Kannattaako jättää "hyvä mies"?

onnesi on itsestäsi kiinni, ei miehestäsi. Ennen kuin alat toteuttaa eroa, mieti mitä tarvitset, jotta tunnet olosi naiselliseksi?



Hanki ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa ja ottaa perspektiiviä, ala elää "itsellesi" parisuhdetta kuitenkaan loukkaamatta. Käy kampaajalla, kosmetologilla, tee asioita, joista sinulle tulee hyvä olo. Et tarvitse siihen miehen kosketusta.



Muista mikä asenteesi oli ennen miestäsi. Et tarvinnut häntä naisellisuutesi ylläpitämiseen. Älä syytä miestäsi siitä, ettet enää perheelle elettyäsi osaa ottaa omaa aikaa yksin itsellesi.



Kun sinusta huokuu itsetunto, hyvinvointi, lämpö ja rakkaus, en usko, että miehesikään voi olla sitä huomaamatta. Pakkohan hänen on silloin "herätä".



Meneehän tuohon aikaa mutta on se halvempi, nopeampi ja helpompi prosessi, kuin avioero.



Usein huonon suhteen syytä haetaan puolisosta vaikka paha olo ja tyytymättömyys korjaantuisi itsensä "hemmottelulla" ja omasta hyvinvoinnista huolehtimalla. Sitähän ihminen tekee luonnostaan silloin, kun tavataan tämä parisuhteen toinen osapuoli. Silloin ihminen on mielenkiintoisimmillaan, parhaimmillaan ja kiinnostavin.



En siis halua syyllistää, tarkennettakoon vielä mutta ratkaisu voisi löytyä myös tätä kautta.

lasta ei kiinnosta ap paljonko te harrastatte seksiä tai suukottelette. Ei tuo teidän tilanne sellainen ole, että lapsi siitä kärsisi. Hän haluaa vaan elää niiden ihmisten kanssa, joita rakastaa, omassa kodissa. Ero vaurioittaa häntä paljon enemmän kuin se, että vanhemmilla on tuollaisia ongelmia. Mieti ap tarkkaaan, haluatko viedä lapseltasi ne asiat, jotka tekevät hänestä onnellisen.

Meillä on myös tuollaista, ollut jo pitkään. Sillä erotuksella, että mies ei mielestäni osallistu läheskään tarpeeksi lasten hoitamiseen, hoitaa vain "pakolliset" eli esim. viikonloppuisin minä olen lasten kanssa koko ajan ja miehellä omat projektinsa. Ja myöskin sillä erotuksella, etten voi sanoa miestäni "hyväksi mieheksi", hän on äkkipikainen, todella usein huonolla tuulella, haukkuu minua, syyttää minua kaikesta, huutaa jopa lapsille usein jne.



Silti en ole saanut erottua. :( Todella usein mietin, että olisin aivan varmasti onnellisempi yh:na, mutta käytännön syistä olen jäänyt suhteeseen. En tiedä miten selviäisin taloudellisesti, miten saisin järjestettyä lasten hoitoon viemiset ja hakemiset yms. En tiedä aionko erota kun lapset ovat isompia, en mieti sitä nyt.



En tiedä voiko tätä nyt kenellekään suositella, mutta se millä jaksan, on toinen mies. :) Mies, joka on tahollaan samanlaisessa avioliitossa ja joka kaipaa samoja asioita kuin minäkin, eli sitä hellyyttä, huomiota, niitä ihania tekstiviestejä jne. Hän asuu kaukana, eikä meistä koskaan tule "oikeaa" paria, mutta näemme silloin tällöin (n. kerran kuussa) ja se aika on aivan ihanaa, seksin- ja hellyydentäyteistä, ja sen avulla me molemmat jaksamme puurtaa arjessa. En enää varmaan osaisikaan elää ilman häntä.



Tsemppiä sinulle AP, saat kaiken sympatiani ja tiedän kyllä tasan tarkkaan mistä puhut, tuota teksti-TV:tä myöten. :)

aika samaa mieltä kuin edellinen. Teillä on niin pieni lapsi, että veikkaisin kaiken johtuvan kyllä ihan muutoksesta ja väsymyksestä.

Pitkään parisuhteeseen kuuluu nousut ja laskut.

