Lue keskustelun säännöt.
Tsempatkaa minua eroamaan
07.06.2008 |
Pitäisi jaksaa laittaa ero vireille mutta koko ajan jaksan vain toivoa että tämä tilanne muuttuisi.
Mies on muuttunut täysin välinpitämättömäksi minua kohtaan. Ei puhu muuta kuin ihan pakollisia talous- ja lastenhoitoasioita. Ei välitä yhtään kuunnella minun puheita eikä vastaa kysymyksiini jos ne koskevat meidän suhdetta. Ongelma alkoi henkisellä välinpitämättömyydellä mutta nyt mies ei halua enää seksiäkään ollenkaan.
Hoitaa kyllä lapsia ja tekee osansa kotitöistä. Ei käy kovin paljoa ulkona joten vaikeaa ajatella että olisi toista naista kuvioissa.
Ei kuulemma halua erota mutta ei suostu ajattelemaan mitään parisuhdeterapiaakaan.
Miten kauan tuollaista jaksaa katsella? En haluaisi erotakaan kun lapset ovat pieniä ja hän on kuitenkin heille hyvä isä. Mutta ei ole yhtään minulle mies.
Jos kyse olisi työstressistä ja masennuksesta niin jaksaisin kyllä jos mies kertoisi vaikeuksistaan minulle. Mutta kun se ei vain puhu minulle mitään.
Millaisia neuvoja antaisitte? Yksin on paha ryhtyä tekemään parisuhteen parannuskonsteja kun toinen ei halua olla yhtään mukana.
Onko joku selvinnyt tällaisesta tilanteesta muuten kuin eroamalla? Alan olla kohta aivan lopussa. Kaipaan rakkautta ja huomiota ja alan kohta etsiä sitä muualta.
Ero olisi myös taloudellinen katastrofi. Lapset joutuisivat luopumaan monesta sellaisesta asiasta joihin ovat tottuneet.
Kommentit (15)
Että en voisi suositella eroa tuossa tilansteessa. Jossain vaiheessa miehen on tosin pakko alkaa puhua, että saatte välinne kuntoon. Siihen ei kylläkään auta se, jos sinä painostat häntä. Mitä jos parisuhteesi sijaan yrittäisitkin nyt keskittyä ihan itseesi ja omaan hyvinvointiisi? Alkaisit käydä läpi omaa elämääsi ja sitä, mitä haluaisit siinä muuttaa ja sitten ryhtyisit oikeesti toimiin? Jos et pääse pariterapiaan, niin voisit mennä yksin juttelemaan jollekulle, tuskin siitä haittaa olisi. Voisit ruveta vähän urheilemaan, nähdä kavereitasi useammin, aloittaa uuden harrastuksen, muuttaa ulkonäköäsi tms., en minä tiedä mitä mutta sinä varmaan tiedät. Uskon että se ukkosikin siitä sitten havahtuisi jonkin ajan perästä ja alkaisit kiinnostaa häntä uudella tavalla. Joka tapauksessa jos se ero sitten tulis sinun tai hänen halusta, niin luulen että sun olisi sitten helpompi käsitellä sekin. Nyt älä eroa, te olette kriisissä. Kriisit menee ohi tavalla tai toisella kun niihin reagoi, mutta miestäsi et voi pakottaa reagoimaan. Joka tapauksessa erota kannattaa aina vasta kriisin jälkeen. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
SEksittömyyttä muutamia kuukausia. Ja nyt tuntuu siltä että ei tässä minun tahtomisen lujuudesta ole kyse. Minähän tahtoisin koko ajan. Sekä puhua että selvittää asioita että olla miehen lähellä. Mutta mies on lakannut tahtomasta mitään mikä liittyy minuun. AP
kukaan ei voi sinua auttaa. Todella neuvoisin sinua keskittymään nyt johonkin ihan muuhun kuin mieheesi tai parisuhteeseesi. T. kakkonen
Jos ajatellaan parisuhteen kestävän koko elämän, tuo puolikin vuotta on aivan mitätön aika kokonaisuuteen nähden. Jos olet yhtään fiksu, annat miehen olla omissa oloissaan, et nalkuta, et jankuta etkä kysele etkä vaadi yhtään mitään.
