Äitini sitten nakkasi luurin korvaan kun en jaksanut kuunnella hänen

Sitä kutsutaan itsekkyydeksi.. Luuria tulee ja sitten ollaan marttyreitä. Kun meitä lapsia ei kuulema yhtään kiinnosta hänen asiat.. Juu, ei kiinnosta.



EI IKINÄ (olen 35-vuotias) ole soittanut ja kysynyt, mitä MULLE kuuluu. Että mistäköhän olen mallin oppinut.. ;)

30 vuotta yritin ansaita äitini rakkauden siinä onnistumatta. En voi kuvata, mitä tuskaa lapselle tuottaa, kun äiti ohittaa, vähättelee, mollaa vieraitten kuullen, kertoo kuinka minusta ei voi tulla mitään, olen pullopersesika, ruma ja lihava, eikä kukaan poika voi koskaan rakastaa minua. Minusta tuli näkymätön äitini mielistelijä. Kaiken aikaa yritin keksiä keinon saada äidin rakastamaan minua. Puhumattakaan kaikesta konkreettisesta kiusanteosta. Varmin keino olla saamatta jotakin lapsena tai nuorena, oli kertoa toive ääneen. Äiti ei voinut silloin toteuttaa toivetta, etten kuvittelisi, että kaiken haluamansa saa. Ainoa, mikä kelpasi, oli hyvä koulutodistus, jolla saattoi kehuskella toisille äideille.



Kun äiti kuoli, lopetin viimein rakkauden metsästämisen. Pystyin toteamaan, etten saanut äidin rakkautta ja nyt hän on kuollut, joten en sitä saakaan. Olen tehnyt tilinpäätöksen sen elämäni kanssa ja keskityn olemaan mahdollisimman hyvä äiti omille lapsilleni. Sinulle asia voi olla outo, mutta näin terapiat käyneenä voin sanoa, ettei se ole mitään tavatonta. Terapeutit tuntevat kyllä ilmiön. En kyllä ajattelekaan, että tätä voisi ymmärtää ilman omaa kokemusta tai olematta ammattilainen.

Kiitos viestistäsi. Se antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Alan hieman ymmärtää sinun ajattelutapaasi. On hyvä ymmärtää erilaisia ihmisiä. Kyllä ihminen voi varmaan tuntea noinkin. Ehkä äitiys on sitten liian kullattu myytti.



Olen luullut aiemmin, että äitiään on mahdoton vihata.

Siis äitiä kohtaan on vain vihan tunne. Voiko ihminen todella vihata niin läheistä ihmistä kuin oma äiti. Läheisellä ystävälläni on äiti, joka on koko elämänsä turvautunut (naispuoliseen) ystävääni. Kertonut murheensa ja pyytänyt monenlaista apua. Kaiken kehun tämä äiti on taas kohdistanut lähes ainoastaan pojalleen. Ystäväni tiedostaa, että heillä on tämä äiti-lapsi -suhde aivan nurinpäin. Ystäväni kuitenkin rakastaa äitiään yli kaiken ja on hyvin surullinen, kun äitinsä on jo aika dementti. Ystäväni sanoo, että on ollut niin läheinen äitinsä kanssa, että suree tämän menetystä jo nyt. Dementian myötä tuo veljen suosiminen on tullut yhä räikeämmäksi ja selkeämmäksi, kun pidäkkeitä ei enää niin ole. (Ystäväni on perheellinen.) Ihmettelen, miten tämä ystäväni rakastaa äitiään noin paljon ja te taas koette kovin negatiivisia tunteita?

Se, että synnyttää lapsen ei automaattisesti tarkoita sitä että tähän lapseen pystyisi luomaan tunnesidettä.

Itse sain onneksi 'varaäidin' mummostani, joka oli minulle samalla tavalla läheinen kuin useimmille tuntuu oma äiti olevan.

Äitini on minulle valitettavasti täysin vieras ihminen, vaikka samassa taloudessa asuttiinkin vuosikaudet. Vierauden tunne tuli lähinnä siitä, että hän koskaan halunnut oppia tuntemaan minua, vain pelkästään kontrolloimaan.

Hän ei halunnut tietää mitä minä ajattelen, hän vain halusi että ajattelen niinkuin äiti haluaa.

Hän ei halunnut tietää mitä minä tunnen, hän vain halusin että tunnen niinkuin äiti haluaa.

Ei tuommoista voi ymmärtää ihminen joka ei itse ole sitä joutunut kokemaan.

