Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita jotka EI MUISTA LAPSUUDESTA juuri mitään?
07.06.2008 |
Toisen ketjun innoittamana tällaista kyselen....Olen itse kolmekymppinen, ja ihmettelen sitä, että mulla on hyvin vähän mitään muistikuvia lapsuudesta. Siis sanotan tuonne 15:sta ikävuoteen saakka. Suurin osa mieleen tulevista "muistoista" on hyvin negatiivisia, liittyvät vanhempien riitelyyn ja kireään kotitunnelmaan, perheen sisäisiin ongelmiin. Sellaisia hyviä muistoja ei vaan tule mieleen, ja näitä negatiivisiakin on kyllä vähän mielessä. Lapsuus on aika "mustaa aukkoa".
Muita joilla näin? Vai onko vaan merkki siitä, että lapsuuteni on ollut huolen täyttämää, eikä ne onnelliset tapahtumat ole niin jääneet sitten mieleen?
Kommentit (23)
Ja niistä muistankin sen mitä muistan. Ihan joitan välähdyksiä on lisäksi. Mitään yksityiskohtaista en oikein pysty muistamaan. Tai vaikka "kerro onnellisin lapsuusmuistosi" tms. kysymyksiin en pysty vastaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä edes voi oikein keneltäkään kysellä, äitini on kuollut ollessani koululainen ja isäni ei muista mitään jos kyselen. ;(
ylennsä muistavat... Olen perheestä jossa oli alkoholisimia ja mielisairautta sekä muitakin ongelmia. Saattaa liittyä siihen.. Ja olen terapioissa juossut, niin siellä aina hämmästelevät kovasti, ettei ole juurikaan muistoja.
kuvia lapsuudesta? Niiden kautta voisi muistaa jotain. Itse en tiedä muistanko oikeasti mitä lapsuudessa tapahtui, vai ovatko muistikuvat osin valokuvien kautta kuviteltuja tai muistettuja. Mulla oli ihan tavallinen lapsuus, iloja ja suruja, muistan molempia. Mutta tosiaan meillä on aina otettu paljon valokuvia, olen miettinyt, että muistanko niiden kautta paljon asioita lapsuudesta.
ja vaikeata on kun yrittää puhua lapsuudesta, kun mieleen ei tule niitä hauskoja tai hyviä juttuja, tai ei oikein mitään. Vaan niitä välähdyksenomaisia tilanteita, joissa vaikkapa on kova riitatilanne vanhemmilla päällä, tai isä käyttäytyy uhkaavasti tms. Olenkin miettinyt, että oisinko ollut masentunut jo lapsena, ja sillä sitten olisi vaikutusta muistiin....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja mieli suojelee itseään sulkemalla ne pahat hetket kokonaan pois tietoisuudesta. Erityisesti jos lapsuudenperheessä on ihan koko ajan tapahtunut jotain pahaa, vanhempien jatkuvaa riitelyä, alkoholismia, pahoinpitelyä tms.
Muistan oikeastaan mummoloiden leppoisat viikonloput. Muuten lapsuus meni isän viinan lotraamisen ja väkivaltaisuuden pelossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin oli paljon riitaa, alkoholinkäyttöä, väkivaltaa. Koko lapsuuden ajan vain toivoin, että kasvaisin äkkiä isoksi, jottei tarvitsisi asua siellä, ja olisin vapaa. Ei ole oikein kuviakaan muistuttamassa.
myös meillä väkivaltaa, alkoholismia, mielenterveysongelmia... Ja pitkään oli niin etten muistanut mitään positiivisia asioita kuin muutamina välähdyksinä: kuinka olin mummolassa ja kiikuin keinutuolissa tai kuinka laskettiin veljen kanssa pulkalla tms.
Kun sain lapsen pelkäsin että alkaa nousta lisää huonoja muistoja, mutta kävikin päinvastoin! Aloin muistaa pieniä hienoja hetkiä lapsuudestani, lähinnä äidistäni, ajasta ennen kuin hän oli alkoholin ja pillereiden suurkuluttaja...
