elämä heittelee, ei kukaan auta, vaikka kuinka itkisi.

on työt ja usein vielä paljon pidemmät työpäivät kuin ne Suomen 37, 5 viikkotuntia suojatyöpaikat. Silti naapurit, lasten koulukavereiden vanhemmat, ystävät, työkaverit jne. auttavat, jos on hätä. Ihmiset tajuavat, että kannattaa avata suunsa, tutustua tarhakavereiden, koulukavereiden vanhempiin, kutsua ihmisiä kylään jne. ja sitten on sitä "turvaverkkoa", jos on tarve.



Suomessa kaikki on niin mahdottoman uuuuuupuneita koko ajan ja ihmisten tapaamista pidetään kauheana rasitteena. Eipä sitten ihme, että auttajia ei ole. Ketä kiinnostaa auttaa sellaista tyyppiä, joka ei jaksa edes kahville kutsua silloin kuin avuntarvetta ei ole? Ja myös, mulla esim. paljon hätälastenvahtipaikkoja, mutta niitä tulee siten, että itse ottaa lasten kavereita mukaan puistoon, uimahalliin, kutsuu käymään koko perhettä jne. Eli jos haluu saada on pakko antaa...

Tuttavaperheessä äiti sairastui syöpään ja kotona oli vauva ja taapero. Siinä tilanteessa keskusteluapu ei ollut se ensisijainen tarve vaan se, että joku laittaisi tiskit koneeseen ja veisi lapset ulkoilemaan kun perheen äiti ei pystynyt ja isän piti käydä töissä ettei talous kaatusis.



Tällaisiin tilanteisiin on ihan mahdoton saada apua julkiselta puolelta. Ainakin pk seudulla. Kyseessä oli tavallinen perhe joka hoiti hyvin asiansa, mutta olis tarvinnut tilapäistä apua jotta pääsee kriisin yli.



Ennen sai kunnallisia kodinhoitajia, meillekin tuli pk seudulla joskus ihan vaan siksi kun vanhemmat ja lapset oli yhtä aikaa kaikki kipeänä!

tohon, että ei pelkästään lapsenvahtiapua vaan jos minä tai mies sairastuisi vakavasti, niin varmaan ystävät/tuttavat jeesisivät esim. ruokahuollon kanssa jne.



Tuttavapiirissä oli yksi paha onnettomuus ja heti sovittiin keskenämme, kuka hoitaa minäkin päivänä lasten harrastuskuskaukset ja laittaa sapuskat lapsille ja perheen äidille. Kuukausitolkulla ei tietysti tuollainen rinki pyörisi, mutta pari viikkoa meni oikein hyvin.

joskus 70 tai 80 luvulla.

T

Ennen sai kunnallisia kodinhoitajia, meillekin tuli pk seudulla joskus ihan vaan siksi kun vanhemmat ja lapset oli yhtä aikaa kaikki kipeänä!

että subjektiivista päivähoito-oikeutta rajoitettaisiin ja säästyneillä rahoilla palkattaisiin sellaisia kodinhoitajia ja perhetyöntekijöitä, jotka auttaisivat juuri sillä fyysisellä työllä perheissä erilaisissa ongelmatilanteissa.



Nykyään kun ei tunnu olevan muita vaihtoehtoja kuin keskustelu tai huostaanotto, vaikka varsinkin jos kyse on uupumuksesta, joka paranee lepäämällä, ei kummastakaan ole apua.



Tietysti voi sanoa, että tällaiset pitäisi ostaa omalla rahalla, mutta onko niitä sitten yksityiselläkään tarjolla?

Vielä ennen 1990-luvun lamaa ennen Suomessa sai lapsiperheeseenkin kunnallisen kodinhoitajan apuun, kun äiti sairastui tai lapselle tuli pitkähoitoinen sairaus. Mutta eipä saa enää. Kodinhoitajien määrä on laskenut todella rajusti, 60 tuhannesta 20 tuhanteen! Ja toisaalta kotona hoidettavaksi lykätään yhä enemmän yhä huonokuntoisempia vanhuksia - yhtälö merkitsee, että sitä käytännön apua saa vain vaikeahoitoisten vanhusten hoitoon, ei lapsiperheisiin. Ikävän lisämausteen antaa se, että tätä ei tahdota julkisesti myöntää, vaan nykyvanhempia yritetään syyllistää siitä, että tukiverkot on käytännössä PURETTU. Puhutaan uusavuttomuudesta ja siitä, että "vanhemmuus on hukassa". Minä sanoisin mieluummin, että lapsiperheet on jätetty yksin ja yhteiskunnan tuki on hukassa. Jos elämä heittelee, ei kukaan auta, vaikka kuinka itkisi.

Kunnalta ei saanut mitään apua, ei oikein edes keskusteluapua, minut työnnettiin työterveydenhuollon piiriin. Ilmeisesti olisi pitänyt kirjautua lastensuojelun asiakkaaksi, että olisi saanut kauppa-apua tai siivousapua tai lastenvahdin pariksi tunniksi.

