Miten kestää epävarmuus parisuhteessa.

Ap nostelee tätä vanhaa ketjua.

Ehdin tosiaan päivittää, että erosta tuli hyvin ruma ja kivulias. Näin jälkikäteen katsottuna homma oli jo silloin ihan selvä; miehen motivaatio lähenteli nollaa ja minä tein kaiken työn. Ei se rakkautta ollut. Mies osasi jotenkin sanoillaan ja epämääräisyydellään roikottaa minua, ja minä yritn kaikkeni. Suhde oli muutenkin alisteinen.

Mies sitten löysi uuden onnen parin kuukauden päästä erosta. Hyvin vakavaa ja virallista näyttää olevan. Vauvauutisia varmaan tulossa pian. Itse en pidä häneen enää mitään yhteyttä. 

Mä odotin 5 viikkoa ratkaisua. Ei tullut joten keräsin kamat yhtenä päivänä kun mies oli töissä ja jätin miehen. Kamalaa tuollainen löysässä hirressä roikottaminen! Jos mies ei ole varma, ei ole oikea eikä se suhde siitä tule enää paranemaan. Jätä mies itse. Säikähtää ja tajuaa arvosi tai joutaa mennäkkin. Itse olen nyt eron jälkeen (olin vuoden yksin) löytänyt ihanan miehen enkä kadu eroa hetkeäkään.

En olisi uskonut, että 22 vuotiaana miehenä tulisi näitä foorumeita luettua, saatika kirjoitettua, mutta tässä sitä ollaan. 

En halua 'varastaa' ketjua, vaan huomasin, että täällä oli hyvin samanlaisia tapauksia, joten ajattelin lisätä omani muiden joukkoon.

Noh, asiaan. Olen 22 vuotias mies(?) ja toinen puoliskoni 21. Olemme seurustelleet 3 vuotta erittäin ailahtelevaa suhdetta (tähän mahtuu hänen 8 sekä 2 kuukautta kestäneet työreissunsa ulkomailla). Olemme molemmat tietyissä asioissa todella erilaisia; sillä kolmen vuoden aikana, molempien mielialat ovat yhdessä kotona viihtymisen ja erikseen tapailun omien ystävien suhteen muuttuneet, tietysti eri aikaan (toinen haluaa mennä ja toinen haluaisi olla kotona ja taas toisinpäin)

Olemme myös yhdessä vaiheessa pitäneet pienen (3kk) kestäneen tauon, minkä jälkeen taas jatkettiin yhdessä. Jäin Joulukuussa 2012 työttömäksi ravintola-alalta (Tässä alassa syy miksi itse teki mieli käydä ulkona iltaisin), mutta nyt, kun olen päätynyt itse vakituiseen päivätyöhön niin olen todella kiinnostunut asettumaan aloilleni sekä rakentamaan kotia ja jättämään yöelämän vähälle.

Ongelmani on tällä hetkellä tämä: tyttöystäväni on tällä hetkellä vaiheessa, että hän haluaisi tilaa ja olla ystäviensä kanssa kun hänelle on mahdollista ja hän on ruvennut pohtimaan suhteemme jatkoa, juurikin tämän kolmen vuoden ailahtelun takana sekä on todella epävarma kestääkö tämä minun haluni rakentaa kotia ja olla aloillani. Ymmärrän kyllä, että häntä pelottaa jos myöhemmin taas haluankin olla ja mennä (kuten hän tällä hetkellä).

Rakastan häntä ja hän minua ja molemmat tietävät sen. En halua painostaa häntä, mutta en haluaisi myöskään antaa asian vain olla, sillä pelkään sitä päivää, että minulle ilmoitetaan, että tämä oli tässä, sillä hän on rehellisesti myöntänyt miettineensä aivan kaikkia vaihtoehtoja, mutta on myös sanonut, että ei ole luovuttanut asian suhteen.

Eli toisinsanoen, mitä tehdä? Ollakko vai eikö olla? Antaako tilaa vai yrittääkö viettää aikaa yhdessä sekä yrittää todistaa, että todella haluaa rakentaa yhteistä elämää sekä kotia?