Onneksi kuitenkin oli mummo :)

Hän olikin ainoa ihminen kenen kanssa minulla oli lupa olla tekemisissä. Muuten äitini eristi minut sukulaisistani täysin ja hämmensi kaverisuhteitanikin todella pahasti. Kukaan ei ollut kyllin hyvä kaverikseni, vaan kaikki olivat jollakin tavalla pahoja tai "ilkeitä ihmisiä joita kannattaa varoa", äitini sanoja lainatakseni.

Nyt hän yrittää säätää minun lasteni kaverisuhteita ja onkin jo aloittanut oikein ansiokkaan mustamaalauskampanjan muutamia lapsia kohtaan :(

Sitä olen kovastikin pohtinut ja pelännyt että minusta voisi tulla samanlainen kuin äidistäni. Mieheltäni toisinaan kyselenkin käyttäytymisestäni, mutta hän ei näe syytä huoleen. On vain huvittunut siitä että edes kysyn asiasta.

En todellakaan halua muuttua äidikseni.

Sillä dementoituneen äidin lapsella on varmaankin ollut joskus ihan hyvä ja läheinen suhde. Jos äitinsä olisi aina käyttäytynyt samalla tavoin, ei tällaista suhdetta olisi päässyt syntymään.

Sain olla oman, jo kuolleen, äitini äiti ja terapeutti ihan lapsesta lähtien. Ja tyypillisintä oli, että minun asioista ei tietenkään puhuttu, hänen jopa vuosikymmeniä vanhoja vastoinkäymisiä puitiin kyllä ja monesti "lähti levy päälle"- olisin voinut jatkaa jutun loppuun itsekin, koska olin kuullut sen niin monta kertaa.



Minulta kysyttiin muodon vuoksi "mitä kuuluu", mihin kuului vastata joka kerta, että "ihan hyvää" ja sitten äiti pääsi taas vauhtiin.

Soitti joka ikinen päivä ja muka halusi kuulla mitä lapsille kuuluu, mutta tarkoitus olikin itse asiassa valittaa omasta elämästään. Hän jauhoi aina sitä samaa, ja kyllä, monta monituista kertaa löi luurin korvaan. Ikinä häntä ei oikeasti kiinnostanut muiden kuulumiset.

jutellut äidilleni, yrittänyt kääntää puheenaihetta tai sitten vain myönnytellyt.. kyllä joskus muutama kuukausi sitten puhuin tästä asiasta, meinasi ensin suuttua ja lopettaa puhelun, mutta sain sanottua etten vain jaksaisi hänen "ongelmistaan" kuulla kun on tässä omiakin tarpeeksi. Sitten oli pari päivää rauhallisempi ja nyt taas sama meno jatkunut.



Tuli oikeasti pahamieli kun viskas luurin korvaan ja tietysti niillä mukavilla "itse aina arvostelet toisia.." sanoilla.

Juuri näin! Onneksi puheluja ei enää tule...

Juuri näin! Onneksi puheluja ei enää tule...

Minäkin olen joutunut muutaman kerran sanomaan suoraan etten jaksa kuunnella.

Siitä seuraa tietysti mökötystä, mutta minulle se on lähinnä helpottavaa. Saapahan olla muutaman päivän kuuntelematta niitä samoja marmatuksia.



Hän puhuu todella vanhoista asioista ihan jatkuvalla syötöllä ja vääntää ja vääntää. Kyselee mielipidettäni ja toisinaan jopa syyttää minua mm. isoäitini tekemisistä.

Monet niistä tilanteista, joista hän jauhaa ovat tapahtuneet jo ennen syntymääni ja osassa kaikki muut asianosaiset ovat kuolleet yli 20 vuotta sitten. Silti vaan niistä täytyy jauhaa.



Toisinaan alkaa tivaamaan minun vanhoista jutuistani. Esim. "sanoit silloin 7-vuotiaana niinjaniin, mitä sillä oikein tarkoitit, misksi sanoit sillä tavalla?" ö.ö



Kohtaamiset äitini kanssa ovat hirvittävän raskaita ja väsyttäviä.

En oikein tajua miten jaksoin pienten lasten kanssakin sen äidin terapeuttina olemisen. Se oli niin raskasta, ja olin joutunut tekemään sitä kans lapsesta saakka. Kauheita asioita kaadettiin pikkutytön niskaan eikä minulla ollut koskaan mitään muuta "virkaa" kuin kuunnella äidin valitusta.

Isäni on mt-ongelmainen alkoholisti ja äitini on kärsinyt tilanteesta jo vuosikymmeniä. Jos kuitenkin puhun puolella lauseellakaan arvostelevaan sävyyn isästäni, niin äiti rupeaa heti itkemään ja lyö luurin korvaani.



