Elätkö unelmaasi? Mitä on/olisi unelmaelämäsi?

Mulla on ihanat lapset, ihan mukava (erittäin tavis) koti, työ josta tykkään.



Kaikki ok :). Ja mun unelmani on aikoinaan ollut iso perhe. Se on, ja se on ihan just niin ihanaa kuin sen kuvittelin olevan :).

Kyllä elän unelmaani. Meillä on ihana perhe ja asutaan juuri sellaisessa asunnossa kuin mitä tykätään (pieni kt 4h+k hyvällä sijainnilla) ja rahaa on sen verran, että voimme tehdä valintoja. Voidaan siis halutessamme ostaa luomua, reilunkaupan tuotteita, eettisesti tuotettuja tuotteita, laadukkaita tuotteita tai käydä yksityisellä parhaalla mahdollisella lääkärillä.



Terveyttä ei kyllä ole, mutta tälläkin elellään.

Olen todennäköisesti perustamassa pian perhettä, mies löytyy ja lapset harkinnassa. Olen suoraan sanottuna täysin elämätön, en käy missään muualla paitsi yliopistolla ja joskus aina vanhempien luona, jolloin tapaan samalla vanhoja kavereita. Tunnen kuitenkin olevani varsin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Välillä tosin mietin, miksen käy missään opiskelijabileissä? Miksen juokse baareissa kavereiden kanssa? Miksen harrasta, käy kahvilla, tee jotain konkreettista? En oikein tiedä, olenko vain saanut erittäin hyvin uskoteltua itselleni, että viihdyn tässä epäsosiaalisessa elämässäni, vai nautinko tästä oikeasti enemmän kuin joka paikassa häärimisestä.



Toisaalta nuo aktiviteetit sun muut sekoilut yhdistyvät mielessäni lähinnä sinkkuelämään, jota en enää halua kokea. Oikeastaan tämä samainen ajatus johtaa myös mietteisiin, olenko tämän saman miehen kanssa loppuelämäni? Toivottavasti olen, mutta rajoittaako parisuhde minua? Olenko elinvoimaisempi kun olen sinkku? Tarkoittaako tämä "elämä" pelkkää juhlimista ja kavereiden tapaamista? Nautin kyllä kotona olemisesta erittäin paljon, mutta en oikein tiedä missä mennään. Miestäni rakastan enemmän kuin mitään, joten kaipa tässä on eleltävä ja hankittava sitä tekemistä jostain jos sellainen olo tulee.

muuten kokolailla eläisin, mutta täysin rahattomana se on silkka mahdottomuus. Ja vaikkei se raha tee onnelliseksi, niin siinä vaiheessa kun tilillä on kymppi viikoksi lasten kanssa, niin ei naurata.

Jos jotain saisin/voisin toivoa lisää/parempaa, niin; olisin jo uudelleen raskaana, enkä menisi välissä töihin, nyt palaan helmikuussa töihin ja lapsi 1v. menee hoitoon. (Mies ei suostu vielä toiseen, vaan tahtoo minun menevän töihin). Ja uusi työpaikka. (Minulla on vakkarityö mihin palata, en vaan viihdy sielä pätkääkään, ajatus sinne paluusta ahdistaa valtavasti).

muuten kokolailla eläisin, mutta täysin rahattomana se on silkka mahdottomuus. Ja vaikkei se raha tee onnelliseksi, niin siinä vaiheessa kun tilillä on kymppi viikoksi lasten kanssa, niin ei naurata.

Etkö saisi mistään hommattua lisätienestiä tai tukija?

sitten elän kun meillä on vielä:



- unelmiemme koti neljällä makkarilla, kahdella kylpyhuoneella, saunalla ja poreammeella, avokeittiöllä ja ISOLLA parvekkeella.



- kakkoskoti ulkomailla lämpimässä.



- kesämökki järven rannalla.

Mahdollisuudet on vaikka mihin talla hetkella. En tosin ole tyytyvainen asuinpaikkakuntaani, enka jaksaisi odottaa etta undergrad olisi oli ja paasisin tekemaan master'sin jonnekin muualle.



Tulevaisuus nayttaa itse asiassa paremmalta, kuin mita olisin muutama vuosi sitten edes uskaltanut unelmoida.

tähän hätään. Työpaikka haussa, Kelan päätös viipyy, sossuun en jostain syystä saa itseäni raahattua eikä sekään ihan tähän pinteeseen auta =(

lapset, ihana mies, talo ymym. Olen alkanut nauttia "matkasta" verrattuna aiempaan sitten kun elämään. Hyvää joulua kaikille!

eli on ihana omakotitalo, neljä lasta, töissä ihan kivassa paikassa mutta tylsissä tehtävissä joihin tosi meni puheella että tekisin niitä vain tietyn aikaa.

