Lue keskustelun säännöt.
Pienten poikien äidit!!
09.11.2005 |
Mulla kaksi ihanaa poikaa, 2v ja 4v, ja välillä tuntuu että voimat on ihan lopussa.
Tunnistan tunnelmiani Täydellisten naisten kotiäiti-hahmosta, jolla ne pojat, tiedätte varmaan ketä tarkoitan vaikken nimeä muistakaan.
Olen itse ainoa lapsi ja aika rauhallinen olin tyttönä, luulen niin.
Rakastan poikiani valtavasti, mutta nyt on meneillään taas yksi niistä kausista, että voimat, fyysiset ja henkisetkin - kuten kärsivällisyys ja ymmärrys - alkavat olla vähissä.
Kaipaan aiheen ympärille apua ja keskustelua.
Mistä löydätte:
-voimaa jaksaa poikienne loputonta energiaa, joka täyttää kaiken ympäröivän tilan?
- ymmärrystä poikien taistelu- ja riehuntaleikeille?
-kärsivällisyyttä poikien loppumattomalle kohellukselle?
- sietokykyä ääretöntä kovaa ääntä kohtaan?
En tiedä varmasti, että olisiko tyttöjen kanssa niin kovin erilaista, mutta lähipiirin tyttö-perheitä katsellessa tuntuu että ehkä kuitenkin olisi. En tarkoita tällä että haluaisin vaihtaa poikiani mihinkään tai kaipaisin tyttöjuttuja. Mutta, tuntuu välillä todella rankalta yrittää ymmärtää poikien erilaista energiaa ja ääntä, en ole sellaiseen tottunut ja itse perusrauhallisena luonteena en lasteni kohellusta oikein edes tunnista omista lapsuudenmuistoista.
Onko muita joilla samankaltaisia kokemuksia?
Kommentit (36)
mutta mulla on 2 poikaa ja 1 tyttö. Poikien kanssa jaksan hyvinkin, mutta meillä taas on niin tulinen ja temperamenttinen tyttö, että oksat pois. Hoitaisin viisi poikaa siinä kuin tuon yhden tytön.
El ei ne kaikki tytöt mitään lettipäisiä kullannuppuja ole. Ja kaikki tuntemani kauhukakarat ovat useimmiten tyttöjä kuin poikia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajoittain kyllä tosiaan tuntuu, että on ihan loppu etenkin pieniin, mutta kuitenkin niin suuriin riitoihin=/. toisaalta taas pojat ovat hyvät kaverit keskenään ja leikkivät keskenään ja ottavat toisensa huomioon.
en oikein tiedä miten sitä jaksaa paremmin. ehkä silloin, jos on ollut hyvä päivä ja huomannut itse toimineensa oikein ja aikuismaisesti( ei rähjää joka asiasta, vaan pistää asiat huumoriksi, juttelee ja sovittelee). sillon huomaa, että kyllähän tämä tästä;)
Taisteluleikkejä en kuitenkaan hyväksy ja pojillekin voi opettaa rauhallisia leikkejä sekä ajanvietettä. Pojiltakin voi vaatia rauhallisempia hetkiä kun kerran tytötkin siihen pystyvät. Uskon että lopulta kyse on vain siitä että me emme vaadi pojilta yhtä paljon. Reippaasti vain piirtelemään, laulelemaan ja satuja lukemaan. Niin ja liikunta on erinomainen keino kuluttaa sitä energiaa. Lapsesi on vielä niin pieniäkin että vauhti on erilainen kuin isompana. Tsemppiä vaan!
Meillä ei ole ihan niin paljon melua ja meininkiä kuin teillä varmaankaan - vielä. Meidän pojat ovat 1v1kk ja vähän vajaa 4v. Meno on viime kuukausina kiihtynyt hyvää vauhtia, ja nyt alkaa tosiaan jo olla hyvät merkit ilmassa siitä että kohtapuoliin varmaankin esim. automatkoilla kandee vaan laittaa korvatulpat korviin...
Silloin kun mua pännii, niin koitan ajatella (tämä nyt koskee lähinnä tuota isompaa poikaa kun pieni on ollut tähän asti melkein vauva) että se on mies, täytyy yrittää ymmärtää sen putkiaivoista tapaa tehdä.
Kauheeta kuulostaa inhottavalta mutta niin se vaan on.
Meidänkin esikoinen oli niin lälläri-poika ja aina äidissä kiinni. Eskarissa sitten vasta alkoi vähän poikien hommat enemmän kiinnostamaan ja nyt tokaluokkalaisena on jo varsinainen pikkukovis. Taitaa kuitenkin olla luokan rauhallisin poika, muttei ole kiusaamista joutunut sietämään, vaan on itse asiassa aika suosittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isot ulos vähintään kerran päivässä auttaa jo paljon ja mielellään runsaasti liikuntaa.
Meillä on kotona kova komento (välillä epäilen itseäni liiankin tiukkikseksi).
