Mistä näkee/tietää että lapsi on onnellinen? Ja että perusturvallisuus on kunnossa?

äidin tai isän perään itkemällä, ei siinä mitään huolestuttavaa ole. Päinvastoin.



Lto

Noita lukiessa ja temperamenttierot huomioonottaen olennaisinta varmaankin on suhtautuminen vanhempaan, eikä suinkaan vieraaseen. Jos lapsi esim. pelkää vanhempaansa, ei huomioi tätä mitenkään tuossa tilanteessa jne. ne kertovat huolestuttavaa kieltä. Mutta olen samoilla linjoilla siinä, että temperamenttierot kertovat paljon ja yhden tilanteen perusteella on varmaan turha tehdä mitään syväanalyysejä. Mutta tuossa kuitenkin kiteytettynä ne erilaisten kiintymyssuhdetyyppien toimintatavat.

Ensinnäkin äiti ei ole se ainoa henkilö, johon pieni lapsi turvaa. Jos isä on täysillä mukana, hän voi ottaa äidin "paikan" ilman että lapsi siitä kärsisi. Näin kävi meillä, kun sairastuin pahasti synnytyksen jälkeen.



Toiseksi, kaikki lapset eivät reagoi vanhempien tulemiseen/lähtemiseen. Esim. autisti saattaa jatkaa leikkejään tai olla muutenkin välittämättä vanhemman tulemisista/menemisistä, mutta silti olla turvallisesti kiintynyt.

5-vuotiaana ikävöi kovasti perääni. Ripustautui lähtötilanteessa niin että jouduttiin väkisin repimään irti jalastani. Tätä tapahtui usein. Ja syykin oli. Meille oli vauva tulossa. Onneksi sain ottaa lapsen sitten pois päivähoidosta kun jäin äitiyslomalle ja tilanne helpottui. Vieläkin tämä poika on kova jännittämään uusia juttuja mutta tosi reippaasti kulkee itse koulun ja kodin väliä ja koulussa on sujunut hyvin.

äidin tai isän perään itkemällä, ei siinä mitään huolestuttavaa ole. Päinvastoin.

Lto

5- ja 6-vuotiaatkin ovat vielä aika pikkuisia. Meidän päikkärissäkin 6-vuotiaila oli itku silmässä eskarin alkaessa ja 5-vuotiaita saattaa kyllä lapsesta riippuen itkettää aamulla.

Meillä kuolemantapauksen jälkeen alkaneet lapsien muutokset näkyy varsin hyvin meille vanhemmille; ripustautumista, huolta tuleeko kotiin, missä joku on? Siitä pienikin lapsi näyttää etsimällä jotakuta tai käy katsomassa ikkunasta näkyykö ulkona autoa yms.

Kuollutta ei ole haettu mutta jos sisarus ei ole sängyssä kun itse lapsi herää niin huoli iskee tähän.



Myös sisarusten välillä on mustasukkaisuus lisääntynyt: kun hoidan pienintä niin 3- vuotias alkaa häiriköimään.

Myös muu häiritseminen (huomion hakeminen) on lisääntynyt.



Minusta tälläinen tilanne kertoo enempi kuin se että lapsi on luonteeltaan rauhallinen seuraaja tai toinen sosiaalinen menijä.

Meillä perheessä tapahtunut vakava turvallisuutta kokonaan uhkaava tilanne näkyy lapsienkin käytöksessä muutoksena ja se kertoo millain lapset on (meillä) reagoineet menetykseen ja pelkoon että sama uusii.



Oletan että tilanne muuttuu kun aikaa menee eteenpäin mutta nyt lapsissa näkyy menetys ja he sen osoittaa käytöksellä.



Liikenteessä lapset seuraavat yhä autoja, tuleeko joku auto päin meitä ja mahdollisesti vetää minua kauemmas ajoradasta vaikka kävellään jalkakäytävällä.



17

Ensinnäkin äiti ei ole se ainoa henkilö, johon pieni lapsi turvaa. Jos isä on täysillä mukana, hän voi ottaa äidin "paikan" ilman että lapsi siitä kärsisi. Näin kävi meillä, kun sairastuin pahasti synnytyksen jälkeen.

Toiseksi, kaikki lapset eivät reagoi vanhempien tulemiseen/lähtemiseen. Esim. autisti saattaa jatkaa leikkejään tai olla muutenkin välittämättä vanhemman tulemisista/menemisistä, mutta silti olla turvallisesti kiintynyt.

Kiintymyssuhde voi muodostua myös esim. isään, jos isä on alusta asti enemmän lapsen kanssa. Varmasti tuollaisessa tilanteessa lapsen kiintymyssuhteen muodostuminen äitiin kärsii jollain tavalla, mutta ei välttämättä kovin pahasti. Ja lapsen kannalta tärkeintähän on se, että on edes toinen vanhempi, joka on paikalla. Aina ei voi päättää tuollaisista asioista, ja toisaalta on myös paljon muunlaisia pakottavia tilanteita, jotka eivät mene lapsen kannalta optimaalisella tavalla ja jotka sitten pitää vain koettaa järjestellä _mahdollisimman_ hyväksi. Toisaalta tutkimusten mukaan suurimmalla osalla suomalaisista aikuisista on joku muu kuin turvallinen kiintymyssuhde.

Autisti toki poikkeaa terveistä lapsista eikä autistin toiminnan perusteella voi ajatella, että samanlainen toiminta on normaalia myös psyykkisesti terveelle lapselle.

Temperamentin ja kiintymyssuhteen erottaminen ei ole helppoa ja siksi on suorastaan haitallista tehdä kyökkipsykologisia diagnooseja.



Ääritapaukset tietysti huomaa maallikkokin, mutta sellainen tuttavien lasten käytöksen kyttääminen ja siitä juoruileminen on lähinnä kiusaamista.

lapset olivat iloisia, vapaita, hyväkäytöksisiä:) siis useimmiten ja leikkivät paljon.



Nyt aikuisena hyvä itsetunto eivätkä utele toisten mielipiteitä itsestään. Menestyivät keskiktasoa paremmin opinnoissaan ja työelämässä pidettyjä.



Sanoisin et vanhemmat eivät saa riidellä eikä lapsia kohdella tylysti. Lisäksi lapsille pitää vakuutella että ovat ikiomia ja rakkaita. Hyvä tulee vaikkei ihan täydellisiä!