Lue keskustelun säännöt.
Listatkaa tavallisimpia uusperheiden ongelmia
Kommentit (149)
- uusioperhe ei ole koskaan yhtä hyvä kuin aito ydinperhe
- eronnut ei ole koskaan yhtä hyvä kuin eroamaton
- kuvitelma siitä, että uusi rakkaus kestää sen mitä vanhakaan ei kestänyt
EI IKINÄ uusioperheeseen. Mieluummin vaikka 20 vuotta yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
merkittävin ongelma on se, että vanhemmuudessa ei koe samoja tunteita kuin biologisia lapsia kohtaan. Kaikki lapsethan on joskus jollain tavalla raskaita hoitaa tai ärsyttäviä käytökseltään. Omia lapsia rakastaa silti ehdoitta ja se auttaa jaksamaan.
Uuden puolison lapsia kohtaan samaa tunnetta ei useinkaan ole ja kun lapset käyvät hankaliksi, eka, toka tai kolmas ajatus voi olla se, että pääsispä tosta eroon - hei siitähän voi päästä eroon, eihän tässä perheessä ole pakko olla. Biolapsesta taas ei pääse eroon.
Siksi uusperhe on aina huterammin kasaan liimattu rakennelma kuin ydinperhe.
Olen uusperheen äiti.
- vaikeus sietää puolison lapsia, jos ne eivät tottele millään, riehuvat, kiljuvat ja kiusaavat toisiaan (näin meillä, muuten kyllä mukavia lapsia)
- puolison ex jatkuvasti mukana elämässä
- puoliso tapaa jatkuvasti exäänsä
- ei voi tehdä pariskuntana mitään, esim matkustella, ilman että ex saa tietää
- äiti- tai isäpuolen rooli lapsen kasvattajana unohtuu, mistään ei koskaan tule kiitosta vaan on ikuisesti se inhottava huora joka pilasi lasten elämän (vaikka ei edes olisi "rikkonut" perhettä)
ja vilkkaita lapsia kun ovat, menee mulla hermo tosi nopeasti. Välillä tulee puhuttua erittäin rumastikin, mikä ei kyllä olisi ok noin pienten korville. En vain jaksa, että periaatteessa vieras kakara rikkoo astioita, kopeloi tietokonetta tahmaisilla sormillaan jne jne, eikä tottele mitään vaikka monta kertaa sanotaan. Sitten pitäisi heittää lapsi johonkin jäähylle, mutten oikein koe olevani oikeutettu siihen (jos lapsen äiti saisi tietää, tulisi varmaan hirveää valitusta). Pitäisi sietää kaikki noiden temppuilut ilman sen suurempia hermoromahduksia.
En myöskään oikein jaksa opettaa lapsille mitään uusia juttuja, en jaksaisi lukea kirjoja ja selittää asioita. Toisella on kyselyikä, mikä on kyllä helvetin rasittavaa. En vain jaksaisi aina vastata iänikuisiin ja ihan turhiin kysymyksiin.
Toisaalta ne hetket, kun nuo tulevat syliin pyörimään, ovat ihania.
Meillä ei ole muuten ollut ongelmia, mutta puolisoni ex-vaimolla on vakavia ongelmia elämänhallinnan, alkoholin käytön sekä mielenterveyden kanssa. Nämä hänen ongelmat heijastuvat ajoittain paljonkin perheemme elämään.
Tavallisia ongelmia ovat esim. ryyppyputki, jolloin yhteinen lapsi poistetaan meille äidin menoja häiritsemästä. Lisäksi monenlaiset uudet hankkeet esim. työpaikkojen ja koulutuksien suhteen, joiden takia tehdään erilaisia suunnitelmia ja järjestelyjä lapsen hoidon suhteen. Yleensä nämä suunnitelmat muuttuvat nopeasti, ja koulutukset ja työt pian perutaan. Voisi sanoa, että pahin ongelma on jatkuva epävarmuus siitä, mikä on ex-vaimon kunto ja mielenkiinto lapsensa hoitamiseen.
