kerroin kaveriporukassa että olen adoptoitu...

Ja niistä sossuista pääre hakumatkan jälkeen. Onneksi, pähkähulluak porukkaa, varsinkin Pela.

Esim ap on adoptoitu 2 kk:n ikäisenä, joten hän on menettänyt biologisen äitinsä jo ihan synnytyslaitoksella. Tiedän muuten yhden 80-luvulla adoptoidun 2 kk:n ikäisen (ties vaikka olisi ap), jonka adoptoi hoitava lääkäri ja tämän vaimo (kyseessä siis pieni keskosvauva) eli tunneside adoptiovanhempiin on syntynyt jo sairaalassa, vaikka ei tietenkään ihan samalla tavalla kuin biologiseen vanhempaan olisi voinut. Toisaalta keskosia on hoidettu erilaisissa laitteissa aina, joten kaikkien keskoslasten varhaislapsuudessa pitäisi tällöin olla trauma, kun ovat nähneet vanhempiaan vain tuntien verran päivässä.



Oma sukulaiseni on adoptoitu. Hänelle sitä ei ole koskaan kerrottu, ja oma äitini kertoi asiasta vasta, kun olin aikuinen ja elin jo toisella paikkakunnalla enkä tavannut tätä ikäistäni sukulaista kuin satunnaisilla sukujuhlilla. Hänet on adoptoitu vauvana. Hän on yksi onnellisimmista ihmisistä, jotka tiedän. Jo lapsena asettanut päämääriä,jotka on saavuttanut ahkeruudella. Tällä hetkellä hän on hyvässä ammatissa ja hänellä on jo kohta aikuiset lapset. Mitään tunnelukkoja, ahdistusta tai muuta selittämätöntä hänen elämässään ei ole, mutta toki voisin kuvitella, että olisi, jos saisi nyt yllättäen kuulla olevansa adoptoitu. Siis se, mitä ei tiedä, ei satuta. Toisin sanoen ajatus adoptoinnista on meille kauhistus ja sitä kautta ajaa ahdistukseen ja jopa masennukseen, kun sen sijaan tietämättömänä mennä porskutamme onnellisina.



Pitäisiköhän asiaa miettiä uudelleen? Ymmärrän, että jos lapsi on adoptoitu ekan elinvuoden jälkeen, on hänellä varmasti sellaisia vaurioita, että niiden kanssa painitaan läpi elämän, mutta pikkuvauvat, jotka ovat eläneet ekat elinviikot esim. sairaalassa, eivät tätä aikaa muista eikä näin ollen nouse esiin mitään traumoja myöhemminkään, kun hoiva on ollut sen jälkeen hyvää.

on aina ihan ensin jonkun äidin ja isän bio-lapsi, ja nimenomaan se ei-toivottu vahinko, johon ei olla valmiita. Tunnetaan ehkä häpeää, salataan koko raskaus ja vauva, aborttikin hankittaisi, jos se vaan olisi mahdollista tai sitä olisi ajoissa haettu.

Ihanaa, että adoptiovanhemmat ovat kovasti "juuri tätä" lasta odottaneet, mutta eikö melkein kaikissa tapauksissa adoptiolapsikin ole se "kakkosvaihtoehto", kun sitä omaa biologista vauvaa ei saatu?

joten adoptoivat, siinäkin oli heillä ehto, halusivat vain pohjoismaista tai vaaleaihoisen lapsen.

No, sen saivat, taisi olla lapsi n. viiskuukautinen silloin. Ne oli niin onnellisia mutta tekivät silti paljon töitä, töihin palasivat heti kun se oli mahdollista. Niillä oli monta yritystä ja niitä pyöritti kesät talvet.

Meni muutama vuosi ja kaskas, kaveri tuli raskaaksi. Saivat biologisen pojan. Kaveri jäi kotiin moneksi vuodeksi, möi oman yrityksen, mies toki kävi töissä.

Kun niitä katsoo niin ei huomaa mitään erikoista lasten kohtelussa tai sellaista että toista suosittaisiin, mutta kaverini kerran mulle pikku hiprakassa totesi että ei olisi ikinä arvannut miten suuri ero voi kuitenkin olla adoptoidulla ja biologisella lapsella. Oma on aina oma ja veri on vettä sakeampaa. Eihän näitä ääneen sanota, mutta kai nyt jokainen tajuaa että niin se on.

Ei todellakaan aina ole niin että vanhemmat kokisivat että biologisen lapsen ja adoptoidun välillä on eroa! Todella loukkaavaa kaikkia adoptoituja ja adoptiovanhempia kohtaan väittää edes tuollaista!! Sinulla ri edes tunnu olevan asiasta muuta kokemusta kuin ystäväsi tarina, ei sen perusteella voi yleistää... Tulee myös tosi paha mieli ystäväsi adoptiolapsen puolesta. Toivottavasti hän ei koskaan huomaa että äiti rakastaa sisarusta enemmän... tosin lapset yleensä kyllä huomaavat sellaiset. :(

Minulla on kaksi adoptoitua lasta ja yksi biologinen, reilusti adoptoituja lapsiani nuorempi, lapsi. Monet ystäväni kysyivät biologisen lapseni synnyttyä tuntuiko hän jotenkin erilaiselta, rakkaamalta, kuin adoptiolapseni. Ymmärrän kyllä että kysyivät. Eikä nämä asiat koskaan ole mitenkään yksiselitteisiä adoption ollessa kyseessä. Minulle kuitenkin kaikki lapseni ovat aivan yhtä rakkaita riippumatta siitä miten ovat meille tulleet!