Eli kun saan sen ylennyksen ja palkka nousee, elän taas unelmaelämää.



Olen elänyt sitä ennenkin aina välillä, mutta sitten taas aina välillä tulee eteen asioita jotka muuttaa tilannetta hetkeksi.



Osaapa taas arvostaa sitä mitä on ollut, mitä on hyvää silläkin hetkellä, ja mitä hyvää tulee. Opettaa kiitollisuutta.

mutta pyrin sitä kohti koko ajan. 5 vuoden päästä olen myynyt omaisuuteni ja lähtenyt mieheni kanssa ulkomaille, ehkä lopullisesti, ehkä kymmeneksi vuodeksi, kuka tietää. Sitä odotellessa elän tätä kakkosvaihtoehtoelämääni.

Jäin pois työstäni, joka ahdisti minua eikä tuntunut oikealta. Hyppäsin siis tyhjän päälle, jäin hoitamaan pieniä lapsiamme kotiin. Kuopus on ollut jatkuvasti sairaana päiväkodissa ja minä olen sairastellut samaan tahtiin hänen kanssaan. Toivonkin siis, että ratkaisuni tuo terveyttä ja hyvinvointia elämäämme vaikka taloudellinen tilanne huononeekin. Juuri tällä hetkellä työelämään palaaminen ei edes kiinnosta, lasten kanssa on niin mukava olla. Miehellä riittävän hyvät tulot, että voidaan kustantaa tää meidän unelma, 4h+k kerrostalosta kaupungin keskustan liepeeltä ja muut elämisen menot.



Ehkä meillä on pienet toiveet elämältä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu, että en paljoa muuta kaipaa.

kaikki on hyvin, mutta lapset huonounisia. Kun itse saisin riittävästi unta, olisi unelmaelämä lähellä.

tai siis sitä unelma elämää josta haaveilisin ei ole koskaan ollut,en ole haaveillut mistään.aika epätodellista,mutta nyt kun ajattelin niin näin se on ja siksi en kai koskaan olla onnellinen koska en tiedä mitä se onni on,mitä sen pitäisi olla..surullista,olen kuitenkin jo yli 30v. kolmen lapsen äiti ja silti odotan vaan kokoajan..mitä?sitä en tiedä.

Mulla on ihanat lapset, kiva työpaikka, kohtuulliset tulot ja nykyään parisuhdekin jo toimii todella vaikeiden aikojen jälkeen. Harrastetaan koko perheen voimin laskettelua ja lautapelejä. Miehellä on hyvä työpaikka myös ja hän matkatöistään huolimatta hän osallistuu todella paljon perheen elämään. Kotityöt hoidetaan yhdessä. Taloudellisesti pärjätään ihan kivasti ja terveyttä on koko perheellä normiflunssia korvatulehduksella lukuunottamatta.

koska itsellä on kaikki asiat mallillaan, rakkaus, lapset jne... mutta mä jostain syystä kannan "onnellisuuden taakkaa", eli huonoa omatuntoa siitä, että kaikilla ei voi koskaan olla yhtä hyvin. Olen jäänyt sellaiselle maailmanparantaja-teinityttö tasolle, hirveen angstinen, vaikka ikää n. 30

On rakas mies ja lapset, oma koti mutta sairauksia, vammainen lapsi ja siitä johtuvia vaikeuksia, ei työtä itsellä, taloudellinen tilanne vähän kehno, lähimmäisillä vaikeita sairauksia.

Terveyttä tarvittais ja apua ja tukea, jotta erityislapsikin joskus pärjäis elämässään. Aina ei meinaa arkea jaksaa.

Vaikka mitään todellista valittamista ei ole.



HAnkalia asioita kesken parisuhteessa, arjen asiat eivät toimi niinkuin toivoisin. Epätoivo ja masennus vie välillä sijaa arjen onnellisuudelta.



Haaveilen että olen saanut lapseni kasvatettua kunnon kansalaiseksi, ja voin ehkä sitten löytää itselleni kodin jossa viihdyn, ja puolison joka arvostaa minua ihmisenä. Toivon myös että löytäisin riittävän hyväpalkkaisen työn, että pärjään ilman nälkävyönkiristystä, eikä se syö minua loppuun kuten nykyinen duuni.



Onneksi elämässä on aikaa myös hyville käänteille!

no, ei tuo rakentaminen oo niin kivaa ku mies raksalla paljon ja ite vaan lasten kanssa, mutta siinähän tulee unelmista totta!! :)

Ihanat lapset on, kyllä niitten kanssa viihtyy!!