Olet vielä niin nuori. Kyllä niitä uusia naisia ja suhteita tulee. Usko pois. Älä stressaa.

Kiitos ap että aikoinaan aloitit tämän aiheen. Oma kaksi vuotta epämääräisesti kitkutellut suhteeni on taas kuilun partaalla ja tulin lukemaan tänne kaikenlaista jotta en vatvoisi koko ajan päässäni tätä suhdetta.  

Sain tästä valtavasti erilaisia ajatuksia, kiitos niistä.

Toivottavasti sinulla menee nykyisin hyvin ja olet joko löytänyt uuden hyvän suhteen tai olet ainakin avoin sellaiselle. 

Hyvää jatkoa sinulle.

minä olin tuollaisessa suhteessa. en kestänyt epävarmuutta.

se oli elämäni vaikein päätös ja yhä puoli vuotta eron jälkeen olen vasta toipumassa.

rakastin sydämeni pohjasta eikä sitä niin vain unohda tai saa pois.

mutta oikea päätös se oli. hän ajoi meidät eroon epäröimisellään 

ja vaikka annoin kuinka monta tilaisuutta ja joustin mikään ei auttanut.

olisi edes hoitanut eron itse mutta minä jouduin senkin itse tekemään.

ei ole sanaakaan kuulunut miehestä sen jälkeen. siinä sen näki kuinka paljon hän 

muka välitti.

[quote author="Vierailija" time="23.11.2011 klo 21:26"]Oletko ap käynyt joskus terapiassa?

Monille terapiassa käyneille naisille näyttää käyvän niin, että he olettavat miehensä olevan terapeutin lailla kiinnostuneen naisen ongelmista, itseymmärryksestä, tunteiden perisyistä tai analyysistä siitä, mistä mikäkin naisen neuroosi johtuu. Näinhän se ei ole.

[/quote]Puhu vain itsestäsi :-D. Löytyy myös syvällisiä miehiä, jotka eivät säiky naisen tällaisiakaan pohdintoja, ja pystyvät sellaisiin itsekin. Minulla oli joskus exä, joka odotti minun kuuntelevan ja kannattelevan häntä, mutta minulla ei olisi saanut olla mitään omia pohdintoja ollenkaan. No, hän löysi sittemmin jonkun kynnysmaton kidutettavakseen, kun taas minä olen tasapainoisessa parisuhteessa empaattisen, tervepäisen miehen kanssa.

Täällä myös kohtalotoveri. Luin tätä ketjua jo vuosi sitten, kun olimme palaamassa miehen kanssa yhteen eron jälkeen. Ajattelin, että me olemme se poikkeus, joka saa suhteen toimimaan eron jälkeen, mies on ymmärtänyt mitä menetti ja töitä parisuhteen eteen tehdään tosissaan, mutta olin väärässä. Erosimme juuri vuoden _todella_ raastavan on-off-säädön jälkeen. 

Mies sanoi koko ajan ettei tiedä mitä haluaa, ehkä on mahdollisuus elää loppuelämä yhdessä, ehkä olemmekin kuitenkin vain ystäviä, ehkä tässä on rakkautta, ehkä haluammekin sittenkin elämältä aivan erilaisia asioita ja ties mitä muuta soopaa, ja minä idiootti jaksoin uskoa ja toivoa, rakastaa ja kannatella koko sitä hataraa höttöä. En tiedä mitä läheisriippuvuutta tämä on, mutta suhteesta on käsittämättömän vaikea rimpuilla irti, olen aivan vereslihalla ja pyörittelen mielessäni suhdetta, hyviä aikoja ja  pakko myöntää, että mielessä on ajatus, josko tämä taas olisi sitä samaa vuoristorataa, että kohta taas ollaan olevinaan yhdessä. Itsekään en enää halua epävarmuutta, mutta ilmeisesti olen unohtanut kokonaan mitä parisuhde voisi oikeasti olla. 