Huomattavaa on, että lapsen asioista sossussa sovittaessa kyseinen henkilö esiintyy ihanteellisena kotiäitinä, joka tekee arvokasta kasvatustyötä kotona. Onneksi hänen toisen lapsensa isä, nyt jo ex-mies, on puolisoani napakampi ja teki lastensuojeluilmoituksen, kun rouvan ryyppyputki jatkui eikä pientä lasta voinut palauttaa känniselle lähivanhemmalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tunnistanut ketjusta omaa perhettäni kuin siitä, kun pidettiin ongelmana että uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Me olemme aina eläneet kuin ydinperhe, enkä ole tiedostanut, että se olisi jokin ongelma. Siksi en oikein ymmärtänyt, mitä sillä mahdettiin tarkoittaa.
se kun on vaan ihan fakta että on olemassa lapsia joista ei pidä ja sitten kun joutuukin yhtäkkiä asumaan sellaisen kanssa... kaikkea kun ei etukäteen tiedä. vaikka täällä läskit ydinperheen näsäviisaat kimittäjät niin varottelevatkin. että pitääkö sitä alkaa suhteeseen lässyn lässyn mitä paskaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ei ongelmia. Miehellä ei ole entistä vaimoa ja asutaan minun entisestä miehestä 700 km päässä.
En viimeseen 10 vuoteen ole ollu missään yhteyksissä ex ukon kanssa, mutta lapset ovat sen minkä ovat. Heille hän on isä. Minulle ei enää kerrassaan mitään.
en tunnistanut ketjusta omaa perhettäni kuin siitä, kun pidettiin ongelmana että uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Me olemme aina eläneet kuin ydinperhe, enkä ole tiedostanut, että se olisi jokin ongelma. Siksi en oikein ymmärtänyt, mitä sillä mahdettiin tarkoittaa.
uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Tarkoitan tällä sitä, että vanhemmat runnovat perhettä kasaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun vuokrataan leffa, etsitään sellainen, joka sopii kaikille, niin alle kouluikäisille kuin 12-vuotiaalle. Kun tehdään jotain, tehdään "perheenä", eikä äiti anna lapsilleen omaa aikaa, eikä isä omille lapsilleen kahdenkeskistä aikaa.
Ei lapsia voi runnoa uuteen muottiin vain sillä, että "nyt me ollaan perhe". Tällaista olen siis sivusta seurannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehellä tosin ei ole lapsia muiden kuin minun kanssani, ja tähän uusperhekuvioon lähdettiin vasta tarkan harkinnan jälkeen.
Eniten tässä on kaivellut miehen sukulaisten suhtautuminen minuun ja lapsiini. Se on välillä ollut todella törkeää, erityisesti alussa ja on välillä vieläkin monen vuoden jälkeen. Mutta sehän ei varsinaisesti liity meidän perheeseen eikä parisuhteeseen, joten siksi ollaan ihan onnellisesti yhdessä kun ne sukulaiset osaan jo nykyään jättää omaan arvoonsa.
en tunnistanut ketjusta omaa perhettäni kuin siitä, kun pidettiin ongelmana että uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Me olemme aina eläneet kuin ydinperhe, enkä ole tiedostanut, että se olisi jokin ongelma. Siksi en oikein ymmärtänyt, mitä sillä mahdettiin tarkoittaa.
Noh, meillä on siitä "ihanteellinen" tilanne, että exät eivät pyöri jaloissa (minulla siis lapsi edellisestä suhteesta ja biologista isää ei ole edes paperilla).
Olen tosiaan lukenut ihan mielenkiinnolla ketjua, enkä ole kyllä vieläkään huomannut mitään noita ongelmia perheessämme. Elämme ihan kuin muutkin, en näe arjessamme mitään eroa ydinperheeseen verrattuna (vertailukohteena minulla on oma lapsuuteni ja nuoruuteni).
Meillä siis arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Mies pitää vanhinta lasta kuin omanaan, osallistuu kasvattamiseen sun muuhun. Meillä on myös yksi yhteinen lapsi ja molemmat lapset ovat täysin tasavertaisia (itse asiassa meillä on suunnitelmissa, että mies adoptoisi vanhimman). Ketään ei suosita eikä sorsita.
