Lue keskustelun säännöt.
Alisuorittaja
09.01.2012 |
Olen nyt ollut yliopistossa tasan 5,5 vuotta. Tavoitetutkintoaika tähän tutkintoon olisi 5 vuotta. Opintotuki loppui (olen opiskellut pari kesää), en ole tehnyt päivääkään oman alan töitä opiskelun ohella ja gradu on kesken. Abortinkin tein vuosi sitten, kun en uskalla lasta tehdä tähän maailmaan muiden elätettäväksi.
Pelkään sairastuvani uudelleen masennukseen (kärsin sellaisen opiskelujen puolivälissä erinäisistä syistä). Toinen vaihtoehto olisi ottaa itseä niskasta kiinni, tehdä tuo G valmiiksi (ei siitä edes puuttuisi enää paljoa), saada töitä (yeah right), itsekunnioituksensa takaisin ja alkaa elää taas normaalia ja yhteiskunnan kannalta tuottavaa elämää. Tai siis - mitä taas. Alkaa ensimmäistä kertaa elämässään elää yhteiskunnan kannalta tuottavaa elämää, tarkoitan (olen ollut töissä vain kesätöitä elämäni aikana).
Kysymys kuuluu: miten estän masennukseen vaipumisen ja sen, että saan elämäni taas raiteilleen? Valvon vain nykyisin yöt ja pelkään kauhulla huomista päivää ja tulevaisuutta.
Kommentit (12)
Samaan hengenvetoon puhut opiskelust,a gradusta, työstä ja vauvasta. Ne on isoja juttuja ja aikaa vaativia projekteja kelle vaan.
Ota pieniä tavoitteita ja suoriudu yhdesta asiasta kerrallaan. Hyväksy, että kaiken ei tarvitse olla valmsita huomenna tai ensi viikolla.
Mieti realistisesti, paljon tarvitse aikaa gradun sattamiseen valmiiksi. Olisiko se toukokuun loppuun tai ensi syksyyn vai jotain muuta? Ota se ensin tavoitteeksi. Sitten mietit töitä. Ja sitten pikkuhiljaa muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen samassa tilanteessa, paitsi että en ole saanut kandiakaan aikaan tuossa 5,5 vuodessa. Masennusta on myös ja oireet puhkeavat nykyään todella herkästi. Olin ennen varsinainen työmyyrä ja nykyään en saa aikaan juuri mitään.
Ei juuri auta, että ikää tuntuu kertyvän hurjalla vauhdilla, vuodet vierivät, sukulaiset kyselevät häiden ja vauvojen perään jne. Tuntuu että pää räjähtää, enkä saa mitään aikaan.
Olen yrittänyt tuota jonkun mainitsemaa "pienin askelin" mutta joka kerta se kaatuu johonkin deadlineen yliopistolla, tai ylipäänsä opiskelun mielettömyyteen. Samanaikaisesti olen analyyttinen ja teoreettinen, ihanteellinen yliopisto-opiskelija ja haaveilen vaikka tutkijan urasta, toisaalta unelmoin käytännön duunista jossa voisi kotiin tullessaan heittää aivot narikkaan.
Joku puhuu aikuistumisesta, ehkä sitten olen ikuinen teini. Elämänhallinta hakusessa, vaikka luulin aina että opiskelu on vika asia, jossa minun elämässäni tulee ongelmia. Mitään erikoistaitoja ei ole ja pelkään että elämä jatkuu vapaapudotuksena hamaan hautaan asti..
Tiedän monia, joilla on ollut masennusta tai pahempaakin ja parilla on mennyt valmistumiseen kymmenenkin vuotta, mutta ovat valmistuneet ja työelämässä nyt.
Muista, ettei gradun arvosanalla ole mitään merkitystä, ellet halua tutkijaksi. Gradu on kuitenkin vain lopputyö, ei mitään sen suurempaa, siinä on teoriaa ja aineiston analyysia.
