kerroin kaveriporukassa että olen adoptoitu...

Eikä kotimainenkaan kauaa ole ollut...

Adoptio ja erityisesti kansainvälinen adoptio on aina äärimmänen lastensuojelutoimenpide. Aivan viimeinen vaihtoehto lapselle. Ensin on lain mukaan selvitettävä kaikki muut vaihtoehdot eli onko mitään mahdollisuutta, että lapsi voisi tukitoimenpiteiden avulla jäädä biologiseen perheeseensä.(tukiperheen avulla, perhetyöntekijän tuella, taloudellisen tuen avulla jne.)

Kv-adoptiossa selvitetään seuraavaksi (riippuen vähän kunkin kohdemaan lainsäädännöstä) lapsen mahdollisuutta sijoittua omille sukulaisilleen tai kotimaahan. Sitten tutkitaan mahdollisuus sijoittua kotimaahan laitokseen. Jos mikään näistä vaihtoehdoista ei ole mahdollinen, viimeinen vaihtoehto on luovuttaa lapsi kansainväliseen adoptioon.

Esimerkiki Suomessa tätä viimeistä vaihtoehtoa ei tällä hetkellä tarvita ollenkaan. Moni muu maa on pääsemässä tähän samaan, siksi kv-adoptio on vähenemässä. Kansainvälisen lastensuojelun tarve on yksinkertaisesti vähentynyt viime vuosina, koska lapset pystytään sijoittamaan kotimaahan. Tämä on Haagin sopimuksen mukaan aina ensimmäinen vaihtoehto.

Syy, miksi kansainvälinen adoptioprosessi kestää näin kauan, on juuri tämä, että lain mukaan kaikki nämä vaiheet on käytävä läpi. Tämä selvitystyö kestää ja sen takia tulevat adoptiovanhemmat joutuvat odottamaan pitkään.

Eli adoptio ehdottomasti on aina äärimmänen lastensuojelutoimenpide.

Toinen fakta on tietenkin se, että adoptiolasta ei anneta kenelle tahansa. Adoptiovanhemmiksi hyväksytään pitkän neuvonnan läpikäyneet vanhemmat, joilla asiat ovat hyvin kaikilla elämän osa-alueilla. Tällä pyritään varmistamaan se, että kerran hylätyksi tullut lapsi saa parhaan mahdollisen kodin ja kiintymyssuhteen kehittymiselle on hyvät edellytykset. Tätähän lastensuojelu on.

että jos otetaan toisen ihmisen lapsi omaksi, se on oltava lastensuojelua ja lastensuojelulain alaista toimintaa. Mitä se sitten olisi? Ulkomaankauppaako? ;-)

Tottakai se on lastensuojelua. Lapsen hyvinvoinnin takiahan se tehdään ja lapsellehan siinä kotia haetaan.

eivät ymmärrä, että kyse on lastensuojelusta ja että adoptiolapsi on aina hylkäämiskokemuksensa sekä sen vuoksi että lapsella on aina kahdet vanhemmat - biologiset ja sosiaaliseet - erityisen tuen tarvetta identiteettinsä ja minuutensa kehitykseen.



Voi vain ihmetellä, onko adoptioneuvonta ajantasalla joka kunnassa, sehän oikeastaan tiedetäänkin, että tosiaan on olemassa kuntia, missä ei ole adoptio-osaamista ja neuvonta on mitä sattuu, eikä se valmenna riittävästi adoptiolapsen tarpeiden tunnistamiseen sekä oman lapsettomuussurun läpikäymiseen. Adoptiolapset perheineen tarvitsevatkin usein terapiapalveluita, mutta kaikki eivät ymmärrä hakeutua niiden piiriin ajoissa tai ollenkaan. Adoption jälkipalvelu ja tukipalvelut erityisesti kotimaanadoptiossa ovat riittämättömät.

lastensuojelun asiakas. Adoptiolapsi kasvaa kaksien vanhempien lapsina, sillä hänellä on omien, adoptiovanhempiensa lisäksi jossain biologiset vanhemmat ja adoptiolapsella on aina takanaan hylkäämis- ja menetyskokemus, vaikka adoptio olisi tapahtunut ensimmäisten elinkuukausien aikana. Adoptiovanhemmilla on takanaan yleensä lapsettomuutta, mikä sekin on erityinen tilanne ja vaikuttaa usein jollain tapaa tulevan perheen dynamiikkaan. Eli adoptioperheeseen liittyy erityisiä tekijöitä, joita biologisessa vanhemmuudessa ei ole ja joilla voi olla erityisiä seurauksia.