Hetkiä jolloin olin ymmärtänyt että hän välittää minusta (esim. kuinka silitti hiuksiani, selitti jotain asiaa tms)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsi torjuu ikäviä muistoja juuri yleensä unohtamalla. Mulla oli suht hieno lapsuus ja muistan todella paljon hyviä asioita siitä, mutta vastakohdaksi; vasta 18v. yhtäkkiä muistin yhdestä keskustelun pätkästä että pappani oli tehnyt itsemurhan kun olin 3v. Tai siis tiesin varmaan asian kokoajan, mutta se vasta tuolloin tuli mieleen. Niinku tyyliin parikymppisenä tupakilla ollessa yhtäkkiä multa jalat petti alta ja kaveri oli suunnilleen ambulanssia soittamassa, mut mulle oliki vain yhtäkkiä tullu mieleen että mitä se mummolan kiltti naapurin setä haluskaan tehä ku kättään jalkoväliini työnsi.. ilmeisesti mulla muisti rupes pelaan vasta ku joku synapsi oli sitä mieltä että nyt toi kestää tiedon..
Ja heidän kauttaan olen itsekin voinut kokea paljon onnellisia lapsuuden hetkiä. Sellaista en itse ole ikinä saanut kokea, joten osaan sitä nyt heidän kohdallaan arvostaa ja vaalia. Toisekseen, itse olin lapsena optimistinen ja sisukas, selviytyjä. Tiesin, että asiat tulisivat jonakin päivänä olevan paremmin, osasin kuvitella sellaisen hienon ja onnellisen elämän jonka halusin itselleni, Lapsilla joilla on vaikea lapsuus ovat usein sellaisia selviytyjiä, jotka kestävät pahempaa kuin jotkut aikuiset. 10
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koti oli tasapainoinen ja onnellinen, vanhemmilla ja isovanhemmilla oli paljon aikaa meille lapsille. Missään yltäkylläisyydessä ei eletty, mutta ruokaa oli pöydässä ja puhtaat vaatteet päällä joka päivä.
Mutta aika, josta mulla ei ole kovinkaan montaa muistikuvaa, on lapseni ensimmäinen vuosi. Se oli vaikeaa ja raskasta aikaa. Perheessä oli sairautta ja pahoinvointia eikä vauvan jatkuva valvottaminen ainakaan helpottanut tilannetta. Valokuvista voin toki nähdä, että lapsi on oppinut asioita ihan normaalisti, saanut ensimmäisen kerran maitoa pullosta ja ensimmäisen lusikallisen kiinteää ruokaa yms, mutta puhtaat muistot siitä vuodesta liittyvät vain ja ainoastaan jatkuvaan yöt läpeensä kestävään huutoon ja perheen pahoinvointiin. Lapseni on jo kouluikäinen ja mua surettaa vastata hänen kysymyksiinsä valokuvien perusteella. Kumpa olisin silloin osannut hakea apua kodin ulkopuolelta...
Koti oli tasapainoinen ja onnellinen, vanhemmilla ja isovanhemmilla oli paljon aikaa meille lapsille. Missään yltäkylläisyydessä ei eletty, mutta ruokaa oli pöydässä ja puhtaat vaatteet päällä joka päivä.
Mutta aika, josta mulla ei ole kovinkaan montaa muistikuvaa, on lapseni ensimmäinen vuosi. Se oli vaikeaa ja raskasta aikaa. Perheessä oli sairautta ja pahoinvointia eikä vauvan jatkuva valvottaminen ainakaan helpottanut tilannetta. Valokuvista voin toki nähdä, että lapsi on oppinut asioita ihan normaalisti, saanut ensimmäisen kerran maitoa pullosta ja ensimmäisen lusikallisen kiinteää ruokaa yms, mutta puhtaat muistot siitä vuodesta liittyvät vain ja ainoastaan jatkuvaan yöt läpeensä kestävään huutoon ja perheen pahoinvointiin. Lapseni on jo kouluikäinen ja mua surettaa vastata hänen kysymyksiinsä valokuvien perusteella. Kumpa olisin silloin osannut hakea apua kodin ulkopuolelta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan aivan selvästi asioita, tilanteita, ihmisiä, keskusteluja ym., jotka tapahtuivat ollessani esim. vasta 3-5 vuotias.
