Tajusin, että olen epäonnistunut äitinä

Vika ei ole sinussa, aloita siitä ajatuksesta. Lapsesi tarvitsee apua ja tukea ja ainoa, mitä voit tehdä, on etsiä ja VAATIA sitä.



Lapsi on sitä paitsi vielä hyvin pieni, jos ei ole eskarissa. Pyydä päiväkodista arviota. Eskarin aikana voidaan vielä moni asia saada kuntoon ilman suurempia skandaaleja.



Ei kaikki lapset ole helppoja.



Voimia!

Yritin viime neuvolassa puhua siitä lääkärille, koska mielestäni lapsella oli useampi juttu jotka viittaisivat aspergeriin. Lääkäri sanoi kuitenkin että osa tunnusomaisista kriteereistä puuttuu kokonaan ja lapsi vaikutti hänestä ihan tavalliselta, vilkkaalta lapselta. Kun lapsi on kahdestaan aikuisen kanssa, hän on skarppi ja paremmalla tuulella. Ryhmässä käyttäytyy huonosti päivästä toiseen.



Päiväkodin arvio oli, että tarvittaisiin lisätutkimuksia. Olen varannut ajan neuvolapsykologille, mutta jonoa on paljon ja eka aika menee kuulemma alkuvuoteen. Miten minä kestän siihen saakka?? Tämä syyllisyyden ja tietämättömyyden määrä on kamala!

Olet onneksi ajoissa liikkeellä. Tuossa vaiheessa saadaan vielä muutettua paljon. Kuten edelleen, suosittelen keskustelemaan päiväkodissa ja miettimään vaikka heidän kanssaan seuraavia liikkeitä = avun hakemista.



Tunnen henkilökohtaisesti useamman, jotka ovat olleet vielä eskarin alussa todella hankalia ja kouluun mennessä on tilanne huomattavasti parantunut. Tällöin on tosin lisätty rajoja ja vaatimuksia merkittäväksi, mikä ilmeisesti ei ole teillä ollut puutteellista. Jotkut vain tarvitsevat tosi paljon puuttumista ja "vahtimista", eli käytännössä jatkuvaa käytöksen ohjaamista.



Et ole epäonnistunut. Jotkut lapset ovat haasteellisempia. Koeta jaksaa ja saada aikaa myös itsellesi!

Lapsesi voi olla asperger-piirteinen, vaikka kaikkia tunnusomaisia piirteitä ei löytyisikään. Se on todella vaativaa ja raskasta vanhemmille, kun lapsi ei kerta kaikkiaan toimi, kuten odotetaan. Ei voi olla huoleti milloinkaan, kun aina saa pelätä, mitä lapsi keksii ja miten nolaa itsensä ja vanhempansa. Aika onneksi auttaa, trust me.

Itkettää koko ajan, koska en tiedä mitä tehdä. Tai toki tiedän, eli haen kyllä apua, mutta kaikessa kestää ja tämä päivä oli vaikea. Lasta pitää vahtia kuin haukkaa ja joinakin päivinä päiväkoti pyytää suoraan että pitäisin hänet kotona, jos tietävät ettei henkilökuntaa ole tarpeeksi (on pienryhmässä nytkin). Toisaalta ymmärrän heitä, mutta toisaalta tekee mieli kysyä heiltä että miten luulevat minun pärjäävän yhtään paremmin, kun ei ole työkaluja lapsen kanssa olemiseen..?



Jatkuvasti pitää kytätä hänen tekemisiään, kieltää laittamasta suuhun kirjaa/sormia/koristekiviä, sietää raivareita ja yleistä ärtyneisyyttä. Hän on huono nukkumaan ja heräilee vähintään kahdesti yössä niin että saan mennä rauhoittelemaan. Olen väsynyt, kai siksi itkukin tulee helposti. Joinakin päivinä...tahtoisin vaan kävellä pois. Lähteä.

Näin todella uskon. Katso tämä lämmin, lyhyt video - toivon että se tukee ja vahvistaa sinua jotenkin :) http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

Tajusin, että olen epäonnistunut äitinä

Ja se on ok.



Muut ei sitä ymmärrä, eikä välttämättä muutakaan. Mutta sitä ei pidä ottaa omaksi ongelmaksi.



Jos oliskin jokin vaativien muksujen tukiryhmä, jossa vois purkaa kullannuppunsa viimeisimpiä toilauksia ja saada ymmärrystä ja yleistä hyväksyntää. En vaan sellaista ole löytänyt.



T. 2

Kuinka 2:n VOI väittää ap:ta tuntematta, ettei syy voisi löytyä ap:n ja tämän lapsen vuorovaikutuksesta (tai sen vähyydestä)??



Tunnen monia äitejä, jotka omasta mielestään "tekevä kaiken" lapsensa eteen, mutta todellisuudessa lapsi om heille suurimman osan ajasta rasite.

Olen kotona, lapsi puolipäiväisenä hoidossa. Joka päivä leikimme yhdessä vähintään puolisen tuntia, hän siivoilee kanssani, koko ajan höpöttää ja juttelee kuinka tykkää minusta. Saan haleja ja pusuja kymmeniä joka ikinen päivä...kuuntelemme musiikkia, tanssimme, loruttelemme ja halailemme.



Lapsi kyllä myös suuttuu minulle, sanoo tyhmäksi välillä. Huutaa, polkee jalkaansa ja raivoaa, kunnes satuttaa itsensä. Tulee hakemaan lohtua sylistäni, pyytää puhaltamaan kipeään kohtaan ja laittamaan laastarin. Sitten pyyhitään kyyneleet ja taas mennään, minä perässä tai taustalla vahtien.



Kirjoitin aloitukseeni negatiivisia tunteitani, mutta kyllä niitä positiivisiakin löytyy. Jos ei löytyisi, en minä tätä päivääkään jaksaisi!

Voisit kokeilla homeopatiaa, meillä se auttoi.

Lyhyesti meidän tarina löytyy tuolta http://www.homeopaattinenhoito.fi/palaute.htm

Voimia!