Tietysti alku oli helpompi biolapsen kanssa monella tapaa. Hänellä ei ollut taustalla hylkäämiskokemusta, eikä lastenkotiaikaa. Meille kun molemmat adoptiolapset ovat tulleet yli vuoden ikäisinä ja kiintymyssuhteen ja muun eteen saanut tehdä töitä. Nämä asiat ei kuitenkaan minulla vaikuta rakkauden määrään mitä lasta kohtaan tunnen!

Olen kolmen lapsen äiti, kahden minusta syntyneen ja yhden adoption kautta omaksi tulleen. Voin sanoa aivan 100% varmuudella, ettei adoptoitu lapsi ole ainakaan yhtään vähemmän rakas kuin kaksi minusta syntynyttä.



Meille adoptio oli myös selkeä valinta. Biologinen raskaus olisi ollut täysin mahdollinen, ja olimme sen jo kaksi kertaa kokeneetkin. Me kuitenkin tahdoimme lapsen adoption kautta.



Toivoisin todella, että tuollaiset idioottimaiset kommentit, joita ap on saanut kuulla ja joita moni tässäkin ketjussa on viljellyt, pidettäisiin visusti omana tietona. Niillä vai pahoittaa turhaan toisten mielen. :(

Itsekin tunnen useampia adoptioperheitä ja jo aikuisia lapsia. Kyllä noissa perheissä ja heidän lapsissaan on keskimääräistä enemmän ongelmia, mutta ei tietenkään jokaisessa. Mutta tiedän monen adoptiolapsen ( nyt jo aikuisen) kokevan aina olevansa tietyllä tavalla uhattuna, siis se luottaminen vanhemman rakkauteen on kovin heikkoa.



EIkä todellakaan aina suotta, tunnen myös pari perhettä, joihin on adoptoitu ulkomailta vähän isompi lapsi, ja siitä ei sitten olekaan tullut oikein mitään. ELi lapsi on ollut jo niin vaurioitunut psyykkisesti, että perheen elämä on yhtä helvettiä, kukaan ei oikein kiinny keneenkään ja vanhemmat myöntävät että eivät hommaan olisi lähteneet jos sen olisivat tienneet.



Tunnen myös kotimaasta adoptoituja nyt jo aikuisia ihmisiä, jotka ovat myöhemmin ottaneet yhteyttä biovenhempaansa ( näissä tapauksissa äitiin, isä ei ole ikinä ollut kuvioissa enää edes silloin kun lapsi on syntynyt), ja kyllä se järjestäen on ollut myös niin, että "paremman" elämän lapsi on adoptioperheessään saanut. Kaikki nämä äidit ovat mt-ongelmaisia ja todella köyhiä yhä edelleen, ja ne perheet, joissa sisaruksia on ollut, ovat olleet suunnilleen samassa jamassa tuon äitinsä kanssa. Pistin paremman sitaatteihin siksi, että on joissain tapauksissa vaikea arvioida, kumpi vaakakupissa painaa enemmän, materiaalisesti rikas elämä, vai ne psyykkiset ongelmat,joita adoptiosta on seurannut.

En koskaan muista kuulleeni, että adoptiolapset olisivat ls-asiakkaita. Eivät ole. Adoptioneuvontaa voi kyllä tulla lastensuojelun kautta, mutta mitään asiakkuutta ei automaattisesti ole. En tiedä sotketaanko tässä nyt suomalisen järjestelmän yleisempi vaihtoehto: sijaislapset. He ovat lastensuojelun asiakkaita koko sijoituksen ajan.

Kotimainen jono vaatii lapsettomuustaustan, kansainvälinen ei todellakaan.



Ja kyllä ihan meillä biolapsillakin on tarve selvitellä juuriamme ja samanlaisia kipeitä myhkyräkohtia on kaikilla.



Voisitte vähän tarkistaa mitä "tietoja" levitätte!



t. kahden lapsen adoptioäiti

Isoimmissa kaupungeissa adoptioneuvontaan on omat osastot sosiaalivirastoissa ja iso osa kunnista ostaa palvelun Pelalta.



SILLÄ EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ LASTENSUOJELUN KANSSA!



Ja iso osa adoptiolapsista on kyllä ihan sosiaalisen/yhteiskunnallisen järjestelmän uhreja. Vanhemmat ovat köyhiä, sairaita, kuolleita tai maan väestöpolitiikka ei salli useita lapsia.

En ole adoption asiantuntija mutta seurannut yhtä tapausta todella lähetltä kun ystäväpariskuntani adoptio suomalaisen vauvan.