Ainoa vika oli, ettei se pari viikkoa riittänyt. Avun tarve oli pidempi, ystävillä oli oma elämä rästissä, aika ei riittänyt jne jne.

tohon, että ei pelkästään lapsenvahtiapua vaan jos minä tai mies sairastuisi vakavasti, niin varmaan ystävät/tuttavat jeesisivät esim. ruokahuollon kanssa jne.

Tuttavapiirissä oli yksi paha onnettomuus ja heti sovittiin keskenämme, kuka hoitaa minäkin päivänä lasten harrastuskuskaukset ja laittaa sapuskat lapsille ja perheen äidille. Kuukausitolkulla ei tietysti tuollainen rinki pyörisi, mutta pari viikkoa meni oikein hyvin.

kriisin takia eli kyllä siihen on aina apua löytynyt. Sen sijaan en ymmärrä, miksi joku voi olettaa saavansa istua sohvalla lepäämässä, kun muut tulevat ja siivoavat sotkunsa, kun ei "jaksa".



Ja jos esim. talo palaa, saa kunnalta kriisimajoituksen ja vakuutuksesta korvauksen.

Mutta herää kysymys, että mitkä kaikki palvelut pitäisi 2000-luvun HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN hoitaa joko ilmaiseksi tai pienellä maksulla (vrt terveyskeskusmaksu) ja mitkä palvelut jäävät jokaisen itse hankittaviksi.

Tietysti voi sanoa, että tällaiset pitäisi ostaa omalla rahalla, mutta onko niitä sitten yksityiselläkään tarjolla?

työkyvyn, yöunet, ruokahalun ym ym.

Minä olen. Kiitos ystävien, lapsilla oli ruokaa ja aikusia ympärillä pahimman ajan, kunnes olin taas jaloillani.

Sen sijaan en ymmärrä, miksi joku voi olettaa saavansa istua sohvalla lepäämässä, kun muut tulevat ja siivoavat sotkunsa, kun ei "jaksa".

Mä kyllä toivoisin, että kriisitilanteessa ne läheiset olisivat auttamassa. Meiltä on kuollut lapsi ja siinä tilanteessa paras apu tuli kyllä niiltä naapureilta, sukulaisilta ja ystäviltä, jotka uskalsivat kohdata. Joku toi lihakeiton, toinen vei kirjastonkirjat ja kolmas keitti kahvit. Samalla sai olla turvallisessa seurassa. Jos tilanne pitkittyy, niin sitten vasta yhteiskunnan vuoro.



Toki osa läheisistä sitten koki niin, että eivät halua tuppautua. Heidän kanssaan ollaan nykyisin vähemmän tekemisissä.

Mutta herää kysymys, että mitkä kaikki palvelut pitäisi 2000-luvun HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN hoitaa joko ilmaiseksi tai pienellä maksulla (vrt terveyskeskusmaksu) ja mitkä palvelut jäävät jokaisen itse hankittaviksi.

Maksamme jo aika lailla veroa, joten se on aina poliittinen päätös, yhteisesti tehty. Periaatteessa ainakin.

Itse en ole vielä koskaan kodinhoitajan apua tarvinnut, mutta maksaisin kyllä mielelläni enemmänkin veroa, jotta sellainen potentiaalinen mahdollisuus olisi olemassa myös kriisissä oleville lapsiperheille ja muille apua tarvitseville. Se on kumminkin yleensä HALPAA silti, jos sitä vertaa järeämpiin toimiin, kuten huostaanottoihin. Olisi kaikin puolin inhimillisempää ja jopa halvempaa tukea kriisiperheitä varhaisessa vaiheessa eikä vasta sitten, kun apu on jo Iso ja Akuutti.

-8-

Mä kyllä toivoisin, että kriisitilanteessa ne läheiset olisivat auttamassa. Meiltä on kuollut lapsi ja siinä tilanteessa paras apu tuli kyllä niiltä naapureilta, sukulaisilta ja ystäviltä, jotka uskalsivat kohdata. Joku toi lihakeiton, toinen vei kirjastonkirjat ja kolmas keitti kahvit. Samalla sai olla turvallisessa seurassa. Jos tilanne pitkittyy, niin sitten vasta yhteiskunnan vuoro. Toki osa läheisistä sitten koki niin, että eivät halua tuppautua. Heidän kanssaan ollaan nykyisin vähemmän tekemisissä.

Mutta kaikilla ei ole asuinpaikkakunnallaan tai edes lähellä ketään potentiaalista auttajaa. Ei olisi meilläkään, ollaan muutettu opintojen ja työn perässä useasti.

Ja on paljon pienempiä kriisejä, jossa sellainen arkinen apu olisi tarpeen, muttei kehtaa tutuiltaan - yhtä lailla kiireisiltä lapsiperheiltä - pyytää apua, tai ei sitä näiden kiireisyyden takia saa. Ja sinnittelee, ja sinnittelee ja sinnittelee, kunnes yhtäkkiä ei enää olekaan kovin pieni kriisi enää.

-8-