Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaako jättää "hyvä mies"?
30.10.2011 |
Mulla on tavallaan tosi hyvä mies, vertailupohjaakin löytyy, joten voisin väittää, etten toista hyvää varmaan enää löytäisikään:
Mies tekee kotitöitä, joskin usein ainoastaan käskystä, mutta tekee kuitenkin. Hoitaa tosi hyvin lasta ja touhuaa tämän kanssa, on vastuuntuntoinen eikä juurikaan juoksentele baareissa.
Mutta. Meillä ei ole mitään puhuttavaa toisillemme. Saatamme istua 1,5 h autossa puhumatta sanaakaan. Seksi oli aikanaan upeaa, mutta enää se ei vaan toimi. Meillä ei ole minkäänlaista hellyyttä, ainoa fyysinen läheisyys tapahtuu seksin aikana, jota on erittäin harvoin, tuskin edes kerran kuussa. Miehen suurin intohimo suuntautuu teksti-tv:n urheilu-uutisiin ja ne ovatkin mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Tv aukaistaan heti kun tullaan töistä kotiin ja sitä pidettäisiin koko päivä auki. Mies on oikein "hyväntahtoinen", mutta annas olla jos yritän avautua, niin johan menee naama norsunvituralle ja riitahan siitä seuraa.
Itse olen ollut lukossa jo vuosia, enkä kykene lähestymään häntä. Olen yrittänyt puhua, jossain vaiheessa käytiin parisuhdeterapiassa, mutta ei se mitään ole muuttanut.
Tuntuu tuskalliselta viedä pieneltä alle 2-vuotiaalta tytöltä loistava isä, mutta en haluaisi vielä lopettaa omaa elämääni ja naiseuttani tähän. Elän miehen kanssa saman katon alla ilman parisuhdetta, mielestäni tämä ei ole edes ystävyyttä. Olen surullinen ja vihainen. Enkä usko että tämä tästä tulee koskaan muuttumaan.
En oleta löytäväni koskaan uutta miestä, toisaalta olisi ihanaa käydä joskus jonkun kanssa leffassa tai kahvilassa, saada joskun yksi tekstiviesti ja tuntea että toinen ajattelee minua. Sellaisten toiveiden takia on hullua hajottaa perhe lapsen ympäriltä, eikö olekin? Vain siksi että äiti haluaisi tuntea olevansa haluttu, kiinnostava! Vain siksi että jotain mitä rakastumiseksi kutsutaan voisi edes teoriassa olla vielä elämässäni mahdollista. Jos jään tähän, en saa koskaan enää tuntea rakkautta naisena.
JOtenkin en vaan enää näe mitään ratkaisua tähän. Jos mies puhuisi, voisi jokin vielä muuttua, mutta hän ei puhu.
Kommentit (66)
olen tähän ketjuun vastannut ja meillä juuri se ettei mies suostu lähtemään juttelemaan mihinkään kolmannen kanssa tilanteesta. Itse käyn juttelemassa mutta tuntuu turhauttavalta kun toisen mielipide ei tule siellä esiin. Tuntuu olo tyrannilta.
Miten hoitaa suhdetta jos toista ei kiinnosta tehdä mitään? Minä joudun aina järkkäämään kaiken yhteisen ajan. Ei mies järjestä mitään yhteistä tekemistä. Itse olen laivamatkat ym. varannut ja maksanutkin. Olisi ihanaa jos toinen joskus järjestäisi vaikka ravintolaillallisen kahdelle. Sitä arvostaisin. Mutta ei. Olen siitä puhunutkin miehelle. Mies vetoaa aina rahaan, mutta en usko että siitä olisi kiinni. Mies ei vaan viihdy matkoilla tai ravintolassa missä itse viihtyisin. Itse taas kaipaan siihen toista aikuista enkä aina halua vaan lasten kanssa mennä. =(
Niin, olen yrittänyt tilannetta parantaa ja itken sisäisesti huonoa oloa. Minullakin on kodin ulkopuolista elämää ja "harrastuksia". Miehellä ei työn lisäksi mitään.
En voi kun harmitella että tein miehen kanssa lapsia kun meillä on erilainen näkemys elämään.
Esim. vk-loppuna miehen piti tehdä ruokaa. Ajattelin että ottaisi edes kerran keittokirjan ja katsoisi sieltä mutta ei. Samaa ruokaa teki mitä on tehnyt jo monta kertaa ennenkin. Eli liian arvattavaa. Mitään yllätyksiä ei koskaan. juuri sitä mitä itse kaipaan. Mies taas tykkää elää tuppisuuna kotona neljän seinän sisällä lasten kanssa. Uloskaan ei lähde eikä lenkille. Kyllä suhteessa ja toisessa on silloin jo vikaa..mieluusti ydinperheen säilyttäisin. =(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.06.2014 klo 21:52"]Up
[/quote]
Varmaan hauskaa nostaa monta vuotta vanhaa ketjua?