- kotona puhutaan normaaliäänellä (muuten ja palvelu pelaa ja kirkumisesta/huutamisesta " jäähypenkki" odottaa muuten)
- ketään ei saa satuttaa
- jos on ongelmia, niin tullaan ensin aikuisen luo eikä vedetä toista heti turpaan
- vieraita muksijoita ulkona voi vetää turpaan, jos päälle käyvät
ja sitten kantelemaan ;).
Tuttavaperheen poikien " lentoa" (=riehumista kotonaan) välillä seuranneena, olen miettinyt rajoitanko liikaakin fyysisen kontaktin ottoa ja seuraako siitä ongelmia mm. puoliensa pitämisessä. Toisaalta en halua kasvattaa mitään pikku " bullyja" (toisia lapsia tuuppivia pikku öykkäreitä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on samalla ikäerolla pojat ja muistan sumuisesti sen ajan kun olivat 2 ja 4. Olin aivan poikki! Katsoin myös täydellisistä naisista juuri niitä kaksosia jotka painivat aivan kuin meidän pojat ... Jaksa vuosi, sitten helpottaa.
Vie pojat päiväkotiin parina päivänä viikossa. Itse tein niin että ma oli toinen lapsi päiväkodissa keskiviikkona olivat molemmat ja perjantaina toinen. Päivät rauhottui huimasti ja kaikenlisäksi molemmat pojat saivat viikkoon yhden äiti-poika päivän joka oli aivan hurjan tärkeä heille. Huomiota on niin vaikea jakaa tasapuolisesti lapsille, etenkin riehuville sellaisille.
Äänenkäyttöä puolestaan rajoitetaan jos se menee överiksi. Ulkona temmellys on ollut parasta lääkettä ja kyllä nuo saa vaikka pöydänkin ääreen puuhaamaan jos keksii riittävän mielenkiintoista tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei voi ikinä oikeasti tietää, onko toisilla perheillä helpompaa vai rankempaa. Sitä vaan helpolla kuvittelee, että muiden lapset on helpompia kuin omat, rasittavuutta on käytännössä mahdotonta arvioida kun elää vaan omaa arkeaan.
Ja aivan totta: ei pojat ole sen kykenemättömämpiä hillitsemään itseään ja olemaan rauhallisia, sitä ei vain heiltä oleteta ja vaadita. Ajatellaan vain, että muiden pitää vaan pistää korvatulpat ja koettaa kestää.
No se kyllä pätee meilläkin, että sadut ja yleensäkin kirjojen lukeminen tuo rauhan - miltei ainoa asia mikä sen tuo paitsi uni..
Rakastan kirjoja, olen aina ollut kirjaihminen ja ihanaa huomata että pojistani löytyy tämä sama rakkaus tarinoihin.
Mutta siitä olen eri mieltä, että pojilta vaadittaisiin vähemmän kuin tytöiltä! Meillä on kotona selkeä kuri, tietyt hyvät tavat, kuten pöydässä käyttäytyminen, anteeksipyytäminen tms, vaaditaan aina jne.Ja kyllä poikamme tämän jo ymmärtävätkin, saamme säännöllisesti päiväkodista palautetta, että osaavat kiittää ja pyytää anteeksi.
Lähinnä kyse on siitä yleiskohelluksesta, jota poikien elämä tuntuu olevan jatkuvana soittona, oli kyse sitten automatkasta tai koti-illasta: koko ajan sattuu ja tapahtuu, ovat toistensa kimpussa jatkuvasti -vaikkakin myös toistensa parhaat kaverit - ja ääni on valtaisa. En löydä tasapainoa, että puuttuako jokaiseen " äiti toi teki sitä ja tätä ääää" huutoon vai antaa poikien itse selvittää välinsä, mikä ei sekään edes aina vielä toimi.
Ja se kumma tunne, että on vieras omassa elämässään kun en saa otetta poikien touhuista enkä ymmärrä miksi kaiken pitää olla niin hektistä ja hurjaa, aina...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin en tiennyt että kyse on esikoisesta, et sitä maininnut, mutta arvelin näin. Tuli vaan tuosta sun kuvauksesta mun oma esikoispoikani mieleen ennen kuin hänelle syntyi pikkuveli. Se oli just samanlainen, pelkäsi jopa serkkupoikiensa leikkejä :). Mutta nyt sillä on ikää 4,5 vuotta ja veljellä pian 2v. ja ei tietoakaan tuosta " pelosta" ...se kaikki rauha mitä silloin oli, on totisesti mennyttä. ;)
Että älä huoli, kyllä se sinunkin poikasi iän kanssa löytää rohkeutensa. :)
-8-
niin selvennykseksi vielä, että teen osapäiväisesti töitä ja poikamme ovat n.20h viikossa päiväkodissa. Onneksi! muuten olisin varmaan jo hermorauniona..
