Huonoa äitiyttä
Syyllisyys painaa taas päälle. Raskaus ja 2,5-vuotiaan meno eivät oikein ole hyvä yhdistelmä, vaikka en tiedä mikä johtuu raskaudesta ja mikä vaan ' heikosta' luonteestani.
Toisina päivinä jaksan oikein hyvin kiukuttelut ja jaksan maanitella ja sovitella ym. Toisina päivinä en jaksaisi oikein mitään. Pari päivää sitten sain raivarit kun poika oli ' tiskannut' lattiallakin ja koko keittiö lainehti vedestä (aika paljon saa näköjään aikaiseksi pienessä hetkessä kun silmä välttää). Toruin lasta josta tämä alkoi itkeä kovasti (ei yhtään kestä jos äiti korottaa ääntään). Lohdutin sitten ja asia sovittiin mutta kauhea huuto alkoi uudestaan kun siivosin jälkiä. Väsyneenä kontillani en millään olisi jaksanut enää kuunnella ja aloin tiuskia/huutaa lapselle että ' älä huuda' ja ' lopeta jo' . Lapsi tosiaan otti päähän ja näin punaista. Ehkä noin 10min. molempien raivoamisen jälkeen otin pojan syliin ja sovimme.
Tunnen itseni oikein tosi lapseksi ja typerykseksi. Miksi hermot ei pidä paremmin?! Älytöntä huutaa lapselle joka itkee... Mutta kun minä olin se jonka olisi tehnyt mieli itkeä ; )
Mietin usein minkälaista muilla on. Olenko ainut joka menettää hermot ja sanoo/huutaa typerästi lapselleen. Mitä ihmettä pitäis tehdä (pois meno tilanteesta ei auta, koska huuto kuuluu ja lapsi tulee yleensä perässä)?
Syyttelen raskauttani ja yritän kuvitella että muutun paremmaksi ihmiseksi kun en enää ole raskaana. Ehkä, paitsi sitten onkin kaksi lasta - ja pinna varmaan vielä tiukemmalla...
Kommentit (6)
kovasti tutulta kuulostaa!!! Ihanaa kuulla, että joku muukin kokee samalla lailla! Itse en ole edes raskaana, mutta välillä tuntuu, että pms-oireet ovat nostaneet päätään meidän perheessä ja tytön (kohta 3,5 v) uhma yhdessä saavat äidistä hirviön! Välillä sitten huudetaan naamat punaisina yhdessä ja välillä itketäänkin yhdessä kun kovasti kiukuttaa!
Jostain luin psykologin mielipiteen lapselle huutamisesta, että lapsi ei siitä rikki mene, mutta on osattava pyytää anteeksi ja sopia ja puhuttava tilanteesta, että mikä on kumpaakin harmittanut.
Tätä olen itse noudattanut ja koettanut itseäni " koota" enemmän ettei ihan joka tilanteessa hemostuisi niin kovasti vaan osaisi puhua tiukkaan sävyyn... tuntuu että se on meillä tytöllä hiukan auttanut ettei " raivarit" kestä enää niin kauan.
Mutta kyllä se koko perhettä raastaa tuo pienen lapsen itsenäiseksi opettelu. Ja aina on itsellä tilanteista paha mieli ja lupaa itselleen olla seuraavana päivänä taas kerran parempi äiti!
mutta itselläni masennus oireili juuri kuvailemallasi tavalla.
kohdistin myös kiukkuni mieheen, lapseen ja koiraan.
hermot meni mitä pienimmistä asioista!
sinun tilanteessa ottaisin yhteyttä lääkäriin ja keskustelisin asiasta.
en voi sanoa että sinulla on masennus, se ei ole minun " tehväväni" mutta kannattaa rohkeasti käydä puhumassa tunteistaan kun asia vaivaa. ja varmasti vaivaa myös lastasi.
hormonit vaikuttavat varmasti myös jaksamiseesi ja pinnan kiristymiseen.
Ja olet hyvä sellainen kun mietit tekemisiäsi ja niiden vaikutusta lapseen. Lupaan ja takaan että vastaavia tilanteita tulee vielä jatkossa kun toinen lapsi syntyy. Tämä on vain elämää eikä lapsi mene rikki niin pienestä. Enkä sano tätä pelotellakseni, vaan siksi että ehkä osaisit ennakoida tulevaa ja säästää itsellesi voimia ja muistaa etsiä ja huolehtia jaksamisellesi tärkeistä asioista. Jostain luin ettei lapsi vahingoitu vaikka välillä olisi vihainen ja tulisi muutamia ylilyöntejäkin lapsen kanssa kunhan perusarki ja elämä on lapselle turvallista ja onnellista, ja hänelle kerrotaan kuinka tärkeä ja rakas hän on vanhemmilleen. Toki ylilyöntejä pitää yrittää viimeiseen asti välttää. Mutta jaksaminen on rajallista
Itse olen paininut saman syyllisyyden kanssa ja pyöritellyt asioita mielessäni. Meillä 2 poikaa 1v6kk ikäerolla. Toisen lapsen synnyttyä arki oli tosi rankkaa ainakin meillä (sekin varmasti vaihtelee riippuen lastenkin persoonista) kunnes nuorimmainen täytti reilut 1v, sitten vähän helpotti. Minä olen vielä varsin temperamenttinen ja nopeasti räjähtävä tapaus, sitä olen saanut itsessäni tosissaan työstää ja etsiä keinoja arjen takkuiluihin. Nuorimmaisen vauva-aikana ahdisti lujaa kun joutui antaa vauvan itkeä että sai esikoiselle esim. vaatteet päälle tms. ja päivvastoin tuntui ettei millään pystynyt antamaan esikoiselle hänen tarvitsemaansa aikaa ja huomiota. Mutta elämä opettaa lastakin ja sisarukset kasvattavat toisiaan.