Ole kohtelias, ystävällinen ja mukava häntä kohtaa äläkä valita naama rutussa kovaa kohtaloasi.
Kun mies huomaa, että oletkin ihan jees-tyyppi, ehkä hän taas lämpeää, sen sijaan jos koko ajan valitat omaa kurjaa kohtaloasi, voit olla varma että hän ajautuu sinusta koko ajan kaueammaksi.
joilla ajaa toisen entistä kauemmas. Ole kärsivällinen.
Meillä oli vähän sama tilanne, mutta mies onneksi suostui pariterapiaan ja siellä on moni solmu auennut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pitkässä juoksussa pieni aika. Minulla ja miehelläni on nyt ensimmäistä kertaa sitten esikoisemme syntymän (pian 3) alkanut tuntumaan että parisuhdettakin voisi alkaa hoitamaan, yhteisellä ajalla ja olemisella. Osan tuosta kolmesta vuodesta yhdessäolo on ollut vain, no olemista, samassa sängyssä nukkumista ja samasta jääkaapista syömistä. Yhdessä välissä montaa sanaa ei jaksettu toisillemme sanoa päivän aikana, niin väsyneitä oltiin miehen raskaan työn vuoksi ja lapsemme vakavan sairastelun. Missään vaiheessa en ajatellut eroa, eikä miehenikään. Ja nyt parisuhteemme asiat ovat paranemaan päin kun elämä muuten helpottaa. Sitä en tosin tiedä kuinka kauan tällaista "olemista" olisimme jaksaneet, varmastihan se ero olisi pitemmän tullut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli myös pahoja vaikeuksia mieheni kanssa. Elimme kuin riitaisat kämppikset ja arkikaan ei toiminut ollenkaa. Aloinkin sitten keskittyä itseeni. Aloin liikkua paljon ja laihduinkin oikein timmiksi. Minulla oli paljon harrastuksia. Mieheni huomasi, että minulla on paljon muutakin elämää ja että en enää vinkunut hänen huomiotaan. Aloin puhua erosta (ei vain riitojen yhteydessä uhakiluna vaan ihan tosissaan) ja kerran, ihan yhtäkkiä, mieheni tajusi, että menettää perheensä jos mikään ei muutu. Hän muuttui kiukkuisesta, sohvalta komentelijasta oikein mukavaksi helläksi mieheksi. Aluksi tuntui, ettei se enää auta kun minun tunteeni olivat ehtineet kuolla aika totaalisesti ja olin jo ehtinyt rakastua toiseen mieheenkin, joka halusi minut omakseen. Mutta niin sitä vain sinniteltiin. Nyt tästä muutoksesta on vuosi ja olen jo alkanut löytää tunteita omaa miestänikin kohtaan ja alan pikkuhiljaa unohtaa tuon toisen miehen. Olen onnellinen, ettei meille tullut eroa!
Ainahan täällä kehotetaan jättämään se sika jos mies on vaikka vain yhden kerran erehtynyt käymään vieraissa ja vaikka mies seuraavana päivänä katuisi. Ja vannoisi rakastavansa vain vaimoaan.
Välinpitämättömyys se vasta pahalta tuntuu. Se että olet toiselle pelkkää ilmaa. Toivon tietysti koko ajan tilanteen korjaantuvan, mutta kun tarpeeksi kauan odottaa turhaan niin kyllä siinä alkaa kärsivällisyys mennä ja omakin mieli laskea matalalle. Kauanko pitäisi vain odottaa? Vuoden, kaksi vai viisi? Ja sitten huomata, että on elänyt viisi vuotta sellaisen miehen kanssa joka ei enää rakasta sinua.