Ap, tiedän tasan miltä sinusta tuntuu.

http://narsismia.wordpress.com/2007/04/10/narsisti-vanhempana/

kuuntelemaan, mutta se alkoi kun minusta tuli äiti 20-vuotiaana ja nyt tätä on siis jatkunut about 8 vuotta. Ja se on raskasta!



Jos kerron jostain omasta asiasta niin äitini on että yyhm,yyhm,joo,joo..mutta asiasta toiseen leipoisinko joulutortut jo nyt vai vasta sitten aatonaattona.. (näin meni eilen)



Ensimmäisenä oli syöpäpelko, sitten tuli ne mieskuviot, nyt sitten työkiireet, nykyisen aviomiehensä aikuiset lapset, rahaongelmat. Niin, valittaa aina ettei ole rahaa kun palkka pieni, kuitenkin ovat miehensä kanssa molemmat töissä eikä pieniä lapsia (kuten meillä)

Äitini ei sentään soittele jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kuullostaa tutulta. Hänessä ei ole mitään vikaa, aina vika kaikissa muissa, ja muistelee silmät loistaen 40 vuotta vanhoja asioita. On sentään uskonut, kun olen sanonut, että minä en halua kuulla enää sanaakaan tietyistä asioista, että mittani on tullut täyteen.



On kauhean epäluuloinen, katkera, negatiivinen, ivallinenkin. Välillä ihan mukavakin kyllä. Joskus, kun tavataan, oikein tunnen, miten kaikki voimat valuu minusta pois. Empatiaa ei oikeasti osaa osoittaa, jos kerron jostakin kurjasta asiasta, niin kääntää ja vääntää niin kauan, että saa tapahtuneen omaksi syykseni. Näin on ollut aina. Tänään, kun minulla on vapaapäivä, kerroin, että en ajatellut tehdä kotihommia vaan vain kivoja juttuja lapsen kanssa. Hän kommentoi, että imuroi silloin kun lapsi nukkuu. Totesin, että en, olen väsynyt, eikä mieskään tee vapaapäivänään kotitöitä (no ei se muutenkaan tee, sivuhuomautus). Sitten tulikin jo paasaus, että sen siitä saa, kun antaa miehen luulla että on joku talousihme ja kodin hengetär, että siitä tämä kaikki miehen kotityöhaluttomuus johtuu, kun seurustelun alkuaikoina leivoin pullaa ja teeskentelin (!!!) olevani jokin talousihme. Ei hyvää päivää. Mikä logiikka. Ei saa leipoa pullaa, tai mies ei tee kotitöitä, muka. Toisena hetkenä äiti sitten kuitenkin on komentamassa pullaa leipomaan, kun mies siitä niin tykkää ja on niin edullistakin herkkua. Siis ihan käsittämätöntä.



Äitini mielestä musta on välillä mustaa ja välillä valkoista, noin kuvaannollisesti. Ainoa mikä ei muutu on se, että äitini on aina oikeassa, mukamas... Ikinä ei sano missään asiassa, että hän teki väärin, saati että pyytäisi anteeksi. Välillä mietin, voiko tuollaista tapausta jättää keskenään lasten kanssakaan.

Paitsi että minulla ruikuttaja on isosisko ja minä olen tarinan paska konna, kun en mm. suostunut maksamaan hänen miehensä opintoja...



Eli aina pitäisi kuunnella se ruikutus ja siihen päälle syyttelyt itsekkyydestä.

Ensin muka kysyy minulta mitä kuuluu. En ehdi edes vastata, niin alkaa kamala vuodatus jostain asiasta. Ensimmäisen asian jälkeen tulee toinen ja kolmas jo jossain siinä välissä. Yksi asia muistuttaa mieleensä toisen jne. Ihan kamalaa kuunneltavaa.



Ja tosiaan kaikenmaailman syöpä-ja ym.pelot vaivaa. 10 vuotta sitten kuuntelin ja kuuntelin ja kuuntelin, eikä siitä tullut loppua ikinä. Nykyään oon oppinut sanomaan, että nyt pitää mennä tai en pysty nyt kuunnella luen tämän lehden tai lapsilla on asiaa täytyy lopettaa puhelu. 10 vuotta taaksepäin soitti mulle joka päivä. Puhelun jälkeen olin ihan kuitti ja hermona. Nykyään ei onneksi enää soita kuin ehkä kerran viikossa.