Eli en ole puhtaasti kotiäiti, vaikka tuohon Täyd.naisten kotiäitiin viittasinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkin samatilanne kuin ap:llä paitsi, että meillä vielä kolme poikaa. Joskus harvoin pojat leikkii siten, että ei kuulu mitään ääntä. tälläisiä leikkejä on jotkut lego-rakentelut ja tietokoneella pelaamine. Mutta yleensä älämölyä on niin paljon että sitä on vaikea kuvitella. Onneksi asutaan omakotitalossa, niin ei tartte naapureiden valitella kun pelataan esim sählyä sisällä tai muuten vaan riehutaan ja leikitään sotaleikkejä.
Joo että koita vaan pärjätä, meillä vanhin jo tokalla ja ääni senkun lisääntyy... ehkä se sitten joskus vähenee.
että onko joku oikeasti opettanut lapsilleen erilaisia tapoja ja tyylejä leikkiä?
Mietin vaan, kun meidän pojilta ainakin löytyy tuhatkertaa enemmän mielikuvitusta leikkien keksimiseen kuin multa, ne vaihtuukin lennossa ihan hurjaa vauhtia, enkä osaa kuvitella että kellään aikuisella olis sanomista tai opettamista leikkeihin??
Tarkoitan tällä eri asiaa kuin sitä, että voi kannustaa lasta vaikka muovailemaan tai piirtämään.
Vai jos ymmärsin väärin, niin mitäköhän alkuperäinen leikkien opettaja tarkoitti?
Minäkin olen ollut kirjoja rakastava, rauhallinen ainoa lapsi, joten poikien raju maailma tuntuu vieraalta.
Oma poikani on (onneksi) melko rauhallista sorttia. Ei taistelu- tai riehuntaleikkejä juurikaan. Tosin arvelen sen johtuvan osittain siitä, että ympäristössä ei ole ollut tällaisia malleja.
Kyllä minunkin silti on joskus tosi vaikea sietää sitä, että koko ajan suu käy. Jotain täytyy selittää jatkuvasti: " pälä pälä pälä pälä" . En sitten tiedä, onko tämä vain poikien ominaisuus. Sitten se hermoja raastava auton moottoriääni " Rrrrr" aamusta iltaan :)
Meillä on aika tiukka linja ja riehumisiin puututaan napakasti. Myös lukeminen, laulaminen ja vuorovaikutusleikit rauhoittavat kummasti. Pahin hulina alkaa yleensä silloin, jos minulla ei ole aikaa/energiaa paneutua hänen juttuihinsa. Joskus yritän kannustaa itseäni sillä tiedolla, että lapseni a) osaa puhua ja b) osaa leikkiä luovasti, vaikkakin leikistä ja puheesta syntyvä ääni ei aina tunnu kivalta. Nämäkään asiat kun eivät ole kaikkien lastne kohdalla itsestäänselvyyksiä.
Mulla ei oel mitään tyttöjä vastaan, mutta en kyllä ikimaailmassa vaihtaisi omaa ihanaa poikariiviötäni kehenkään!
Vierailija:
Minäkin olen ollut kirjoja rakastava, rauhallinen ainoa lapsi, joten poikien raju maailma tuntuu vieraalta.Oma poikani on (onneksi) melko rauhallista sorttia. Ei taistelu- tai riehuntaleikkejä juurikaan. Tosin arvelen sen johtuvan osittain siitä, että ympäristössä ei ole ollut tällaisia malleja.
Kyllä minunkin silti on joskus tosi vaikea sietää sitä, että koko ajan suu käy. Jotain täytyy selittää jatkuvasti: " pälä pälä pälä pälä" . En sitten tiedä, onko tämä vain poikien ominaisuus. Sitten se hermoja raastava auton moottoriääni " Rrrrr" aamusta iltaan :)
Meillä on aika tiukka linja ja riehumisiin puututaan napakasti. Myös lukeminen, laulaminen ja vuorovaikutusleikit rauhoittavat kummasti. Pahin hulina alkaa yleensä silloin, jos minulla ei ole aikaa/energiaa paneutua hänen juttuihinsa. Joskus yritän kannustaa itseäni sillä tiedolla, että lapseni a) osaa puhua ja b) osaa leikkiä luovasti, vaikkakin leikistä ja puheesta syntyvä ääni ei aina tunnu kivalta. Nämäkään asiat kun eivät ole kaikkien lastne kohdalla itsestäänselvyyksiä.
Vai liikutatko häntä muulla lailla paljon?
5 vilkasta poikaa. vanhin on nyt 5 vuotta.. vilskettä riittää.. joten tiedän tunteesi. välillä on rankempaa. tuntuu et pojille pitäs olla kokoajan erergiaa kuluttavaa tekemistä... mut on ne niin suloisia.
Mutta voisin ajatella osien vaihtamista kanssasi. MINUN poikani nimittäin on hitaasti lämpenevää tyyppiä, rauhallinen ja arastelee villiä menoa. Olen täydessä paniikissa että tällainen poika kiusataan tulevaisuudessa hengiltä poikaporukassa.