Yllättävää kuitenkin on, että KAIKKI muistikuvani liittyvät vain loma-aikoihin ja kumpaankin mummolaan. Tavallisesta arjesta kotona muistan tuskin mitään muuta kuin ahdistavan ja kireän ilmapiirin.
Siksi yritänkin niin kovasti luoda omille lapsilleni mahdollisimman rentouttavan ja rauhallisen koti-ilmapiirin.
Mullakaan ei ole juuri muistikuvia, ainakin lukioikään asti on melko hämärää. Ja sen jälkeenkin. Esim. opiskeluajoiltakaan en juuri muista mitään erityistä, kai sit mennyt samalla kaavalla päivät.. Ja ilmeisesti vaan olen sitten unohtavaa tyyppiä tai jotain.
Meillä kotona ei tietääkseni ole ollut mitään sellaista sairautta tms joka tekisi "halun unohtaa". Tai joku muistikuva liittyy kyllä vanhempieni riitelyyn, mutta on joitain muutamia irrallisia muistikuvia myös mukavista asioista.
Muistan siis kaikki vaatteet, mitä mulla oli, ja meidän talon sisustuksineen, jopa naarmuja seinässä, joita tuijottelin. Muistan mitä sanottiin, ja miksi. Vuosi vuodelta voin kelata vaikka miten paljon. Jostain kolmevuotiaasta muistan melkein kaiken.
Oikeastaan vasta noin 12-vuotiaasta eteenpäin on enemmän muistikuvia, eikä niitäkään ole paljoa. Enne tuota ikää muistan mummolassa viettyjä kesiä ja pieniä välähdyksiä sitten arjesta. Lähinnä mielen päällä ovat ne lupaukset, joita äiti antoi lähtiessään baariin (meillä oli lapsenvahti kuitenkin) mutta joita hän ei koskaan toteuttanut. Lisäksi muistan tunteena pelkoa ja kyyneleitä. Yhden mielikuvan siitä kun en kuusi, seitsemän vuotiaana saanut pitää äitiäni kädestä kiinni kävellessämme keskustassa, hän riuhtasi kätensä irti kädestäni.
Terapiassa on sanottu, että lapsena kokemani monet muutot ovat tehneet sen, että minulle ei ole jäänyt muistoja kun kaikki voimat ovat menneet sopeutumiseen.
Enpä muista paljon mitään. Välähdyksiä sieltä täältä. Mutta niin tuntuu olevan koko elämän kanssa; viimeisimmät viisi vuotta ovat varsinaista sumua. Ja kyllä, olen kärsinyt masennuksesta, vaikeasta sellaisesta, lääkinnyt itseäni alkoholilla, kärsinyt koulukiusauksesta ja kotona on ollut ankeat oltavat siskoni pahojen ongelmien vuoksi (osastohoitoa vaativaa anoreksiaa ja masennusta).
"Aina matkalla jonnekin
Minne ikinä päätyykin
On puolitiessä jostain
Tietää sen varsin hyvin itsekin
On olemassa asioita
Niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä"
Jotenkin aika kuvaava pala tekstiä. Laulusta Matkustaja (Egotrippi).
Nyt kaikki on erittäin hyvin. Mutta en kuitenkaan tiedä mitä tästä tulee. Sain itseni tänään kiinni ajattelemasta tulevaisuutta. Ja se on niin kovin surullista, mutta en vain näe itselläni sellaista. Sitä on kuitenkin niin rikki, tyhjä ja "kaiken nähnyt" sisällä.
Meillä ei juotu, ei poltettu, ei riidelty, ei puhuttu, vaan todella oltiin hiljaa. Kukaan ei saanut puhua tai nauraa ääneen, sillä isä ei sietänyt mitään ääniä.
Porkkanaa tai kurkkuakaan ei saanut syödä liian "metelin" vuoksi.
Vanhemmat olivat köyhiä työläisiä, molemmat tekivät kahta työtä. Olivat aina väsyneitä.
Lapsuuden kodissa oli mielisairautta, jatkuvaa riitelyä, kireä tunnelma ja henkistä väkivaltaa. Ainoat muistot ovat isovanhempien luona vietetyistä kesä- ja hiihtolomista. Vanhempieni kodista ainoat muistot vaan sellaisia välähdyksiä johonkin, useimmiten hyvin ahdistavaan tilanteeseen.