AARGH miten alkoikin ärsyttää pelkkä noiden asioiden ajattelu!!!

Äitini ei sentään soittele jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kuullostaa tutulta. Hänessä ei ole mitään vikaa, aina vika kaikissa muissa, ja muistelee silmät loistaen 40 vuotta vanhoja asioita. On sentään uskonut, kun olen sanonut, että minä en halua kuulla enää sanaakaan tietyistä asioista, että mittani on tullut täyteen.

On kauhean epäluuloinen, katkera, negatiivinen, ivallinenkin. Välillä ihan mukavakin kyllä. Joskus, kun tavataan, oikein tunnen, miten kaikki voimat valuu minusta pois. Empatiaa ei oikeasti osaa osoittaa, jos kerron jostakin kurjasta asiasta, niin kääntää ja vääntää niin kauan, että saa tapahtuneen omaksi syykseni. Näin on ollut aina. Tänään, kun minulla on vapaapäivä, kerroin, että en ajatellut tehdä kotihommia vaan vain kivoja juttuja lapsen kanssa. Hän kommentoi, että imuroi silloin kun lapsi nukkuu. Totesin, että en, olen väsynyt, eikä mieskään tee vapaapäivänään kotitöitä (no ei se muutenkaan tee, sivuhuomautus). Sitten tulikin jo paasaus, että sen siitä saa, kun antaa miehen luulla että on joku talousihme ja kodin hengetär, että siitä tämä kaikki miehen kotityöhaluttomuus johtuu, kun seurustelun alkuaikoina leivoin pullaa ja teeskentelin (!!!) olevani jokin talousihme. Ei hyvää päivää. Mikä logiikka. Ei saa leipoa pullaa, tai mies ei tee kotitöitä, muka. Toisena hetkenä äiti sitten kuitenkin on komentamassa pullaa leipomaan, kun mies siitä niin tykkää ja on niin edullistakin herkkua. Siis ihan käsittämätöntä.

Äitini mielestä musta on välillä mustaa ja välillä valkoista, noin kuvaannollisesti. Ainoa mikä ei muutu on se, että äitini on aina oikeassa, mukamas... Ikinä ei sano missään asiassa, että hän teki väärin, saati että pyytäisi anteeksi. Välillä mietin, voiko tuollaista tapausta jättää keskenään lasten kanssakaan.

Tai itse asiassa ehkä pikkasen äiti on pystynyt petraamaan, koska se ehkä hieman pelkää mua. Olen statukseltani selkeästi ylempänä kuin äitini, ja hän tietää, että jos mulle ryppyilee, niin siinähän ryppyilee, en ala kuuntelemaan.

Aikani minäkin jaksoin kuunnella niitä jorinoita kaiken maailman työkavereista ja lapsuuden naapureista jne. jne. ja siis sellaista loputonta lätinää. Ja kuten kuvasit, myös oma äitini oli todellinen enegriasyöppö, imi kyllä kaiken voiman ympäristöstään. Todellinen ankeuttaja.

Jossani vaiheessa mä vaan tajusin, että omien voimieni antaminen äitini pohjattomaan kuiluun ei auttanut yhtään ketään, ei häntä eikä minua. Ja lopetin sen.

Äitini yrittää kontrolloida läheisiä ihmisiään ilman mitään rajaa.

Hän määrittelee mm. hyväksyttävät tunteet ja suhtautumistavat erilaisiin tilanteisiin.

Hyväksyttäviä tunteita hän opetti minulle välillä aika erikoisillakin keinoilla.

Hän nauroi minulle jos lapsena olin vihainen tai surullinen, joskus jopa otti valokuvia kun 'se näytti niin hassulta' :(

Kertoo myös hyvin auliisti miten missäkin tilanteessa täytyy ajatella Ö.ö

Miten kukaan voi edes kuvitella määräävänsä toisten ihmisten tunteita ja ajatuksia?



Äitini on myös mahdoton energiasyöppö. Siskoni kanssa ollaan alettu sanomaan häntä ankeuttajaksi. Sellainen hän todellakin on.

Imee kaiken ilon ja yrittää kääntäää kaikki hyvät asiat jollakin tavalla ikäviksi. Onnistuu löytämään aivan kaikesta ongelmia ja uhkakuvia :(

Minä en heti leimaisi ap:n tai muidenkaan äitejä narsisteiksi (sitä diagnoosia käytetään "hieman" liaan herkästi nykyään puhekielessä), minusta hän kuulostaa ennemminkin tosi yksinäiseltä. Onko hänellä naispuolisia kavereita?