Onko tällainen kulissiliitoissa eläminen sitten yleistäkin? Minä kun olin ajatellut avioliiton olevan sitä, että kaikki jaetaan yhdessä. Niin ilot kuin ongelmatkin. Eikä olla pelkkiä kämppäkavereita.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sun ei kannata erota ennen kuin voit todella sanoa yrittäneesi. Eli lähde miettimään asioita itsestäsi käsin: muuta omaa toimintaasi. Kuulostaa siltä, että miehesi saattaa olla esimerkiksi masentunut, eihän tuollainen välinpitämättömyys toista kohtaan ole normaalia. Kyllä parisuhteessa tulee niitä vaikeita aikoja, mutta oleellista on että kumpikin tahtoo päästä niistä yli. Jos toinen ei suostu mihinkään yrittämiseen, ei toisen osapuolen yrittäminen voi ratkaista ongelmia. Suosittelen kuitenkin, että haet nyt vaikka yksin apua tilanteeseen.
Kerro siis miehelle, että susta tuntuu tosi pahalta tämä tilanne, koet että hän ei rakasta sinua enää. Sano että aiot hakea nyt apua tähän tilanteeseen, ja toivot että hän ehkä pienen hetken päästä asiaa mietittyään lähtisi mukaan. Jos oikeasti haluat parantaa suhdettanne, kerro se miehellesi.
En ole ihan samalla linjalla muiden vastaajien kanssa; loputtomiin ei pidä yrittää. ELämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ihmisen kanssa joka ei enää rakasta. Mutta teillä on tosiaan kulunut lyhyt aika, jos asiat ovat aiemmin olleet kunnossa niin ehkä nyt on kyseessä vain tilapäinen notkahdus.
Kaikkea hyvää sulle!
Arki sujuu mutta kahden ihmisen välillä ei ole muuta kuin yhdessä hoidettava lapsi. Tätä on kestänyt jo vuosia. Mistähän sitä apua lähtisi hakemaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin suoraan omat ajatukseni!? Tuntui jopa ihan "yliluonnolliselta" lukea moista toisen kirjoittamana:O Tänäänkin olen nimitäin KOKO päivän ajatellut ko. asiaa mielessäni...ja kun tänne tulen niin eiköhän täällä ole tällainen teksti...HUI!
Ymmärrän siis ap tunteesi täysin, enkä todella enää itsekään tiedä että erotako vaiko ei? Itse olen jo siinä pisteessä, että huomaan tämän kaiken häriitsevän/vaivaavan omaa elämääni siinä määrin etten enää ihan oikeasti jaksa:( En edes jaksa ajatella tuota eroprosesstia, sillä sekin kysyisi voimia liikaa...
Meillä mies on ollut aina huono juttelemaan ja keskustelemaan mistään/mitään:/ Syy on kuulemma minussa kun en kerran kysele tarpeeksi häneltä mitään...en ole kuulemma kiinnostunut hänen asioistaan jne...
No minun mielestäni asia nyt ei sitten olekaan noin vaan olen kyllä kiinnostunut ja olen koko avioliittomme ajan yrittänyt kysellä kaikkea mahdollista, mutta kun aina vastaus on ollut vain että "eipä mitään erikoista" tai muuten vain hyvin lyhyt, niin en enää edes tiedä mitä voisin kysellä, sillä mies ei todellakaan oma -loitteisesti kerro mistään mitään!:( En kait voi alkaa hakuammuntana kyselemään kaikkea sieltä sun täältä ja odottaa milloin osun sellaiseen aiheeseen, josta mieskin sattuisi puhumaan jotain?