Kukaan ei ole seppä syntyessään. Koulutus antaa jotain eväitä mutta työ opitaan töitä tekemällä. Ammatillinen itsetuntosi paranee kyllä, kun saat kokemusta. Siihen saattaa mennä kauankin, mutta se paranee kyllä. Itse olin valmistuessani 24-vuotiaana todella, todella epävarma eikä mulla ollut juuri kokemusta. Sijaisuuksilla alkuun ja muutaman vuoden kuluttua sain vakityön. En nyt 36-vuotiaanakaan ole työssäni täydellinen, mutta riittävän hyvä, ja se on kuitenkin vain työtä. Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle!
Ei noista asioista kannata stressata, omasta kokemuksesta voin sanoa, että elämä järjestyy aina jollakin tavalla :)
Itselläni yliopisto-opinnot kestivät 10 vuotta, joten tuo 5,5 ei kuulosta minusta ollenkaan pahalta. Tuohon väliin mahtui masennusta, pääaineen vaihto vaativampaan, vuosi ulkomailla, lapsen saaminen ja uusi masennusjakso synnytyksen jälkeen. Lopulta lapsi taisi olla se, joka motivoi tekemään gradun valmiiksi. Valmistuttuani jäin vielä hoitovapaalle, josta jatkan keväällä toiselle äitiyslomalle, eli töihin en varsinaisesti tässä välissä ehtinyt. Oman mielenterveyden takia teen kuitenkin vähän freelance-hommia (omalta alaltani, mitä en olisi koskaan uskonut, minullakaan ei nimittäin ole oman alan työkokemusta opiskeluajalta).
Gradun tekemiseen ei auta muu kuin tekeminen. Itse tein sen virheen, että yritin lukea kaikki lähteet ensin, vaikka olen enemmän kirjoittajatyyppiä. Kun aloin kirjoittamaan, gradu valmistui väkisinkin. Suosittelen ottamaan jonkin tavoitesivumäärän per päivä, esimerkiksi yksi sivu tekstiä, ja tekemään sen heti aamulla pois alta. Hyvästä graduohjaajasta saa myös tukea viimeistelyprosessiin, ja gradupiiriin osallistumista kannatan ehdottomasti!
Valmistumisen jälkeisestä työnsaannistakaan ei kannata ottaa paineita. Oma (humanistinen) alani on sellainen, että siltä en kokopäivätyötä tule luultavasti saamaan, mutta asia ei oikeastaan edes haittaa. Ennemmin haluan työn jossa viihdyn aidosti, ja joka ei ole liian kuormittavaa, koska tiedän stressinsietokykyni olevan huono. Esimerkiksi tutkijan työ sopisi minulle muuten loistavasti, mutta koska toimeentulo on epävarmaa ja stressaavaa, en luultavasti ala edes harkita sitä tosissani. Itselläni toki on vielä aikaa miettiä tuota työasiaa ja mahdollisesti hankkia muuta koulutusta, koska tulen olemaan lasten kanssa kotona muutaman vuoden. Kaikkien ei tarvitse olla suorittajia ja menestyjiä, tärkeämpää on se, että löytää oman juttunsa ja on tyytyväinen omiin ratkaisuihinsa.
Stressaamiseen auttavat säännölliset elämäntavat: terveellistä ja monipuolista ruokaa, tarpeeksi lepoa ja liikuntaa. D-vitamiinia kannattaa syödä ainakin talvisin. Nukahtamiseen itselläni oli apua melatoniinitableteista, tosin niitä ei saa syödä jos on olemassa raskauden mahdollisuus, koska aiheuttavat epämuodostumia sikiölle. Voisiko olla niin, että myös tuo aiemin tehty abortti painaa mieltä? Jos, niin siihen ja muihin ahdistaviin asioihin kannattaa hakea keskusteluapua, jota esim Helsingin yliopistolla saa Nyyti ry:n kautta. Oikeastaan ihan mikä tahansa keskustelu kavereiden kanssa tai vaikka päiväkirjan pitäminen helpottaa, kunhan negatiivisia asioita saa purettua. Kannattaa myös kokeilla kiitollisuuspäiväkirjaa, eli kirjoittaa joka päivä ylös vähintään yhden asian, josta on iloinen/kiitollinen/onnellinen. Näin oppii myös kiinnittämään hyviin asioihin huomiota, eikä jää vellomaan pelkkiin ikävyyksiin.
