Miten kauan keskenmeno sattuu?

ja keskenmenossa menetys oli siksi suurempi kuin "pelkkä" raskaus. Siinä menivät tavallaan myös mahdollisuudet siihen kaikkeen... vaikea selittää tai ehkä tiedätkin?



Siitä on nyt vuosi. Niin, suren edelleen omalla tavallani mutta enää itken harvoin, kuten päivänä jolloin vauva olisi syntynyt tai keskenmenon vuosipäivänä. Suru on kuitenkin salaista enkä puhu siitä juuri kenellekään. Tuntuu, ettei ole enää edes sosiaalisesti hyväksyttyä surra eikä sitä ymmärretä. Siksi siitä ei edes halua puhua. On eri asia saada keskenmeno, jos uusi raskaus on mahdollinen.



Elämä jatkuu, tietenkin. Mutta välillä kirpaisee, edelleen. Voimia sinulle.

"eri asia saada keskenmeno jos uusi raskaus on mahdollinen"



en tarkoittanut olla niin tökerö kuin miltä tuo näyttää.. siis tarkoitin, että keskenmenon käsittelemistä helpottaa, jos uusi raskaus on mahdollinen, koska menetys on silloin raskauden menetys eikä koko unelman lapsesta menetys.



Anteeksi.

Minulla on jo poika ja hän onkin auttanut jaksamaan. Keskenmenosta on vasta lyhyt aika, joten sekin voi selittää miksi tunteet niin heittelee.



Onneksi uusi raskauskin on mahdollinen, mutta välillä ajattelen että entä jos en enää tulekkaan raskaaksi. Että meidän lapset on nyt tässä sitten.



Mies sanoo että jos näin käy niin ollaan onnellisia edes tuosta yhdestä, muuta minulla olisi vielä rakkautta annettavana toisellekkin.

Eka vei pari kuukautta toipua ja toka vähän nopeammin, vaikka yhä vauvamahojen katselu ja vauvat saa tuntemaan ikävää.

Mulle taas ensimmäinen keskenmeno oli helpompi, enkä edes niin hirveästi silloin surrut koska sehän oli kuitenkin osoitus siitä, että voin tulla (kevyellä hoidolla) raskaaksi.



Toinen keskenmeno 8 vuotta myöhemmin oli taas tunneskaalan toisesta ääripäästä, koska se oli samalla myös ikään kuin kaiken loppu.



Ikävää, että kenenkään tarvitsee menettää raskautensa - ja lapsensa. Järkisyyt sille miksi niin käy ei aina paljon lohduta.

tulin vahingossa raskaaksi 16-vuotiaana ja koin keskenmenon ennen kuin ehdin edes tehdä päätöstä siitä haluanko lapsen pitää vai en. Nyt aikaa on kulunut vasta 4 kuukautta ja olen 17-vuotias. Olen alkanut tajuta sen että mahdollisuuteni saada tulevaisuudessa lapsi ovat heikommat saatuani keskenmenon. Henkisesti minua on sattunut koko tämän 4 kk kun ymmärsin että olisin halunnut lapseni kantaa ja hoitaa niin hyvin kuin siihen itse olisin nuoresta iästäni huolimatta pystynyt. Keskenmenon syytä ei tiedetä mutta suvussa on ollut paljon ongelmia raskauksien kanssa ja Myös tämä luo epätoivoa. Asian olen pitänyt täysin itselläni, vain 3 ihmistä lisäkseni tiesi raskaudestani ja keskenmenon jälkeen asiasta ei ole puhuttu.

Kun tulin uudelleen raskaaksi ja loppullisesti hyväksyin asian eikä se enään sattunut, kun vauva syntyi. Silti muistan sen tuskan keskenmenosta, mutta enään ei siis satu ja ajattelen, ettei vauvani olisi sama vauva jos ensimmäinen raskaus olisi jatkunut. Eli nykyään tuntuu että kaikella oli tarkoituksensakkin, sillä olen ihanan pojan äiti.

Ensimmäinen keskenmeno rv. 14+. Oli todella toivottu ja odotettu lapsi. Henkisesti oli alkuun todella rankkaa, kohtalolle pystyin antamaan loppujen lopuksi 4 vuotta myöhemmin anteeksi, kun sain ihanan elävän nyytin syliini.



Toinen keskenmeno rv. 19+. Nyt siitä on aikaa 2,5 v. Alkuun oli hirveätä, mutta siitä selvisi paremmin, kun oli jo reilun 2 vuoden ikäinen elävä lapsi kodissa. Enää ei käy pieni poika mielessä joka päivä, mutta välillä esim. LA:n ja syntymäpäivän tienoilla tulee pieni ahdistus. Menee sitten kyllä ohi.

Keskenmenosta kesti n. 4 kk kunnes olin uudelleen raskaana, sen neljän kuukauden aikana taisin itkeä päivittäin.

saada lapsia. Päinvastoin - se on merkki siitä, että kykenee hedelmöittymään, se on siis omalla tavallaan toivon merkki. Kaikki alkiot vain eivät kehity eteenpäin, suurin osa keskenmenoista on selittämättömiä. Keskenmeno ei missään tapauksessa tarkoita automaattisesti sitä, ettei voisi saada lapsia tai että mahdollisuudet ovat pienentyneet. Ei edes "korkeammalla" iällä, saati sitten parikymppisenä (tai nuorempana!).



Itse olin lapseton 5 vuotta, mitään syytä ei löytynyt miehestä tai musta. Hyväksyin silti lapsettomuuteni, mutta sitten tulin yllättäen raskaaksi. Rajaton riemu - olin jo 40 v. Ja tuli keskenmeno, ja valtava suru,kriisi, kun tajusin, että minulla olikin koko elämäni ollut mahdollisuus tulla raskaaksi. Olin kolmeen otteeseen sairaslomalla (1 vko + 1 kk +1 kk), kärsin masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja vakavasta unettomuudesta. En uskonut että koskaan voisin saada lapsia, en uskonut että enää selviäisin normaaliin elämään. Yksi diagnoosi oli osuvasti "sopeutumishäiriö" :-)



Minun kohdallani oli omien elämäntapojeni muuttamisen tarpeesta - elin valtavan stressin ja fyysisten kipujen keskellä, lapsettomana olin uhrannut ihan liikaa itsestäni työuraa rakentaessani. Vuosi keskenmenosta, elämäntapojen tarkistus, 10 terapiakäyntiä, pieni painonpudotus ja terveellisempi ruokavalio, vähemmän töitä (lyhennetty työaika), irti särkylääkkeistä, luonnollisten stressinhallintakeinojen opettelua, kohtuullista liikuntaa (mulla joogaa, uintia, ulkoilua), kunnon lomat jne. Ehdin myös hyväksyä sen, että edes lapsettomuushoidoilla en raskaaksi tule (kokeiltiin). Ja sitten bang: spontaani raskaus, ei mitään ongelmia, terve, ihana tyttö. Ja sitten vielä ylläripylläri, 43 vuoden iässä toinen lapsi, yhtä ihana, terve tyttö.



Tänään ajattelen että tuo kesken mennyt lapsi on ollut elämäni enkeli, viestintuoja joka ohjasi minua muutoksen tielle, tasapainoisempaan ja onnellisempaan elämään. Olen kiitollinen hänelle, kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta. Enkä aio koskaan palata elämään - elämäntapaani - ennen keskenmenoa.