Itse olen aina miehelleni kertonut omia juttujani ihan omatoimisesti ja olen sanonutkin hänelle, että minusta ihminen, joka välittää toisesta, haluaa myös kertoa omista tekemisistään/ajatuksissa yms. toiselle, mutta siihenkin mies sanoo vain, että no kun et koskaan kysy mitään:/
Nyt olen sitten viimeisenä keinona koittanut saada miehen huomaamaan kuinka vaikeaa on kysyä mitään jos toinen ei mitään kerro ja olenkin sitten lopettanut kokonaan myös omien asioideni kertomisen miehelleni...Miehen logiikan mukaan siis hänen täytyisi nyt sitten kysellä minulta kaikkea, jos kerran häntä kiinnostaa, mutta eipä hän edelleenkään kysy/puhu/vastaa:( Eikös tuo nyt sitten osoita ettei häntä kiinnosta?
No teen niin tai näin niin vika on aina kuitenkin minussa ja mies ei suostu keskustelemaan asiasta missään muodossa, ei edes vaikkapa niin että kirjoittaisi minulle ajatuksiaan/tunteitaan...sitäkin olen nimittäin jo kokeillut monet kerrat:( Olen kirjoittanut hänelle monen monta pitkää sähköpostiviestiä, mutta yhtenkään niistä hän ei ole sanallakaan vastannut mitään...
Mies siis tietää että minä haluaisin puhua ja selvittää suhteemme tai jos se tuntuu mahdottomalta niin sitten vaikka erota, sillä ihan oikeasti KÄRSIN tässä suhteessa:( Mies ei vain halua, ei puhua eikä erota...Onko minun siis lopunikäni vai odotettava että mies yhtäkkiä alkaa keskustella tai vain yksi kaunis päivä hänkin saa tarpeeksen ja lähtee, vai mitä minun täytyisi tehdä?
Niin ja en todellakaan ole painostanut miestä mihinkään! Meillä tätä täydellistä puhumattomuutta on kestänyt nyt jo kohtapuoliin vuoden ja seksiä on ollut viimeksi elokuussa, joten vieläkös odottelen kauankin aikaa??
Minusta ei ole enää tähän, IHAN OIKEASTI!:(
niin kauan kuin hermo kestää. Itselläni vuosia seksin määrän voi liki laskea lasten määrästä (kolme), se siitä ja muustakin läheisyydestä. Lisäksi vuoden tietämillä oli vain välinpitämättämyyttä miehen puolelta. Kun sitten aloin uupua tilanteeseen (henkisesti), aloin tehdä asialle jotain/vaatia muutosta. Mies senkun jatkoi kylmäkiskoista kohteluaan (asuttiin muutenkin metsässä ja kaukana suvusta ja tuttavistani, joten mies ainoana aikuiskontaktinani viikkoihin sai eristettyä mut aika hyvin). Meni puolisen vuotta ennen kuin kaikki ratkesi ja erosana mainittiin ekan kerran ja siitä kuukauden päästä meillä oli jo kaikki eroasiat hoidettu ja eri osoitteet (mulla ja lapsilla uusi koti ostettuna).
Tein kaikkeni omasta puolestani avioliiton eteen, en olettanut miehen olevan ajatusten lukija ja kerroin mikä mieltäni painaa ja miltä tuntuu. Ja kirjoitin kirjeitä, kun ajattelin että jos ei jaksa muistaa mitä puhun. Se antoi miehelle vain aseita käteen, ja olin täysin henkisen uupumuksen keskellä ennen kuin tajusin, millaista henkistä väkivaltaa se harjoitti juuri niillä asioilla mitä olin kertonut että tässä tilanteessa mätti. Se oli hienovaraista, minua kohdeltiin kuin ilmaa. Ja uupumuksen tajusin vain kun sain järkyttäviä uniongelmia ja mielialat heilahtelivat miten sattui.
Mies viiiimein osallistuessa ensimmäisen ja viimeisen kerran keskusteluun näistä mieltäni vaivaavista asioista, sanoi, ettei enää rakasta, eikä tahdo rakastaa. Toista naista en minäkään uskonut mahdolliseksi. Senkin paljasti sitten seuraavana päivänä kun oli jo tuonut eropaperin allekirjotettuna mulle ja oli illanvietosta humalassa ja onnistui syyttämään mua epähienotunteiseksi, kun en ollut kysynyt aiemmin onko hänellä toista. Huono minä kun en osannut niin hienotunteinen olla, muka. (Olin kyllä siihenkin kysymykseen vastaamisen tehnyt helpoksi yhdellä niistä keskustelukerroista, jolloin kävin monologia selkänsä kanssa.)