Toivottavasti tästä pitkästä ja sekavasta selostuksesta oli edes jotain hyötyä :) Lämpimiä ajatuksia ja hyvää alkuvuotta ap!
Saatat haluta lukea tämän ketjun. Et ole ainoa.
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1538133/en_nae_toivoa_ela…
Älä yritä liikaa miellyttää yhteiskuntaa oman onnen kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saatat haluta lukea tämän ketjun. Et ole ainoa.
<a href="http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1538133/en_nae_toivoa_ela…" alt="http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1538133/en_nae_toivoa_ela…">http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1538133/en_nae_toivoa_ela…;Älä yritä liikaa miellyttää yhteiskuntaa oman onnen kustannuksella.
Luin tuon ketjun. Tuo on juuri se kohtalo jota pelkään, jos en saa nyt napsautettua itseäni äkkiä takaisin onnistujien joukkoon. En voisi mitenkään kokea itseäni onnelliseksi, jos opiskeluni jäisivät ikuisesti kesken ja olisin pitkäaikaistyötön.
Sanotaan vielä siten, että jos tietää ja tuntee osaavansa jotain, voi olla varma omista kyvyistään, ja itsetunto kohoaa tällöin. Koulutus ja osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Tunnetko osaavasi jotain hyödyllistä? Jos et, niin olisiko aika opetella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanotaan vielä siten, että jos tietää ja tuntee osaavansa jotain, voi olla varma omista kyvyistään, ja itsetunto kohoaa tällöin. Koulutus ja osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Tunnetko osaavasi jotain hyödyllistä? Jos et, niin olisiko aika opetella.
En tunne. Mitä se voisi olla? Tätä alaa olen lukenut nyt 5,5 vuotta (joista 1,5 vuotta kirjoittanut gradua) enkä koe todellakaan osaavani alastani niin paljon että parin kuukauden päästä voisin toimia alani asiantuntijatehtävissä. "Ammatillista" itsetuntoa ei ole, koska ei ole työkokemusta.
Mene töihin ja tee se gradu ja aikuistu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene töihin ja tee se gradu ja aikuistu!
Tuossa järjestyksessäkö?
Opiskelupaikkakunnalla ei ole alan töitä tarjolla.
Masentumiseni ei muuten liittynyt opiskeluihin mitenkään, mutta pelkään että seuraavalla kerralla jo liittyy. Minulle on aika hepreaa, kuinka lainattu mantra toteutetaan "kuin taikaiskusta".
ja onhan sitä jo väännettykin.
Eli menet töihin sinne mistä töitä löytyy ja teet töiden ohessa sen gradun loppuun - eihän sinulla ole perhettäkään esteenä.
Ja se taikaisku tapahtuu vaikka niin, etät nostat sen perseesi nyt ylös tuolista ja päätät ryhdistäytyä. Ja ryhdyt hommiin, saman tien. Pohtimatta miljoonatta kertaa, että mitä jos sängyn alta tulee mörkö ja sanoo pöö ja sitä rataa.
Ehkä kannattaisi ihan pokkana soittaa randomilla johonkin alan yritykseen ja pyytää vaikka jotain pikkupomoa lounaalle tms., ja kysyä häneltä sitten tämän töistä, työkuvioista, tehtävistä jne., sikäli kun hän voi niistä kertoa. Kerro että sinulla on epävarmuutta sen suhteen mitä olisi hyvä osata, näinkin monen vuoden opintojen jälkeen.
Et ole maininnut opiskelemaa alaasi tai tiedekuntaa, joten paha neuvoa tämän tarkemmin...
Oikeasti työnteossa yleensä tarvitaan luotettavuutta, ja sitä että osaat sanoa ennakkoon että voitko/osaatko suorittaa homman X, kun sitä sinulta kysytään. Opastusta tietty annetaan työssä kuin työssä, ei kaikkea tarvitse osata kerralla. Jos taas alasi on sellainen että sille on hankala työllistyä, on aika vaihtaa alaa. Aiemmasta koulutuksesta on aina hyötyä seuraavassa koulutuksessa. Jos taas sosiaalinen puoli kiikastaa, eli on ahdistusta arkisen kanssakäymisen suhteen, sitten en osaa auttaa...