On niin ikävä isää. Lepää rauhassa.

Oma isäni kuoli 5kk sitten ja surutyö on pahasti kesken :/ Eniten jäi vaivaamaan asiat joita ei ehditty selvittää,kuolema tuli äkkiä ja yllättäen

"etukäteen" pari kk, mutta silti se kuolema on niin lopullista ;((( Voimia ja halaus!

vähän epätodellisia, vaikka aluksi itkinkin paljon. Ihan kuin menetys alkaisi vasta nyt tunkeutua todella tajuntaan. Muistot isästä ovat läsnä aamusta iltaan, muistan kaikessa hänen tekemisiään ja sanomisiaan. Ja pakahduttaa äidin puolesta, jonka tiedän itkeskelevän yksinään kaikkien muistojen keskellä. Viimeksi eilen oli yhtäkkiä suru kouraissut kovaa vain siksi, että oli käynyt hakemassa pari ruuvia -isän työkalupakista. Kaikkialla hänen kädenjälkensä, vaatteensa, askelten muisto.



Isä sairasti pitkään ja kuolema on ollut hänelle helpotus, mutta suru on silti ihan suunnattoman iso möykky.

Voin vain aavistaa miltä teistä tuntuu. ap

Kaunis kirjoitus sinulta.

Suru hälvenee ajan saatossa, mutta joukkoon mahtuu päiviä jolloin ikävä ja suru nostaa taas päätään voimakkaasti.

Voimia meille kaikille, jotka olemme menettäneet läheisen.

mutta minulle äärimmäisen läheinen vaarini kuoli vajaa viikko sitten. Pari päivää aiemmin mieheni ilmoitti jättävänsä minut joten täällä hillutaan zombina enkä edes tiedä mistä pitäisi surutyö aloittaa. Vaari oli se ainoa johon on aina voinut luottaa, toisin kuin omiin alkoholisti vanheempiini.



Voimia teille muille myös.

Mullakin on ikävä isää, joka päivä. Isäni kuoli 5 v sitten. "Siitä alkoi myös uusi ajanlasku, aika ennen lähtöäsi ja lähtösi jälkeen", noinhan se menee.

Voimia sulle.

mietin miten sen tulen kestämään kun heistä aika jättää.



Mutta siskoni on kuollut ja ikävöin häntä jatkuvasti.



Tästä on aikaa jo vuosia, mutta nyt se taas iski. Se että hän on jatkuvasti mielessä ja itku tulee. Saahan se toki tullakin.



Haluaisin, että hän olisi vielä täällä. Ja mietin sitäkin onko väärin ajatella niin.

Hetkittäin pysähtyy tajuamaan sen arvon, että niin moni ihminen on kuitenkin vielä olemassa. Vaikka oma mies ärsyttää välillä niin, että savu nousee korvista, niin päähäni ei mahdu kuinka selviäisin hänen poismenostaan. Tai yhdenkään lapsen. Jokainen kauppalapun taakse kirjoitettu viesti tai tekstiviesti tai pusu voi olla viimeinen. Toivon, että muistaisin sen useammin.



Olen tainnut nukkua enemmän miehen ihossa kiinni tuon isän poismenon jälkeen. On vähän hätäkin siitä, että kaikki saattaa kadota silmänräpäyksessä. Tuntuu kuin pitäisi haalia kaikki läheiset ihan tosi lähelle, ihan kuin heistä voisi siten pitää kiinni tiukemmin.

2 päivää sen jälkeen kun sain 2. lapseni. Isä kuoli maksakirroosiin. Kuolema oli odotettu ja itseaiheutettu. Hyväksyin sen jo paljon ennen isän varsinaista kuolemaa, sillä hän teki sitä pitkään.



Mieheni isä kuoli 28 vuotta sitten, vain 42-vuotiaana sydäninfarktiin. En ole siis appeani koskaan nähnyt, eikä meidän lapsetkaan. Olisin toivonut että lapset olisivat saaneet tuntea ja tavata.



Vaikeaa on selittää ja jakaa muistoja tai mielikuvia nyt jo vainajista sukulaisista lapsenlapsilleen. En saa sitä "toimimaan" :-(

Mutta olen edelleen surun murtama. Ehkä suru on kuitenkin muuttunut vähän lempeämmäksi, alussa se oli hyvin rajua ja olo oli epätodellinen. Nyt kyyneleet ovat muuttuneet kaihoisan oloisiksi, enää en itke päivittäin mutta noin kerran viikossa tulee todella ikävä ja suru nousee pintaan. Ikävä on niin suuri! Olen kuitenkin onnekas kun sain olla isän lähellä hänen viimeiset elinpäivänsä, isä sairasti syöpää ja lopulta kuoli nopeasti keuhkokuumeeseen kun peruskunto oli heikentynyt. Sain olla lähellä ja rakastaa ja jutella ja pitää kädestä ja suukotella. Useimmiten vaan köllötimme sängyllä ihan hiljaa lähekkäin. Kun isä nukkui kuuntelin hänen hengitystään ja mietin, montakohan hengenvetoa vielä....... ei ollut montaa.



Jos jokin lohdutti, niin se että isä oli menossa taivaan kotiin vaikka hän ei ollutkaan perinteisesti uskovainen. Kuitenkin hän kuolinvuoteellaan totesi että loppupeleissä ei ole muuta ihmisellä kuin Jumalan. Isä nukahti rauhallisesti katsoen minua silmiin, ei pystynyt enää puhumaan mutta kyyneleet valuivat ja lopulta katse himmeni ja hengitys pysähtyi.



Koen että olen etuoikeutettu kun sain olla isän lähellä ja tukena loppuun saakka. Isä on ollut koko elämäni aikana minun tukenani, oli vähintä mitä voin tehdä olla siinä lähellä kun loppu ja lähdön hetki tuli. Mutta ikävä vaan on niin kova. Ehkä se tästä hellittää pikku hiljaa.

eikä päivääkään mene, etten häntä ajattelisi.

Osanotto sinulle.

Piti sanoa "loppupeleissä ei ole muuta ihmisellä kuin Jumalan armo". Jostain syystä armo sana jäi pois.