Te jotka olette pitkään harkinnut ennen lasten hankkimista. Mikä teitä eniten jarrutti?

Ei tuntunut oikealta se, että olisi tehnyt lapsia siihen köyhyyteen, joka silloin oli työttömänä.

Jossain vaiheessa sain sitten sen verran asian etenemään, että saimme reilusti yli kolmikymppisinä ekan lapsen. Kohta tuli kaksi lisää ja vasta nyt, kun esikoinen on 10v. on mieheni kunnolla innostunut lapsista. Hän haluaisi vielä yhden, mutta minä en enää jaksa. Olen todennut vain, että olisit kypsynyt nuorempana, niin voisi olla vaikka kuinka monta lasta. Ihan turhaan odotettiin.

Halusimme pitää hauskaa ja opiskella ennen lapsia. Olimme naimisissa 10v ennen ekaa lasta. Matsustimme, asuimme erimaissa ja opiskelimme. Nyt on ihana olla kotona ja nauttia lapsesta. Olin 33v kun lapsi syntyi.

Mietin lähinnä jäänkö paitsi koko opiskelijaelämästä ja sitten myöhemmin masentaa.

Etten tee lapsia ennenkuin itselläni on talous vakaalla pohjalla. Siksi ensin opiskelin, hankin vakituisen työn, vakavaraisen ja luotettavan miehen ja asunnon. Siihen meni aikaa, mutta nyt voin keskittyä lapseen ilman rahahuolia.

eli en löytänyt sopivaa isää. Asuin pitkään avoliitossa, jossa miehen mielestä ei ollut mitään kiirettä saada lapsia. Se suhde päättyi, kun mies ryhtyi lisääntymään 19v neitosen kanssa (itse oli 33v). Tajusin, että mies ei olisi koskaan valmis isäksi, ellei kukaan tekisi sille ohareita ja pamahtaisi paksuksi, kuten silloinen tyttöystävä (joka muuten nykyisin on 12v CP-vammaisen yksinhuoltaja, ei mies sitäkään jaksanut).



Lopetin puolison etsimisen ja etsin tuleville lapsille isän.

Rakastuin aina komeisiin ja vastuuttomiin ikuisiin pikkupoikiin. Kunnes otin ykköskriteeriksi miehelle se, miten hyvä isä hänestä tulisi. Onneksi vihdoin löysin sellaisen, joka soveltui siihen rooliin täydellisesti.

Olen iloinen että elin villiä ja vapaata nuoruutta, koska nyt ei tarvitse haikailla ja odotella että koska se oma vapaa alkaa - on jo eletty, koettu, nähty, matkusteltu. Opiskelimme molemmat myös pitkään eikä siinä elämäntilanteessa lapsen teko tullut pieneen mieleenkään. Jossain vaiheessa tuo itselleen eläminen alkoi tuntua merkityksettömältä ja aloimme puhua lapsen "hankinnasta", tai siis yrittämisestä, kun olimme jo olleet molemmat työelämässä muutaman vuoden. Biologinen kello sai minutkin kiinni ja sain esikoiseni juuri vähän ennen 35-vuotissynttäreitäni. Lapsi on ihaninta, mitä voin ajatella, ja kiitän joka päivä mielessäni että uskaltauduimme lapsentekoon ja saimme hänet. Nyt ei ole kiire mihinkään.

Ja mietimme yhä. Minua mietityttää oma ura äitinä. Jos nyt lähivuosina teen vielä lapsia, olen alaikäisten äiti n. 40 vuotta ja se tuntuu raskaalta. Miestä mietityttää eniten hänen oma ikänsä ja sen myötä tulevaisuuden terveydentila, myös itsenäisyyden rajoittuminen mietityttää molempia.