Hän ei ole mikään erityslapsi enkä usko hetkeäkään että ymmärtää mistään hylkäyskokemuksista mitään kun on tullut perheeseen parin kuukauden ikäisenä.

Nyt reipas koulutyttö ja heillä on kaikki mennyt todella hyvin.

Kun bioäiti antaa lapsensa adoptioon ja lapselle lehdetään etsimään uusia vanhempia valinnan kautta, se on aina lastensuojelullinen toimenpide. Bioäiti ja lapsi ovat aina siis lastensuojelun asiakkaita mitä suurimmassa määrin. Adoptiovanhempien asemaa en täysin tässä prosessissa tunne, mutta olettettavaa on, että hekin ovat tämän viranomaisten ohjaaman valintaprosessin ajan lastensuojelun asiakkaita, sillä he ovat mukana samassa prosessissa kuin adoptiolapsikin, ja siten osallisia prosessiin.



Tutustukaa neuvolan ja viranomaisten esitteisiin niin näette, että viranomaiset ja terveydenhuolto määrittelevät adoptiolapsen erityislapseksi adoptiotaustansa vuoksi.

Jos me ja adoptoidut lapsemme olisimme lastensuojelun asiakkaita, meille olisi saatavilla sen seitsemän sortin tukitoimenpidettä. Sen sijaan olemme tavisperhe ja joudumme pärjäämään omillamme, ellemme sitten _hakeudu_ lastensuojelun asiakkaiksi. Se on sitten sen verran kaksipiippuinen juttu että vähän sitä aristelee... Mutta mitään automaattista erityislapsistatusta ei ole saatavilla, esim. kouluavustajien, terapian, koululykkäyksen, kotiavun yms yms osalta on taisteltava ihan normaalitavalla.



t. kahden lapsen adoäiti

joten älä jaa virheellistä tietoa!



Adoptiovanhemmat tai adoptioperhe ei ole missään vaiheessa lastensuojelun asiakkaita.



Ja kv. adoptiossa ei ole myöskään se bioperhe missään tekemisissä Suomen sosiaaliviranomaisten kanssa, eikä Suomen sosiaaliviranomaiset nimeä lapsia.



Ei viranomaiset tai terveydenhuolto millään tavoin määritä adoptiolapsia erityislapsiksi. Ihan normaalit neuvolat ja koulut ja muutkin palvelut meille on, eikä mitään muuta.



Voisitte vähän ottaa selvää ennen kuin alatte levittää paskaa!



t. kahden adoptiolapsen äiti

on myös muistissa. Siis tunnemuistissa, ei sanallisessa muistissa. Se jää ihmiseen tärkeänä osana, miten on käsitelty ihan pienenä.



Olen keskustellut asiasta psykiatrin kanssa, kun mieheni äiti kuoli mieheni ollessa ihan pieni ja nyt on mieheni isän kuollessa jouduttu psykiatrilla käymään)

Mutta ei se tarkoita, että he automaattisesti olisivat lastensuojelun asiakkaita tai erityisoppilaita tai mitenkään vaikeuksissa tms.



On ihan normaalia, että suru ajaa psykiatrille. Sinne voi joutua ihan ei-adoptoitukin läheisen kuollessa.

35 sekoittaa sijaisvanhemmuuden ja adoption?

kun ei tunnu tietävän mitään mistään. Kunhan panettelee.

Siitä en tiedä, onko kotimainen automaattisesti asiakas myös adoption jälkeen.

Jos nyt yhtään oikein muistan niin meillä ainakin suhde lastensuojeluun päättyi adoption astuttua voimaan. Olin kuukauden ennen sitä vanhemmillani "sijoitettuna" ja silloin kävivät tarkkailemassa.

Ap joka tosin adoptoitu 80-luvun alkupuolella eli nykyään voi olla eri meininkin.

joten adoptoivat, siinäkin oli heillä ehto, halusivat vain pohjoismaista tai vaaleaihoisen lapsen.

No, sen saivat, taisi olla lapsi n. viiskuukautinen silloin. Ne oli niin onnellisia mutta tekivät silti paljon töitä, töihin palasivat heti kun se oli mahdollista. Niillä oli monta yritystä ja niitä pyöritti kesät talvet.



Meni muutama vuosi ja kaskas, kaveri tuli raskaaksi. Saivat biologisen pojan. Kaveri jäi kotiin moneksi vuodeksi, möi oman yrityksen, mies toki kävi töissä.



Kun niitä katsoo niin ei huomaa mitään erikoista lasten kohtelussa tai sellaista että toista suosittaisiin, mutta kaverini kerran mulle pikku hiprakassa totesi että ei olisi ikinä arvannut miten suuri ero voi kuitenkin olla adoptoidulla ja biologisella lapsella. Oma on aina oma ja veri on vettä sakeampaa. Eihän näitä ääneen sanota, mutta kai nyt jokainen tajuaa että niin se on.

ja siten lapsen synnyttänyt äiti ja lapsi ovat aina lastensuojelun asiakkaita. Kotimainen adoptio on lastensuojelutoimenpide. Aina.