[quote author="Vierailija" time="22.11.2011 klo 12:04"]Mun vinkki on, että anna sen mennä. Kokonaan. Hyväksy se tosiasia, että toista ei voi pitää väkisin. Sanon tämän kokemuksella... Olin ihan samassa tilanteessa: mies epäröi mitä haluaa, suhteelta ja elämältä, mutta ei halunnut/osannut irrottautua minusta, kun meillä oli kuitenkin hyvä suhde. Minä yritin aina jaksaa, yritin puhua näkemään mitä meillä on käsissämme, jonkin aikaa se aina riitti, kunnes mies ahdistui ja aloitti taas puheet, ettei tiedä mitä haluaa.

Minä erosin tuosta suhteesta. Rakkautta oli, mutta minun tehtäväni ei ole pitää kiinni miehestä, joka ei tiedä haluaako edes olla kanssani. Sattui aivan älyttömästi, mutta samalla tiesin, että olin tehnyt kaikkeni. Mies olisi voinut missä välissä tahansa sanoa, että ei, älä jätä mua, yritetään päästä tästä yli. Edes sitä hän ei saanut suustansa, vaikka näin, että häneenkin sattui kovasti.

Uskon kuitenkin siihen, että mieluummin kertarysäys, kuin jatkuva kituminen toisen rinnalla, jatkuva epävarmuus kauanko "varmuutta" tällä kertaa kestää. Sydänsurusta pääsee yli suremalla, mutta vaikeassa tilanteessa kituuttaminen tekee kipeää koko ajan.

No, niin kävi, että puolen vuoden eron jälkeen mies sanoi ne sanat, mitä olin aina halunnut kuulla: minä olen se, jonka hän haluaa. Mitään uutta suhdetta kumpikaan ei ollut osannut edes kuvitella: minä parantelin vielä haavojani ja rakastin (mutta en roikkunut tai pitänyt yhteyttä), mies yritti tajuta mitä on menettänyt, ja koki asian suhteen epätoivoa.

Yhteenpaluusta on nyt vuosi, eikä ole tarvinnut enää kitua! Vasta menetettyään tietää, mitä on menettänyt, ja jos mies haluaa sinut pitää, niin sanokoon sen. Kukaan ei voi luvata mitään, mutta hyvinkin voi käydä.

Väkisin et kuitenkaan voi miestä luonasi pitää. =(

[/quote]

Aivan karseeta tällainen on. Pikkujoulutkin tulossa eli ei ole kevyt mieli kun puoliso lähtee juhlimaan...

---Mies ei ole varma halustaan jatkaa---



Mitä roikut väkisin?

se on kamalaa ja riistää syvältä.mutta.me selvisimme.mies ymmärsi lopulta mitä haluaa ja saimme ihanan elämän,ihanamman kuin ikinä ja ihanamman ja kestävämmän kuin kenelläkään tuttavistamme.kriisi tavallaan pelasti suhteemme ja teki siitä vankan kuin kivi.

teidä täytyy jutella avoimesti,miksi hän on epävarma?asiaa on vaikea ratkoa,jos se on epäselvää.

Hän kokee, että negatiivisia asioita alkaa olemaan liikaa. Eikä taida olla tarpeeksi tahtoa ja voimia selvittää niitä, koska ei näe palkintoa edessä.

Mun vinkki on, että anna sen mennä. Kokonaan. Hyväksy se tosiasia, että toista ei voi pitää väkisin. Sanon tämän kokemuksella... Olin ihan samassa tilanteessa: mies epäröi mitä haluaa, suhteelta ja elämältä, mutta ei halunnut/osannut irrottautua minusta, kun meillä oli kuitenkin hyvä suhde. Minä yritin aina jaksaa, yritin puhua näkemään mitä meillä on käsissämme, jonkin aikaa se aina riitti, kunnes mies ahdistui ja aloitti taas puheet, ettei tiedä mitä haluaa.



Minä erosin tuosta suhteesta. Rakkautta oli, mutta minun tehtäväni ei ole pitää kiinni miehestä, joka ei tiedä haluaako edes olla kanssani. Sattui aivan älyttömästi, mutta samalla tiesin, että olin tehnyt kaikkeni. Mies olisi voinut missä välissä tahansa sanoa, että ei, älä jätä mua, yritetään päästä tästä yli. Edes sitä hän ei saanut suustansa, vaikka näin, että häneenkin sattui kovasti.