Yritä toimia rauhallisesti kun huomaat että tilanne karkaa käsistä, toru lasta rauhallisella äänellä mutta napakasti ja vie hänet syrjään tilanteesta. Pura sitten mieltäsi tai poistu vaikka makuuhuoneeseen hakkaamaan tyynyä. Lapselle ei ehkä ole niin pelottavaa jos raivoat etäämmällä hänestä. Ja se on varmasti hyvä jos selität lapselle jälkeenpäin mitä tapahtui. Kuten oletkin jo tehnyt. -- Sinä tiskasit niin että tuli kamala sotku keittiöön ja lattialle paljon vettä. Äiti tulee vihaiseksi kun joutuu siivoamaan niin paljon. Äiti ei tykkää kun pitää siivota ylimääräistä, ja silloin kiukuttaa. Siksi äiti huusi sinulle. Mutta nyt lattiat on kuivattu ja kaikki on taas hyvin. Ei haittaa vaikka äiti on joskus vihainen, kaikkia ihmisiä joskus kiukuttaa. Sitten pyydetään anteeksi. Tilanne on hyvä käydä läpi niin monta kertaa kuin tarpeen jos se lasta jää vaivaamaan. ps. Jos itku/huuto vaivaa niin korvatulpat helpottaa - se ihmeesti pidentää pinnaa!! ;)
Muista että olet riittävän hyvä äiti ja teet todella tärkeää työtä hoitaessasi lastasi. Ei tarvitse olla yli-ihminen, eikä sellainen varmasti olisi lapsellekaan hyväksi. Elämä ei ole aina mukavaa ja ristiriitoja tulee, sinä näytät mallillasi kuinka niistä selvitään. Aivan oikein varmasti toimit. Syyllisyys kai kuuluu äitiyteen. Opettele antamaan itsellesi anteeksi ja hyväksymään itsesi virheineen puutteineen - niin uskon että lapsikin oppii ettei ole huono vaikka tekisi joskus väärin. Asiat ovat korjattavisssa. Luota itseesi, onnea perheellenne. Hyvin kaikki menee vaikka vaatii aivan tolkuttomasti jaksamista ja työtä!!
Ja vielä pätkä Meidän perhe lehdestä, Leena Lehtolainen: " Nykyään ajattelen ettei vanhemmuus ole mittareilla mitattava suoritus. Meidän sukupolvemme tiedosta on tullut valtava taakka. Me tiedämme liian paljon siitä, miten monella tavalla vanhemmat voivat vahingoittaa lapsia. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka on tottunut analysoimaan ja syyttämään omia vanhempiaan. Me niin kovasti pelkäämme pilaavamme omien lastemme elämän. Kukaan ei kuitenkaan selviä vanhemmuudesta virheittä."
tuo lainaus Lehtolaisen tekstistä. Kiitos siitä!
Samantapaisten hepuleiden (kuin mitä Green kuvailee) jälkeisissä omantunnontuskissa tulee painiskeltua itsekin. Oma jaksaminen (joka ei parhaasta päästä aina ole raskauden aikana, vauvan valvottaessa jne.) on kyllä avainasemassa näiden hepuleiden vähentämisessä ja hallitsemisessa, meillä ainakin. Kun itse on loppuväsynyt, pinna ei kovin pitkä ole vaikka miten yrittäisi. Levänneenä taas jaksaa..
Voimia Greenille ja muillekin.
Tai ainakin mulla, helposti. Ja vaikka raskaudesta on jo 1v 3kk (HEH), tulee tiuskittua joka päivä kahdelle lapselle ja välillä oikein kunnolla. Sitten esikoinen sanoo: nyt äiti on tyytyväinen, ja syyllisyys iskee, näinkös minä en sitten yleensä ole? Välillä sanonkin, että en ole tyytyväinen, jos kinastelette koko ajan. Mutta tyyntymään päin tämä on varmaan. Masennukseen en ole taipuvainen, kyllä tätä muutenkin tapahtuu, varsinkin raskausaikana kaikki kuuluu mielestäni asiaan... :)
Itselläni on tosi lyhyt pinna ja kun poikani on perinyt tämän temperamentti piirteen äidiltään, ei yhteistyö suju aina hyvin. Jos poika on kiukkupäällä, kuten on ollut jo kolmatta päivää, ei yhteentörmäyksiltä vältytä. Jos aamusta asti kitistään ja itketään eikä mikään ole hyvä, en minä ainakaan jaksa kuunnella sitä. Uskallan myöntää. Poika on vasta reilun vuoden ja ollut tosi vaativa alusta asti.
Tämän asian kanssa saa kyllä painiskella kovastikin. Toisinana on kausia, että ei mene hermo viikkoihin ja jaksan kitinää paremmin. Tällä hetkellä ei ole tällainen kausi menossa... Tosin teen iltaisin toisinaan töitä (joskus enemmän, kuten nyt) ja kun yöt on vieläkin risaisia toisinaan, olo on väsynyt ja ärtynyt koko ajan.
Huono omatunto on siis läsnä aika usein ja omasta käytöksestä ei voi olla ylpeä. Enpä tiedä mitä asialle vois tehdä. Toisinaan on tosi neuvoton ja voimaton olo ja neuvolastakaan en ole saanut apua. Tai en ole viime aikoina edes asiasta puhunut. Edelliselle th:lle puhuin kyllä, hänellä kun oli kokemusta vaativista lapsista itselläkin. Ainakin sain ymmärrystä.
Tsemppiä sinulle! Kyllä meitä kohtalotovereita löytyy!