Lsiperheet on ajettu järjettömän ahtaalle, tuloksena Tyrnäviä.

Tuo on kyllä totta että vanhemmat pelkäävät lasten huostaanottoa jo masennuksen vuoksi, en kuitenkaan tiedä olisiko tämä pelko aiheellinen.

Olemme hyvätulosia, mutta meillä raha ei näy kovin paljoa ulospäin. Uusia hankintoja tehdessämme mietimme aina, että kuinka paljon juoksevia kuluja siitä seuraisi. Esim jos muuttaisimme isompaan asuntoon kulut nousisivat. Arjen pyörittämiseen menevä aikakin kasvaisi. Tätä ei moni ehkä huomaakaan? Auto kanannattaa ostaa muutaman vuoden vanhana ja silloinkin omalla- ei lainarahalla. Töidentekoa voi vähentää silloin kun rahaa on riittävästi.

jos joku päättää polttaa talonsa ja lapsensa.



Ei normaali täyspäinen sellaista tee vaikka vähän rahahuolia olisikin.

Rohkenen olla erimieltä. Masennus on tänä päivänä niin yleinen "kansantauti", ettei terveyskeskuksissa hätkähdetä, jos perheen äiti tai isä hakee apua. Avun hakeminen on hyvä asia! Vaarassa ovat ne jotka EIVÄT HAE apua.

Siinä perheessä ei tarvinnut rahan vuoksi työdä käyssä ja rouva toimitusjohtaja peri työpaikkansa perheyrityksessä. Ehkä Suomen ensimmäinen toimitusjohtaja, joka piti kahden vuoden äitiysloman? Siinä perheessä ei todellakaan ollut raakaa työelämää tai rahanpuutetta, lopputulos on silti karmiva.

kyttäyslappuja joka ikisestä asiasta, neuvoloihin ym. Minä sain esikoisen 20 vuotta sitten ja ilmapiiri oli ihan toinen, vanhempiin LUOTETTIIN ja heidän uskottiin pääsääntöisesti haluavan lapsille hyvää. Huostaanotot olivat todella harvinaisia ja ne tapahtuivat lähinnä juoppokodeista. Minulla on myös 7-vuotias pikkuinen, ja nyt tilanne on aivan toinen, kyttäysmentaliteetti on ihan toista luokkaa.

eikä mikään pakota ylläpitämään kulisseja.



Mulla on siis mielenterveysongelmista kärsivä nuori, joka aikaisemmin oli sellaisista kärsivä lapsi. ENkä mä kyllä ole mitään kulisseja pitänyt - ei se tosin olis onnistunutkaan. Olen soittanut kouluterkalle ja itkenyt puhelimessa, että nyt ei taas enää omat keinot riitä. Ja kyllä se samantien pisti byrokratian pyörät pyörimään , löytyi jos jonkun sortin palaveria ja lääkäriä ja psykologia. Toki byrokratiassa ja tutkimuksissa menee aikaa, niin että siihen kun toimiva hoito löytyi, meni silläkin kerralla puoli vuotta.



Muitakin kertoja olen ollut yhteydssä pyskologiin ja koululääkäriin ja pyytänyt apua. Ja lastenpsykiatrian perhetyöntekijöihin ja niin edelleen.



Mutta kertaakaan,, ikinä ei ole kukaan (ammattilainen) edes vihjannut että lapset otettais meiltä pois. PÄinvastoin, ne ovat kaikki paijanneet päätä ja selittäneet kuinka hyviä vanhempia me ollaan, silloinkin kun itsetunto on itsella ollut ihan nollissa ja mitään paijauksen syytä ei itse ole kyennyt näkemään. Vain yksi lapsen luokkakaverin vanhempi kerran kävi sanomassa, että meidän lapsi ei saa leikkiä heidän lapsen kanssa, koska on kasvatuksellisia erimielisyyksiä meihin nähden, HE kun eivät lyö omaansa... Mut kaikki ammattilaiset on olleet asiallisia ja avuliaita ja toimineet tosiasioiden pohjalta. Siihen kehottaisin kaikkia muitakin apua tarvitsevia luottamaan.

Meiltä on kuollut lapsi ja olemme joutuneet sen myötä turvautumaan moneen apuun. Ei niin huonosti ole mennyt, että elävien huostaanotto olisi ollut tarpeen, mutta aika pohjamudissa ollaan käyty.



Mä saan muuten kiinni jonkin verran siitä ajatuksesta, että tekee mieli tappaa itsensä ja lapsensa. Kun tuo meidän keskimmäinen kuoli, niin kyllä mä ainakin ajattelin heti kuolinuutisen kuultuani, että mennään koko perhe perässä. Onneksi saatiin apua.



Ihmiset kyllä vetävät itsensä todella tiukoille. Kyllä pitkä remontti on todella rankkaa, siihen päälle lapsen syntymät, työt, opinnot. Stressipisteitä on. Voin kuvitella, että pikkupaikkakunnalla avun hakeminenkin on hankalaa.



Olen monesti ihmetellyt sitä, että miksi se talo pitää rakentaa vauvaperheessä. Kun ei ne ihan pienet lapset sitä tilaakaan tarvitse. Aika moni kuitenkin sitten eroaa ison asuntolainan kanssa kun on just talo saatu valmiiksi ja helmoissa kolme alle 4-vuotiasta. Näitä on nähty niin monta.