Apua kannattaa varmaan lähteä hakemaan neuvolan kautta. Tai sitten kirkolta saa neuvotteluapua. Niillä käynneillä voi varmaan osoittaa miehelle että avioliiton eteen on tehtävä KUMMANKIN töitä ja jos perhe on se, jota mies haluaa niin muutosta kehiin. Jos ei mies sitä halua, niin sitten en tiedä auttaako mikään. Meillä ei auttanut enkä minä enää jaksanut yksin antaa tekohengitystä kun mies kerran sabotoi joka yritystä.
ja siihen toiseen naiseen. Ei meilläkään ollut perinteistä kotoa pois oloa. Oli tämän rakkaansa tavannut tois puolella maapalloa työmatkalla ja piti suhdetta yllä netissä. Me perhe vaan häirittiin sitä.
Totesin, että mulla oli henkilökohtainen raja tullut vastaan jossain kohtaa tässä, miten annan itseäni kohdella.Siksi ero, vaikka lapset pieniäkin. Ja eipä tuo mies meitä halunnut, joten vaikka oma haluni olisi ollut olla naimisissa hamaan hautaan olisi mies pistänyt eron vireille yksin. Ja kai heittänyt meidät pellolle vaikka väkisin.(toimin siis mieluummin heti itse ja hoidin eron omilla ehdoillani ja teetin ositukset sun muut, ettei pääse sitten niissä pelaamaan.)
Ehkä siis kannattaa miettiä mikä on se raja mitä jaksaa sietää ja kertoa miehelle myös jos raja alkaa olla lähellä. Ja vielä, ennen kuin tiesin miehen mietteet tein analyysiä ja itsetutkiskelua (lue:makasin koko sunnuntain peiton alla pyjamassa ja itkin) ja totesin, että jaksaminen tai jaksamattomuus on omasta itsestäni kiinni. Listasin asiat jotka lataavat akkujani joiden varassa jaksan ja ovat lähtöisin itsestäni, ei riippuvaisia toisista ihmisistä. Ja sitten ryhdyin niitä toteuttamaan. Mutta väsytys"taistelulla" vasta sain miehen avautumaan, kun kysyin sen tsiljoonannen kerran että joku sitä vaivaa ja eikö usko että minä kestän kuulla mitä se on. Ehkä jossain parisuhdeneuvonnassa olis kertonut jo aiemmin, me varattiin se aika vaan liian myöhään, kun niille oli pitkä jonotusaika.
Koittakaa jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana kirjoitus. Sain lisää miettimisen aiheita. Tosiaan se raja. Missä se menee? Olen jo silläkin uhkaillut, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Odotan kai jotain merkkiä itselleni mikä saa sitten minut toimimaan.
Että kun vastoinkäymisten aika koittaa, niin sitten ei enää tahdotakaan, vaikka on alttarilla luvattu?
Elämään kuuluu ihan luonnostaan kriisivaiheita ja erilaisia kasvukivun paikkoja, ehkä miehelläsi on kriisivaihe meneillään ja pikkurouvan rakkauden ja huomion halut ei siinä vaiheessa kauheasti kiinnosta...
Jos tuon takia eroa haet, olet täysi ääliö ja ennen kaikkea tuhoat lastesi elämän. Keskity vähemmän itseesi äläkä tivaa mieheltäsi hänen tuntojaan, anna hänen olla rauhassa. Kohtele häntä ystävällisesti ja kunnioittavasti niin saatat huomata ennen pitkää että tilanne muuttuu parempaan.
Sinä et ole ainoa teidän perheessä jolla on vaikeaa...