En ole koskaan edes kutsunut meitä uusperheeksi, me olemme vain perhe. En näe syytä laittaa meitä johonkin tiettyyn kategoriaan ja vieläpä sellaiseen, joka ilmeisesti tekee meistä huonompi(?).
Täytyy silti nostaa hattua miehelleni. Suhteen alku ei missään nimessä ollut helppo. Miehellä oli varmasti iso sopeutuminen siihen, että emme voineetkaan tuosta vain lähteä vaikka elokuviin vaan jaloissa pyöri lähes aina lapsi. Minä taasen epäröin suhteeseen menemistä, koska kyseessä ei ole vain minun elämäni, vaan myös lapsen.
Onneksi miehen kanssa avattiin suumme ja saimme keskusteltua peloista ja muutoinkin mieltä vaivaavista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku on taas olevinaan asiantuntija muiden asioissa.
uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Tarkoitan tällä sitä, että vanhemmat runnovat perhettä kasaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun vuokrataan leffa, etsitään sellainen, joka sopii kaikille, niin alle kouluikäisille kuin 12-vuotiaalle. Kun tehdään jotain, tehdään "perheenä", eikä äiti anna lapsilleen omaa aikaa, eikä isä omille lapsilleen kahdenkeskistä aikaa.Ei lapsia voi runnoa uuteen muottiin vain sillä, että "nyt me ollaan perhe". Tällaista olen siis sivusta seurannut.
Kuten jo edellä kerroin, meillä ei ole muuten ollut ongelmia, ja se johtuu mielestäni ainakin seuraavista syistä:
-puolisoni ero oli monta vuotta vanha juttu, kun minä tulin kuvioon, esim. hänen lapsensa oli jo ihmetellyt, miksi isällä ei ole uutta vaimoa
-puolisoni on erinomainen isä, jolla on läheinen ja turvallinen suhde lapseensa
-minä en ole koskaan yrittänyt uida liiveihin, vaan ollut järkevä aikuinen mieheni lapsen elämässä, kasvatusvastuu on miehelläni, minä toki paimennan tarvittaessa tyyliin, oltko pessyt hampaasi ja onko pipo päässä
-minulla ja puolisollani on erinomainen suhde
Sisältö jatkuu mainoksen alla
noinhan voidaan toimia missä tahansa ydinperheessäkin. Eihän tuo liity perhemuotoon vaan joidenkin ajattelutapaan. Tuli vaan mieleeni, kun olimme kesällä kylässä, jossa kaikki lapset käskettiin ulos leikkimään. Olimme mieheni kanssa yhtä äimänä kuin meidän 16-ja 17-vuotiaatkin,mutta tosiaan tarkoitettiin myös heitä eikä vain alakoulu-ja päiväkoti-ikäisiä.
se, että -puoli ryhtyy komentelemaan puolisonsa lapsia ja vaatimaan heiltä asioita ennen kuin on luonut lapsiin turvallisen ja positiivissävyisen suhteen (joskus lasten oikea vanhempi jopa jollain tasolla vaatii tätä, koska on väsynyt kasvattamaan yksin).
Olen täysin samaa mieltä.
noinhan voidaan toimia missä tahansa ydinperheessäkin. Eihän tuo liity perhemuotoon vaan joidenkin ajattelutapaan. Tuli vaan mieleeni, kun olimme kesällä kylässä, jossa kaikki lapset käskettiin ulos leikkimään. Olimme mieheni kanssa yhtä äimänä kuin meidän 16-ja 17-vuotiaatkin,mutta tosiaan tarkoitettiin myös heitä eikä vain alakoulu-ja päiväkoti-ikäisiä.
Ehkä tämä ei ole vain uusperheen ongelma, mutta siinä, että uusperhe muodostetaan ja samantien sivuteetaan kaksi eri perhekulttuuria, vaan oletetaan, että lapset sopeutuvat uuteen, sopimuksenvaraiseen elämään samantien.
Minun on vaikea ilmaista itseäni. Mutta jokin tällainen "pakkomuotti" aiheuttaa tässä tuntemassani perheessä ongelmia. Se liittyy uusperheen alkuvaiheeseen, että isompi laitetaan hoitamaan sisarpuoltaan "koska te olette nyt sisaria".