Hei, minua kiinnostaisi tietää, miten teidän parisuhteellenne kävi? Tuttu tilanne varmasti monille. Totta on, että pienten lasten vanhemmilla saattaa olla rankkaa (yövalvomiset, väsymys, yhteisen ajan puute), ja silloin pariskunnat helposti ajautuvat erilleen. Tässä vaiheessa pitäisi molempien olla valmiita tekemään töitä yhteisen onnen eteen. Pitäisi viettää aikaa kahdestaan, käydä vaikka elokuvissa tai kuntoilemassa yhdessä, ja joskus järjestää vaikka hotelliyö (lapsi mummolaan tai hoitaja kotiin). Jos puolisoa ei kiinnosta yhteinen aika ja juttelu oman kullan kanssa, voi alkaa syystä epäillä, että suhde on vaarassa ja että puolisolla saattaa olla toinen suhde menossa. Asia pitää ottaa rohkeasti puheeksi ja kertoa, että haluaa olla yhdessä, jatkaa yhteiseloa ja parantaa suhdetta - jos oikeasti näin on. Rakkaus on pitkässä suhteessa tahdon asia. Omaan puolisoon pitää osata rakastua aina uudelleen. Ei se yleensä vaihtamslla parane - kaikilla kun on ne omat huonot puolensa, jotka ennen pitkää paljastuvat. Lapsen JA yhteisen rakkauden takia kannattaa aina yrittää vielä kerran senkin jälkeen, kun tuntuu j, ettei enää jaksa. Eri asia on, jos suhteessa on väkivaltaa. Silloin kannattaa ottaa ja lähteä.
Tää on juuri sitä harhaa että kuvitellaan jossain olevan ihmisen, joka täyttää kaikki tarpeet. Sellaista ei ole. Ei miestä eikä naista.
Jos homma toimii muuten ja lapsista huolehditaan jne. niin seksin puutteessa kärvistelijät voivat hakee sitä muualta. Tai läheisyyden tai juttuseuran tai minkä puute sitten vaivaakaan. Ei sen takia tarvi eroa ottaa ja perhettä hajottaa.
Elämä nyt vaan ei ole ainaista ilotulitusta ja juhlaa. Tuntuu että joiltain se unohtuu ja sit naristaan että mulla on tylsää enkä saa huomioo. Antakaa itekin jotain välillä.
Alue: Aihe vapaa
enkä oikein ymmärrä näitä "onni löytyy itsestä" -tyyppejä. En minä itseeni ole pettynyt, vaan parisuhteeseeni.
Minulla on ystäviä ja harrastuksia, ja harrastuksia olen lisännyt sen myötä, kun kotoa ei saa edes juttuseuraa muusta puhumattakaan. Minusta siltikin se kaikki kodin ulkopuolella vietetty aika vain erottaa lisää, ei yhdistä. Minä olen aina pitänyt itsestäni huolen, olen ihan mukiinmenevän näköinen ja aktiivinen, iloinen ihminen. En kärsi masennuksesta, eikä minua mitenkään ahdista arki pienten lasten kanssa.
Jo silloin, kun aloitimme seurustelua, kerroin hänelle, että minulle parisuhde on todella tärkeä, että kaipaan kumppania, jonka kanssa puhua kaikki asiat ja kokea todellista läheisyyttä. Koska sen voimalla jaksaa kaiken muunkin elämän mukanaan tuomat muutokset ja vastoinkäymiset. Molemmille seksi oli tärkeää, kainalossa nukkuminen tärkeää, yhdessä tekeminen tärkeää. Ja sitten se ei toiselle enää olekaan. Vaikka kuinka on sanonut puolisolle, että asioille pitäisi tehdä jotain, kun vielä on tunteita jäljellä, ettei loputkin kuole, vastakaikua ei tule.
Ei siinä paljon enää vaihtoehtoja näe. Ei lapsille aina ole paras se kuollut parisuhde. Mielestäni lapset tarvitsisivat mallia siitä, miten puoliso kohdellaan hyvin, eikä niin, että vastakkainen sukupuoli on kuin ilmaa. Vaikka minä itken joskus, mies ei reagoi mitenkään. Katsoo vain ohitse tai tekee muuta. Jos yritän puhua, hän vaihtaa huonetta. Jos ehdotan yhteistä aikaa tai tekemistä, hän sanoo, ettei tarvitse sellaista. Perheasiainneuvottelukeskuksessa kehotettiin tekemään vuoron perään sellaista, mistä toinen pitää, ja ottamaan yhteistä aikaa. Lupaukset jäivät sinne.
Joskus vain pitäisi varmaan hyväksyä se, että yksin ei voi yrittää.