Mieheni ei halua kahdenkeskistä aikaa

Kysyin mieheltäni, että mitä hän ajattelisi, jos minä yrittäisin muuttaa hieman vauvamme päivärytmiä ja laittaa hänet nukkumaan vaikka tunnin aikaisemmin illalla. Tällä hetkellä saan vauvan nukahtamaan noin klo 22... Ajatukseni oli, että saisimme näin edes vähän enemmän kahdenkeskistä aikaa, jotta voisimme vaikka jutella joskus ilman, että täytyy olla vauvan edessä äiti ja isä... yritin selittää, että haluaisin, että olisimme myös vaimo ja mies... Ei mies tuntunut ymmärtävän asiaa ollenkaan. Kaiken huippuna riitelimme siitä, kun hän haluaisi kutsua minua äidiksi sen sijaan, että kutsuisi minua omalla nimelläni! Hän sanoi normaaliin äksyilevään tapaansa, että me olemme nyt perhe ja elämme perhe-elämää perheenä, ja olemmehan me nytkin tässä - vauva oli vieressä - yhdessä ja juttelemme. Hän ei siis halua yhtään kahdenkeskistä aikaa kanssani. Olen niin masentunut parisuhteemme tilasta. Kun saan vauvan nukahtamaan noin klo 22, niin mies menee myös nukkumaan samoihin aikoihin eri huoneeseen. Tunnen oloni niin yksinäiseksi, kun olen päivät vauvan kanssa. Hoidan vauvaa aamusta iltaan ja illasta aamuun yksin. Nukun vauvan kanssa kahdestaan kun mies nukkuu toisella puolella asuntoa. Kyllä mieskin viettää aikaa vauvan kanssa, mutta tuntuu, että jos vauvakin alkaa kitistä, niin mies heittää vauvan minulle. Olen niin masentunut siitä, ettei mieheni halua puhua kanssani mistään ja mistään ongelmista en voi edes puhua ilman että hän alkaa huutaa ja syyttää minua ongelmien tekemisestä. Enkä minä saa itkeäkään. Jos minä itken, niin mies huutaa siitäkin ja lähtee ovet paukkuen pois... Minä olen kiittämätön paska, joka ei näe kaikkea sitä, mitä hän tekee puolestani ja minun pitäisi pitää turpani kiinni, kun minä olen viimeinkin saanut vauvan, jota olen halunnut niin kovasti! Eli koska toiveeni vauvasta on toteutunut, minulla ei pitäisi olla enää mitään muita toiveita ja vaatimuksia. Minun pitäisi vain tukkia turpani ja niellä kyyneleeni. Jos mies näkee, että olen taas sillä rajalla, että alan kohta itkeä, niin hän sanoo jo valmiiksi, että et tosiaankaan ala itkeä taas! Joskus hän on käskenyt vauvankin tukkia turpansa, jos vauva on itkenyt liikaa. Miten tällaista jaksaa, kun tuntuu, ettei saa sanoa sanaakaan, kun mies suuttuu ihan mistä tahansa...? Haluaisin että voisimme edes jutella niin kuin ihmiset toisilleen, mutta ei se tunnu onnistuvan millään. Ei ole mitään keskustelunaihetta, josta saisin miehen innostumaan. Hän voi nauraa ja puhua puhelimessa ystäviensä kanssa tuntitolkulla päivittäin, mutta minulle hän ei sano kuin muutaman lauseen oma-aloitteisesti. Joskus minä odotan. Olen hiljaa ja odotan, että toinen alkaisi puhua ihan mistä vain...