Ehkä minun olisi pitänyt vastata ap:n kysymykseen näin: ongelmia aiheuttaa se, ettei alkuvaiheessa anneta lapselle riittävää sopeutumisaikaa, vaan oletetaan, että lapsi ajattelee samantien kuten aikuinen.
35
Naisen ei tarvitse rakastaa miehen lapsia, MUTTA miehen pitää ottaa naisen lapsi omakseen ja olla sille kuin oikea isä.
Naisella on oikeus inhota miehen exää ja vihata suorastaan sitä ja miehen lapsia, mutta mies ei saa välittää naisen ex-miehestä.
Hassua, kuinka miehet sopeutuvat siihen tilanteeseen, että naisella on lapsia. Tulevat perheeseen ja ottavat lapset omakseen.
Kun miehellä on lapsia, naiset jaksavat kirjoitella kirjojakin siitä ja kerjätä säälipisteitä, etteihän äitipuolen vain tarvi rakastaa niitä miehen lapsia ja pääsishän niistä äkkiä eroon.
Eli taitaa vika uusperheiden ongelmissa olla juuri siinä uusperheen vaimossa.
en tunnistanut ketjusta omaa perhettäni kuin siitä, kun pidettiin ongelmana että uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Me olemme aina eläneet kuin ydinperhe, enkä ole tiedostanut, että se olisi jokin ongelma. Siksi en oikein ymmärtänyt, mitä sillä mahdettiin tarkoittaa.
Noh, meillä on siitä "ihanteellinen" tilanne, että exät eivät pyöri jaloissa (minulla siis lapsi edellisestä suhteesta ja biologista isää ei ole edes paperilla).
Olen tosiaan lukenut ihan mielenkiinnolla ketjua, enkä ole kyllä vieläkään huomannut mitään noita ongelmia perheessämme. Elämme ihan kuin muutkin, en näe arjessamme mitään eroa ydinperheeseen verrattuna (vertailukohteena minulla on oma lapsuuteni ja nuoruuteni).
Meillä siis arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Mies pitää vanhinta lasta kuin omanaan, osallistuu kasvattamiseen sun muuhun. Meillä on myös yksi yhteinen lapsi ja molemmat lapset ovat täysin tasavertaisia (itse asiassa meillä on suunnitelmissa, että mies adoptoisi vanhimman). Ketään ei suosita eikä sorsita.
En ole koskaan edes kutsunut meitä uusperheeksi, me olemme vain perhe. En näe syytä laittaa meitä johonkin tiettyyn kategoriaan ja vieläpä sellaiseen, joka ilmeisesti tekee meistä huonompi(?).
Täytyy silti nostaa hattua miehelleni. Suhteen alku ei missään nimessä ollut helppo. Miehellä oli varmasti iso sopeutuminen siihen, että emme voineetkaan tuosta vain lähteä vaikka elokuviin vaan jaloissa pyöri lähes aina lapsi. Minä taasen epäröin suhteeseen menemistä, koska kyseessä ei ole vain minun elämäni, vaan myös lapsen.
Onneksi miehen kanssa avattiin suumme ja saimme keskusteltua peloista ja muutoinkin mieltä vaivaavista asioista.
Naisen ei tarvitse rakastaa miehen lapsia, MUTTA miehen pitää ottaa naisen lapsi omakseen ja olla sille kuin oikea isä.
Naisella on oikeus inhota miehen exää ja vihata suorastaan sitä ja miehen lapsia, mutta mies ei saa välittää naisen ex-miehestä.
Hassua, kuinka miehet sopeutuvat siihen tilanteeseen, että naisella on lapsia. Tulevat perheeseen ja ottavat lapset omakseen.
Kun miehellä on lapsia, naiset jaksavat kirjoitella kirjojakin siitä ja kerjätä säälipisteitä, etteihän äitipuolen vain tarvi rakastaa niitä miehen lapsia ja pääsishän niistä äkkiä eroon.