Adoptiolapselle identiteetin muodostaminen on usein vaikeampaa kuin biologiselle lapselle, jolla on biologinen suku siinä ympärillä peilinä. Jokainen adoptiolapsi joutuu myös käsittelemään jossain vaiheessa elämäänsä sen että on tullut poisannetuksi biologisilta vanhemmiltaan. Aika monesti biologinen tausta alkaa kiinnostaa siinä vaiheessa kun itselle alkaa tulla perhettä, sillä oma lapsi on usein adoptoidulle se ainoa biologinen sukulainen, jonka hän tuntee ja jossa näkee jotain itsestään ja itseään. Adoptiolapsi alkaa ikäänkuin oman biologisen sukupuunsa. Vaikka olisi kuinka onnellinen ja rakastettu (adoptio)perheessään, monilla adoptiolapsilla on halu tietää mistä on kotoisin ja mitä omaan alkuperään liittyy.

Aika moista puppua koko juttu. Ensinnäkin biologisten vanhempien olemassaolo ei todellakaan tarkoita normi tilannetta. Heillä voi olla takanaan myös vuosien lapsettomuus/hoidot jne. Tai muuten vain raunioilla oleva liitto, jota yritetään lapsella vielä nostaa jaloilleen.

Myöskään pienenä adoptoiduilla ei välttämättä ole mitään intoa selvittää taustojaan sen enempää. Nykytiede jo antaa vastauksen, että ympäristön vaikutus on suuri, joten...

Normaali ihminen varmasti ymmärtää, että jos hänet on annettu adoptioon oma biologinen vanhempi ei häntä halunnut - se siitä. Erona biologisten vanhempien kanssa elämiseen on, että hän voi saada välittävät ja rakastavat vanhemmat, kun taas laiminlyödyssä perheessä lapsi vain kärsii, kuinka vanhemmat häntä kohtelevat - esim. avioero, uusperhetilanteet - yleensä täyttä helvettiä lapsille.

En myöskään ymmärrä tätä asennetta, että jos omassa lapsuudessa on jotain erikoista (vaikkapa adoptio nyt sitten) niin se olisi jotenkin erityislaatuinen ja merkittävä juttu siinä vaiheessa kun saat omia lapsia.

Olen tavannut miehiä, jotka välttelevät jopa avioero perheessä kasvaneita naisia....

mutta asiakkuus päättyy siihen, kun sopiva perhe on löytynyt ja adoptio on vahvistettu, eli adoptoidut lapset eivät kyllä millään tavalla jää lastensuojelun tuen piiriin enää sen jälkeen.

Lapsi menetää aina biologiset vanhempansa ja sukunsa. Ja aina lapsi joutuu viettämään vähintään 8 viikkoa lastenkodissa/sijaisperheessä, joten vauvan elämän alkuun liittyy vähintään muutama menetys ja vaihtuvat hoitajat. Nykyinen varhaisen vuorovaikutuksen tutkimus tunnistaa adoption olevan haavoittava tekijä lapsen kehityksessä. Tietenkin lapsen kehitykseen vaikuttaa paljon se, millaiseen perheeseen lapsi adoptoidaan sekä se, millaisia kokemuksia lapsen elämään kuuluu myöhemmin. Sekä se, miten lapsella on mahdollisuus ja kykyjä käsitellä tietoisella tasolla adoptiota.



Adoptioon liittyy siis eroja, menetyksiä ja hylkäämiskokemus, niin fyysinen kuin psyykkinen, joilla on merkityksensä. Mutta tutkimukset myös näytävät, että kotimaan adoptiossa lasten psyykkinen oireilevuus on suht samantasoista kuin muillakin lapsilla, tilastollisesti vain vähän suurempaa. Siitä huolimatta siis, että adoptioperheet ovat huolella valittuja. Adoptio on haavoittavuustekijä, ja jos lapsen elämään kasaantuu muitakin haavoittavia tekijöitä (vanhempien avioero, sairastuminen, koulukiusaaminen tms.) niin riski oireiluun kasvaa. Kukapa meistä toisaalta olisi täysin tasapainoinen, ihan biologisilla lapsillakin psyykkinen oireilu on 20% luokkaa.



