G: jos olet akateemisesti koulutettu, ovatko vanhempasikin?

Vanhemmat ovat ylioppilaita ja käyneet kauppaopiston tms., minä kohta tohtori. Olen siis tehnyt koulutuksellisen luokkaretken.



Tästä on kyllä ihan akateemista tutkimustakin. Vuonna 1976 syntyneiden akateemisten vanhempien lapsilla oli 8 kertainen todennäköisyys mennä yliopistoon verrattuna ei-akateemisten vanhempen lapsiin.



Eli kiitos Suomen koulutusjärjestelmän ja opintotukien, tällainen todenäköisyyksien voittaminen on mahdollista.

Äiti on kaupanmyyjä ja isä insinööri. Minä ja veljeni taidetaan olla ison suvun ainoat akateemiset.

suvussani ei ollut akateemisia aiemmin, ja vanhempani ovat siis duunari/alempi keskiluokkataustaisia (jos äiti on perushoitaja niin kai se lasketaan kuitenkin jo vähän kouluttautuneeksi?)



Vanhemmat harrasivat yliopistokoulutustani vastaan viimeiseen asti ja löivät kapuloita rattaisiin. Eniten siksi, että isäni mielestä naisen koulutus menee aivan hukkaan, sillä naisen tehtävä on palvella miestä, ja toisekseen nainen ei pysty työelämässä tekemään päätöksia tai kantamaan vastuuta kun on niin heikkoluontoinen ja ailahtelevainen. (ja tämä on totta, ihan oikeasti on sitä mieltä että mies on luomakunnan kruunu ja nainen sen miehen palvelija).



Sitten alkoi uhkailua, että missään ei auteta, penniäkään et saa jos menet yliopistoon lukemaan, ja itse saat kaiken rahoittaa. Yhtään ei autettu, tuettu tai kannustettu.



Hammasta purren päätin sitkeästi kuitenkin mennä yliopistoon, onnistui toisella yrittämällä, itse säästin rahat pääsykoekirjoihin ja pääsykoematkaan (yliopisto kaukana kotipaikkakunnasta).



Kun valmistuin ekonomiksi, vanhemmat olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eivät noteeraa mitenkään, sukulaisille vähätteleävät töitäni ja tutkintoani (jotain sihteerinhommia se "niina" vissiin tekee, puhelimeen vastailee). Oikeasti olen siis aika merkittävässä hallinnollisessa asemassa isossa pörssiyhtiössä.



Vanhempani ovat minulle kaunaisia ja kateellisia kaikesta, asemastani, palkastani, talostani, perheestäni, elämästäni.



Eli näin voi käydä, joskus katkeroituneet kouluttautumattomat vanhemmat eivät voi kestää sitä että lapsi pääsee pidemmälle elämässä. Ja kaikkien vanhemmat eivät vilpittömästi tue, kannusta ja ole iloisia ja ylpeitä lapsensa menestymisestä. Vanhempien kateus ja katkeruus sinällään eivät mielestäni aina kohdistu siihen lapseen muuta kuin välillisesti, oikeasti kyse taitaa olla siitä että lapsi luo kontrastin sille, että vanhempien oma elämä ei ole mennyt ehkä niinkuin olisivat toivoneet.



Sanomattakin lienee selvä että en ole läheisissä väleissä vanhempieni kanssa.

Kumpikin on amiksen tai vastaavan käynyt. Itse asiassa olen äitini sisarusten lapsista (meitä on noin 25 kpl) tällä hetkellä ainoa, joka on akateemisesti koulutettu, tosin kaksi nuorempaa serkkua opiskelevat yliopistossa. Isällä on useampi sisarus, joista heistäkään ei kukaan ole akateemisesti koulutettu, mutta sen puolen serkuista (noin 10 kpl) vain kaksi ei ole akateemisesti koulutettuja.

Vanhempani kävivät silloisen oppikoulun ja sitten töihin. Isovanhemmat kävivät vain kansakoulun. Itselläni on Masters -tutkinto ulkomailta ja nyt opiskelen taas uutta tutkintoa (Bachelor of Science).



Veljeni on puolestaan ammattikorkean käynyt ja on nyt yrittäjä.

itse olen tohtori.

samoin isovanhemmat yhtä lukuunottamatta.

Äiti: KTM

Isä: KTM + ins

Minä: DI, teen väitöskirjaa tekniikan tohtoriksi



Sisarukset vasta opiskelijoita.

Lasten korkeakouluttautuminen oli silti itsestäänselvyys. Itse oon FM, 36-v.

sekä minun että mieheni vanhemmat ovat akateemisia, sen sijaan isovanhemmat eivät. Myös meidän molempien kaikki sisarukset ovat akateemisesti koulutettuja. Olemme 35-vuotiaita, vanhemmat syntyneet vuosien 1945-50 välillä.

Isovanhemmista, jotka tosin kuolleet jo vuosia sitten, puolet olivat akateemisia.

sekä mieheni vanhemmat ja sisarukset. Myös kaikki kaverini ovat akateemisesti koulutettuja. Toki nyt on työkavereita yms tuttuja tullut elämän varrella jotka ovat merkonomeja tms viritettyjä merkonomeja eli tradenomeja.

Kumpikaan ei ollut ylioppilas, isällä oli koulutason tutkinto ja äidillä opistotason.

Maanviljelijöitä ovat, tosin ammatillinen koulutus molemmilla ja isä myös yo. Suvussa on yksi maisteri.

Olen 60-luvun vapaan kasvatuksen lapsi pienestä kunnasta ja sain ihan itse päättää haluanko kouluttautua vai en. Valitsin yliopistouran kaukana kotoa isossa kaupungissa.

Vanhempani eivät ole akateemisia, eivätkä ole käyneet kuin kansakoulun, senkin isäni kävi supistettuna, kun peräkylällä, missä hän asui, ei muuta ollut tarjolla.



Isovanhempani eivät ole käyneet koulua senkään vertaa, muistini mukaan osasivat juuri lukea ja kirjoittaa, ei muuta.



Olen sukuni ensimmäinen maisterikoulutuksen saanut, minun jälkeeni yksi serkkuni on opiskellut yliopistossa, muut samaa ikäluokkaa olevat ovat ammattikoulutettuja tai amk-koulutettuja tai vailla koulutusta.



Yliopistokoulutus on antanut minulle paljon sellaista, mitä muuten en olisi saavuttanut. Jollekin muulle erilaisista lähtökohdista olevalle koulutuksella ei varmastikaan olisi ollut samanlaista merkitystä. Ymmärrän siis hyvin ei-akateemisiakin, mutta samalla arvostan koulutusta sen vuoksi, mitä se minulle on tuonut.



Olen 36-vuotias, vanhempani ovat syntyneet 40-luvun alussa maaseudulla.