Uskon kuitenkin siihen, että mieluummin kertarysäys, kuin jatkuva kituminen toisen rinnalla, jatkuva epävarmuus kauanko "varmuutta" tällä kertaa kestää. Sydänsurusta pääsee yli suremalla, mutta vaikeassa tilanteessa kituuttaminen tekee kipeää koko ajan.



No, niin kävi, että puolen vuoden eron jälkeen mies sanoi ne sanat, mitä olin aina halunnut kuulla: minä olen se, jonka hän haluaa. Mitään uutta suhdetta kumpikaan ei ollut osannut edes kuvitella: minä parantelin vielä haavojani ja rakastin (mutta en roikkunut tai pitänyt yhteyttä), mies yritti tajuta mitä on menettänyt, ja koki asian suhteen epätoivoa.



Yhteenpaluusta on nyt vuosi, eikä ole tarvinnut enää kitua! Vasta menetettyään tietää, mitä on menettänyt, ja jos mies haluaa sinut pitää, niin sanokoon sen. Kukaan ei voi luvata mitään, mutta hyvinkin voi käydä.



Väkisin et kuitenkaan voi miestä luonasi pitää. =(

selitä sille,että tuskin vaihtamalla paranee.samat ongelmat tulee kuitenkin eteen joskus.sano myös,että mistä se yritys olisi pois?pyydä,että yritätte kunnolla,ja jos sittenkään ei toimi,niin ei sitten.järjestätte kahdenkeskeistä aikaa,seksiä,haleja,KEHUJA.....pidätte hauskaa,viettele hänet uudestaan.

Luulen, että epävarmuus liittyy hylätyksi ja höynäytetyksi tulemisen pelkoon.

Yritystä ja paranemista on, mutta elpyminen katkeaa aina turhautuneisiin ja kauheisiin riitoihin, joiden aikana minä alan panikoida ja koen kaiken olevan ohi.

Ehdotin että josko muutettaisiin vaikka erilleen, mies sanoi ettei niin tehdä. Töitten jälkeen mentiin kotiin ja vaan sitkeästi jatkettiin, sitten se lähti rullaamaan.



Ja tätä parisuhde minusta on. Se kaatuu silloin kun molemmat päättää ettei jatketa. Ja se mahdollisesti pelastuu jos toinen kannattaa.



Ehkä joskus tulee käymään toisinpäin mutta minä ainakin koin miehen rakkauden kestävän kun ei antanut suhteen liueta ja nyt ollaan voimakkaassa tilassa.



Päivästä toiseen kannattaa vaan mennä. Kaikki ne päivät jotka olet jo jaksanut lisääntyy ja sitten tilanne rauhoittuu ja myöhemmin normalisoituu.

Silloin niiin epävarma minä olen nyt 10 vuotta myöhemmin miehelle kiitollinen ja suhde on ihana paikka.



Me hoidettiin suhdetta ulkoilemalla yhdessä, silloin tarttee jutella toiselle eikä olla eri huoneissa. Me suunniteltiin tulevaisuutta, siinä näkee mitä kaikkea arvostaa, mitä toivoo ja huomaa miten se kumppani onkin samalla viivalla kanssasi.



Pidä ihmeessä kiinni! On todella vaikeaa sanoa toiselle että ei ole varma ja asiat pelottaa. Mutta se kasvattaa teitä tiiviimmin yhteen.

Kannattaa muistaa että vaikka mies sanoo ettei ole varma tahtooko jatkaa, niin siinä on mahdollisuus olemassa.

Koen itse, että minulta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä ja kykyä antaa olla. Eiköhän tämä tästä vielä kohene. Yhteistä tulevaisuutta olen yrittänyt suunnitella, hän ei vaan osaa ajatella kovin pitkälle.

Mietin, onko ainut vaihtoehto minimoida vahingot ja lopettaa kärsimys lähtemällä. Se sattuu, mutta menisi varmaan ohi. On hirveää, kun ei tiedä kannattaako toivo elätellä.

keskustella asioista koska hiljaisuus sen suhteen ainakin tappaa...