Adoptio on hyvä asia lapsen elämässä, sillä tilanteessa ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Hyvässä perheessä, jossa vanhemmat ovat kykeneviä muodostamaan lapseen läheisen kiintymyssuhteen ja ymmärtävät adoptioon liittyvät erityistekijä, lapsen kehitys varmaan on suht normaalia, mitä se nyt ikinä onkaan. Mutta adoptioon usein liittyy se, että lapsen on vaikeampi kasvaa omaksi itsekseen ja identiteetin rakentaminen on haastavaa, koska lapsella ei ole kosketusta biologiseen taustaansa, hänellä voi siis olla erilainen ulkonäkö ja temperamentti kuin vanhemmillaan, eikä lapsella ole ketään kuka muistuttaisi häntä lähipiirissään. Sitä voi olla vaikea tajuta sellaisen, joka on kasvanut ikänsä biologisten vanhempiensa kanssa. Tutkimuksissa on myös todettu, että etenkin adoptioäideillä masennus on yleistä (noin 50%), mikä sekin vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen.



Vaikka lapsi olisi kuinka rakas ja vanhemmat kuinka hyviä ja rakastavia, lapsi joutuu kuitenkin aina käsittelemään myös tunnetasolla sen että on hylätty ja annettu pois. Lapsen ajattelutapaan liittyy se että hän helposti ajattelee poisannon johtuvan omasta itsestään ja omasta huonommuudestaan. Sillä on omat seurauksensa niin lapsi-vanhempisuhteeseen kuin muutenkin lapsen ihmissuhteisiin ja minäkuvaan. Näin siis nykytietämys asiasta näkee adoption haasteet ja erityisyyden.



Kansainvälisessä adoptiossa haasteena on myös eri etninen tausta ja sen tuomat rasismin kokemukset jne. Kansainvälisesti adoptoitujen lasten itsemurhaluvut ovat suuremmat kuin keskimäärin väestön.



Monet adoptoidut pärjäävät varmasti hyvin elämässään, pystyvät kouluttautumaan korkeasti, saamaan hyvän perhe-elämän ja työpaikan, mutta adoptiokokemuksen työstä on kuitenkin vaatinut osansa. Mutta onhan toki muitakin, joilla on ollut kokemuksissaan työstettävää - joka viides lapsi kärsii vanhempiensa alkoholinkäytöstä ja lasisesta lapsuudesta, monissa perheissä on perheväkivaltaa jne. eikä se vanhemmuus ole läheskään aina riittävää biologisissa perheissäkään. Eiköhän jokaisella ole tämänsä. Elämä nyt ylipäätään on usein sellaista, että matkan varrelle tulee jos jonkinmoista haastetta. Ne jotka ovat saaneet rakennettua hyvän perusturvallisuuden lapsena selviytyvät niistä parhaiten.

että korjaavat ja korvaavat kokemukset ovat tärkeitä. Pienen lapsen aivot kehittyvät intensiteetillä ja hyvässä vuorovaikutussuhteessa paljon korjaantuu, vaikka varhaiset kokemukset olisivatkin olleet muuta kuin optimaalisia. Peli ei siis tosiaankaan ole menetetty, ei edes vaikka adoptoitu olisi jo isompikin lapsi.



Tietyt asiat kuitenkin vaativat työstönsä, ei voi ajatella että adoptiolla ei olisi mitään vaikutusta, vaikka se olisi tehty lapsen ollessa ihan pieni. Parastahan on, että lapsi saa apua tunteidensa ja kokemustensa käsittelyyn, sillä tapaa lapsi saa välineitä adoption liittämiseen oman elämäntarinaansa ja pystyy kehittymään tassapainoiseksi ihmiseksi. Jokainen lapsi ylipäätään tarvitsee vanhemman/vanhempiensa apua tähän prosessiin, tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen.