Mulla ei ole ketään muuta kuin lapseni :(

Ei paljon lohduta, mutta moni on nykyään yksinäinen. Mikäli sinulta löytyy halua niin ystäviä saa kun kovasti yrittää ja etsii. Mikä harrastustoiminta sinua kiinnostaa? Vai mahtaisitko olla myös hieman masentunut?



Haluaisin jotenkin lohduttaa sua. Olin itse tosi yksin vielä jokunen vuosi sitten, mutta nyt minulla on yksi ystävä! Ja jokunen hyvänpäiväntuttukin:) Olen tehnyt tosi paljon töitä ja nähnyt vaivaa tutustuakseni ihmisiin ja olen tavannut oikein ihania ihmisiä -tiedän nyt esim että saan tarvittaessa apua mm naapuriltani:)

on 8-16v, ja itsekin olen miettinyt että oonkohan myös hieman masentunut. En tiedä. Voi olla, mutta ei ainakaan tää yksinäisyys helpota sitä. Mä oon ehkä hiukan erakkoluonne, en kaipaa toisia ihmisiä jatkuvasti lähelleni, mutta en mä nyt kuitenkaan täysin yksinkään tahtoisi olla. Täysin ilman minkäänlaista tukiverkkoa.

Mä itse hain myös apua mielialalääkkeistä. Ne auttoi tosi paljon: pystyin olemaan enemmän oma aurinkoinen itseni ja tutustuminen muihin ihmisiin oli helpompaa. Joten jos siltä vaan tuntuu niin suosittelen lämpimästi. Mä olen myös lasten kautta tutustunut uusiin ihmisiin, osasta olen saanut apua lastenhoidossa, osaa olen pystynyt itsekin auttamaan. Ja aina täytyy muistaa ettei kaikista vaan tule koskaan kovin läheisiä ystäviä, mutta toisaalta pitää mielessä että joskus se ystävyys sieltä saattaa kehkeytyä. Kun mä päätin lähteä ulos ja tutustua ihmisiin (en käy baareissa tms) niin meni n 4 vuotta kun tutustuin tähän ihmiseen jota voin nyt kutsua ystäväkseni. Jotta helppoa se ei ollut, monet itkut vuodatin kun tuntuu että hakkaa päätä seinään, mutta tosiaan noi mielialalääkkeet auttoivat eteenpäin. Olo oli kyllä positiivisempi.

Mä just viimeksi viime yönä valvoessani mietin, että pitäiskö vaan mennä lääkäriin ja sanoa että auta, en jaksa. Mulla vaan on jostain syystä kauhean negatiivinen asenne noihin lääkkeisiin. Siis omalta kohdaltani. Mulle on ihan ok että joku niitä syö ja itseasiassa mä jopa kannustan toisia hakemaan apua ja syömään lääkkeitä. Mutta kun tulee puhe musta niin.. :/ Jotenkin pelkään, että niihin jää koukkuun tai että musta tulee täysin tunteeton tai että lihon hirveästi tai jotain.

olisiko noista sinun työkavereista tai hyvänpäiväntutuista lähempään ystävyyssuhteeseen?

Entä lasten harrastusten kautta, voisiko siellä tutustua paremmin muihin vanhempiin?



Itsekin olen tällainen puoli-erakko mutta olen löytänyt itselleni äitikaverin ihan vauvapalstalta, tutustuin siis ventovieraaseen äitiin ja hänen lapsiinsa keskustelupalstan kautta. Sydänystäviä emme ole mutta uskon että mukavaa seuraa kuitenkin toisillemme.



Entä seurakunnan sinkkutoiminta, ainakin meilläpäin tekevät monenlaista kivaa porukalla.

Et ole koskaan yksin. Iloitse heistä loppuelämäsi. Lapsenlapsia tulee ja lapsiesi puolisot perheineen ovat ehkä mukavia.

Työ on "harrastus", vaikka joskus ehkä pakkopullaakin. Mutta lapset on mulle kaikki kaikessa, pelkään että ehkä liikaakin. Osaanko ja pystynkö päästämään heistä irti sitten kun ovat irtaantumassa minusta? Tuleeko musta rasittava anoppi, joka tuppaa itseään jatkuvasti kylään eikä anna hetken rauhaa? Ja tokihan mä haluan ja toivon, että kaikki lapseni viettävät jokaisen joulun mun kanssani niin kauan, kuin mussa henki pihisee. Mutta mitä jos tulee sellainen joulu tai useampia, ettei joku tai ehkä kukaan heistä halua viettää sitä kanssani? Mun sydän varmaan murtuu silloin ja kuolen sydänsuruun. :(



Mä kuulostan jo nyt kauhealta ihmiseltä :/

Älä turhaan pelkää lääkkeitä. En muuttunut kummalliseksi enkä jäänyt koukkuun (en enää syö niitä, mutta olisin heti valmis aloittamaan niitä uudelleen jos tarve/tunne tulisi), enkä muuten edes lihonut vaikkei sillä itselleni ollutkaan merkitystä. Pikemminkin löysin taas sen oman iloisen itseni jonka olin jo ehtinyt unohtaa matkan varrella. Lapsenikin ovat iloinneet eri tavalla kanssa, meillä on hauskempaa yhdessä kun äitikin osaa taas nauraa ja iloita pienistäkin jutuista.

viitsitkö kertoa minkä nimistä lääkettä sä söit? Kuinka kauan kesti, ennenkuin huomasit niiden tehon?

Kävitkö vaan terveyskeskuksessa vai hankitko jotain muuta kautta? Yksityiseltä? Olen itse th-alalla, joten en haluaisi että näistä asioista jäis mitään merkintöjä minnekään :(

Juu, mä söin Cipramil (20mg/vrk) ja kävin hakemassa reseptin yksityiseltä lääkäriasemalta jonne laitoin tietojenluovutuskiellon. Mä olen itse alalla jonne en tiedon halunnut päätyvän missään tapauksessa vaikka eihän se nyt niin ihmeellistä kyllä loppujen lopuksi ole. Muistaakseni lääkitys alettiin pienemmällä määrällä (viikko kerrallan ja nostettiin sitten kunnes oikea annos löytyi) ja mulle sanottiin että muutama viikko menee kunnes vaikutus alkaa näkyä. Mutta voin sanoa, että vaikutti mukavasti jo viikossa-parissa. Söin muistaakseni jotain kolmisen vuotta ja lopetus tehtiin pienentämällä annosta, ei ollut mitenkään vaikeata.

Oliko sulla siis yksityisellä joku ihan yleislääkäri vai kenen vastaanotolle menit? Riittikö yksi käynti vai montako kertaa kävit? Mitä se maksoi?

Yksityiselle taidan itsekin siis suunnistaa, jos vain löydän sopivan lääkärin. Näyttää vaan yksityisetkin asemat olevan täynnä keikkaa tekeviä työkavereita :(



Ja kiitos haleista, vastaaja jonka numeroa en nyt muista.

Ihan yleislääkärille menin. Olin valmistautunut hyvin kertomaan elämästäni ja tilanteestani ja tuntemuksistani ja resepti kourassa lähdin pois. Pidin puhelimitse yhteyttä sovitusti lääkäriin jotta löydettiin sopiva annostus (vissiin kaksi kertaa soiteltiin ja kerroin miten menee) ja sitten sain vuodeksi reseptin jonka jälkeen menin sen taas uusimaan. Oli simppeliä. Onnea matkaan:) Toivottavasti kuulen sinusta jotakin mukavaa täällä palstalla jonkun ajan kuluttua:)

Huh, olen kyllä sitä mieltä että kyllä ihmisiin voi tutustua ilman lääkitystäkin!!

Jo on aikoihin eletty jos ei muuten pysty, olen mäkin maassa ja ahdistunut mutta yritän olla normaali enkä näytä oloani kellekään.

Todisteena voin sanoa että tutustuin tänä vuonna

kahteen ihmiseen, mikä on suuri ihme, ilman lääkitystä!

Saan pirteyttä liikkumalla ja syömällä vaikka voisin kellahtaa paikalleni suremaan.

Olen silti hyvin yksinäinen, mullakaan ei täällä

ole kuin oma lapsi.

Käytännössä en tapaa ketään, aniharvoin vain.

Joskus menee jopa viikkoja ettei ole ketään aikuista seurana.

Mulla ei ole edes työkavereita.

Jumala on siunannut sinua lapsilla, sillä joilllakin ei oikeasti ole ketään kenen kanssa mennä esim. kahville,saunaan. Sulla on varmasti kaipuu mieheen kosketukseen..Sillä noi tuntemukset hälvenee kun saat itsesi taas "markkinoille". Ne ihmiset , sun veli lähinnä..rupee soittelee kyl sun perään heti kun kuulee sun seurustelevan. Ihmisillä on taipumusta olla yhteyksissä, silloin kun ei heitä oikeasti tarvitse. Kaikkea hyvää ja toivottavasti pakkas öille löytyy,sydäntä lämmittävä herras mies!

jos olisin sinä ja tarvitsisin apua,kysyisin apua niitlä työkavereilta, naapureilta, keneltä vain.



Itse katsoisin mielelläni hetken esim. jonkun pientä lasta, kun omani vähän isompia.

Yhteen paikkaan piti antaa lähiomaisen tiedot. Mulla ei ollut kirjoittaa siihen mitään. Isäni on kuollut. Äitini kanssa tulee 10 v kun ei olla oltu missään tekemisissä. Erosin juuri eli ei ole miestä. Vanhin lapsi on vasta 10 v.



Tyhjäksi jäi se kohta....

Lapsi 7-vuotias, ei sukua, ei ystäviä, miehestä erosin 5 vuotta sitten. Ei edes hyvänpäiväntuttuja.



Mua helpottaa se, että olen jotenkin tottunut tähän erakkouteen ja rakastan lastani. Näin mun elämä vaan on mennyt, ihminen tottuu mihin tahansa.

Itseasiassa tilanne on kääntynyt siihen, etten edes halua parisuhdetta. Olen tyytyväinen lapseni kanssa kaksin.

Täyteyden tunteita saan erikoisesta harrastuksesta, jossa olen hyvä. Ehkä sunkin kannattaisi alkaa etsiä identiteettiäsi erilaisista asioista, jotka kiinnstaa sua.