Eli taitaa vika uusperheiden ongelmissa olla juuri siinä uusperheen vaimossa.
en tunnistanut ketjusta omaa perhettäni kuin siitä, kun pidettiin ongelmana että uusperhe yrittää elää kuin ydinperhe. Me olemme aina eläneet kuin ydinperhe, enkä ole tiedostanut, että se olisi jokin ongelma. Siksi en oikein ymmärtänyt, mitä sillä mahdettiin tarkoittaa.
Noh, meillä on siitä "ihanteellinen" tilanne, että exät eivät pyöri jaloissa (minulla siis lapsi edellisestä suhteesta ja biologista isää ei ole edes paperilla).
Olen tosiaan lukenut ihan mielenkiinnolla ketjua, enkä ole kyllä vieläkään huomannut mitään noita ongelmia perheessämme. Elämme ihan kuin muutkin, en näe arjessamme mitään eroa ydinperheeseen verrattuna (vertailukohteena minulla on oma lapsuuteni ja nuoruuteni).
Meillä siis arki rullaa sujuvasti eteenpäin. Mies pitää vanhinta lasta kuin omanaan, osallistuu kasvattamiseen sun muuhun. Meillä on myös yksi yhteinen lapsi ja molemmat lapset ovat täysin tasavertaisia (itse asiassa meillä on suunnitelmissa, että mies adoptoisi vanhimman). Ketään ei suosita eikä sorsita.
En ole koskaan edes kutsunut meitä uusperheeksi, me olemme vain perhe. En näe syytä laittaa meitä johonkin tiettyyn kategoriaan ja vieläpä sellaiseen, joka ilmeisesti tekee meistä huonompi(?).
Täytyy silti nostaa hattua miehelleni. Suhteen alku ei missään nimessä ollut helppo. Miehellä oli varmasti iso sopeutuminen siihen, että emme voineetkaan tuosta vain lähteä vaikka elokuviin vaan jaloissa pyöri lähes aina lapsi. Minä taasen epäröin suhteeseen menemistä, koska kyseessä ei ole vain minun elämäni, vaan myös lapsen.
Onneksi miehen kanssa avattiin suumme ja saimme keskusteltua peloista ja muutoinkin mieltä vaivaavista asioista.
koska kokemusta ei ole (ts. lähipiirissä on vain näitä uusperheitä, joissa naisella on lapsia tai sitten miehen lapset ovat jo aikuisia). Mutta tuossa voi olla perää, mitä tätäkin palstaa lukee. Äitipuolen suhtautuminen on tosiaan hyvin nihkeää.
Minä itse asiassa yllätyin, kuinka nopeasti mies otti lapseni "omakseen". Hän tykkäsi puuhata jo alusta lähtien tämän kanssa kaikenlaista ja otti lähes aina suunnitelmissa myös lapsen huomioon. Adoptioidea tuli mieheltä, kuten myös lapsen sukunimen vaihtaminen hänen nimeensä kun menimme naimisiin.
Ehkä asiaa toisaalta on auttanut sekin, että olemme miehen kanssa tunteneet jo lapsista lähtien ja asuneet lähes aina samassa kylässä. Sitä kautta mies tuli tutuksi myös lapselle (ja toisin päin myös) jo kauan ennen kuin välillemme tuli mitään romanttisia tunteita.
Okei, tämä menee vähän ohi aiheen mutta minusta on tärkeää, että on myös sellaisia uusperheitä, jotka eivät ole mitää ongelmiapesiä tai että lapsen tarpeet ja tunteet heitetään kakkosiksi.
on kun miehen penskalla on eri säännöt ja sitä lellitään eikä se suostu totella meillä ollessaan MEIDÄN sääntöjä ja sitä että emme lelli ketään! muutenkin sen äiti puhuu vaan paskaa minusta eikä ajattele että lapsi voi ymmärtää ja alkaa uskoa sitä vaikka se ei olekaan totta!
se, että -puoli ryhtyy komentelemaan puolisonsa lapsia ja vaatimaan heiltä asioita ennen kuin on luonut lapsiin turvallisen ja positiivissävyisen suhteen (joskus lasten oikea vanhempi jopa jollain tasolla vaatii tätä, koska on väsynyt kasvattamaan yksin).