Sinun pitäisi löytää onni itsestäsi, ei toisesta. Olisitko onnellisempi jos olisit yksin? Kirjoituksessa kuvaat, että olisit onnellisempi toisen miehen kanssa. Ei se onni toisesta löydy, itsestä se löytyy.

kyllä teidän nyt pitäisi opetella puhumaan eli kerro miehellesi, että haluat hänen puhuvan enemmän

parisuhteenne on sen verran tuore, että opeteltavaa vielä riittää molemmilla.

ei ne muut miehet sen parempia ole, kaikissa on puutteensa

ap:n tilanne ehkä eri koska heillä pieni 2v lapsi. Mutta paraneeko tilanne siitä kun lapsi kasvaa? Meillä jo lapset alakouluikäisiä ja kriisiä ollut jo 3v. Siitä lähtien kun rakennettiin talo.



t.3

Eikä yhtä oikeaa vastausta ikävä kyllä ole. Minä olen periaatteessa sitä mieltä, että todella huonosta suhteesta tulee lähteä pois, turha siihen on aikaa hukata. Mutta onko ap:n suhde sellainen? Itse sain aikoinaan lähdetyksi huonosta suhteesta parin vuoden harkinnan jälkeen, mutta siihen ei onneksi liittynyt lapsia. Nyt itselläni on pienet lapset ja ainakin ulkoisesti hyvä elämä. Mieheni on ihan hyvä mies ja jos eroaisimme, niin tiedän, että kaikki ihmettelisivät, että miksi ihmeessä jätin hänet. Mutta en saa häneltä enää sitä hellyyttä ja huomioimista mitä ennen. Tilanne ei kuitenkaan ole totaalisen huono ja koska miestä ei voi muuttaa, niin olenkin alkanut prosessin, jossa yritän keskittyä enemmän itseeni ja omaan hyvinvointiini. Käyn terapiassa puhumassa omista lapsuuteni traumoista jne. Kärsin myös masennuksesta, mutta lääkityksen avulla se on nyt hallinnassa. Ja kaikkein tärkein: olen päättänyt etten eroa lasten ollessa pieniä, koska se ei ole "normaalia aikaa" vaan erittäin vaativaa aikaa kaikkinensa. Ero ei siis ole edes vaihtoehto. Toisekseen uskon, että nyt on vaan meneillään vaikeampi jakso ja kyllä se taas paremmaksi muuttuu. Mutta kuten sanottua, oma tilanteeni ja parisuhteeni ei ole niin paha.



Mutta kyllä näitä asioita kannattaa kunnolla miettiä ennen kuin tekee järisyttäviä ratkaisuja. Eri asia sitten on, jos perheessä on väkivaltaa tms. Tsemppiä!

toiseen. Totesi, että rakastaa vielä minuakin, mutta tästä ei tule mitään.



Oletan, että hänellä oli pitkälti samanlaiset fiilikset kuin sinulla nyt. Meillä oli silloin kaksi pientä lasta.



Vuosia myöhemmin olen edelleen sitä mieltä, että eromme oli täysin turha. Mies vain luovutti ja valitsi raukkamaisen tien. Emme tehneet yhtään mitään liittomme pelastamiseksi. Seurauksena kaikki kärsivät ja perheemme rikkoutui lopullisesti. Ydinperhettä ei saa enää koskaan takaisin.



En ymmärrä tätä nykyistä hehkutusta hyvistä avioeroista ja onnellisuudesta. Väitän, että suurin osa eroista on valtavan surullisia menetyksiä. Vaikka minulla nyt menee hyvin, en ole koskaan täysin toipunut perheeni rikkoutumisesta.



Suosittelen, että nostat kissan pöydälle ja puhut miehellesi avoimesti tunteistasi.

Niin monilla oli kuitenkin alussa ihana mies, oli onnea ja romantiikkaa, mutta parissa vuodessa kaikki muuttui ja yhtäkkiä halutaankin erota?

Johtuuko se siitä ettei oikeasti tunneta toista, ja rakkaus on ollutkin vain sitä alkuhuumaa, tunnetta jolloin vaikka puupölkky vaikuttaisi ihanalta kumppanilta, mutta kun alkuhuuma loppuu, niin jäljellä ei olekaan enää mitään?

Vai onko lapsen syntymä vaikuttanut suhteeseen?

Jotenkin on niin vaikea uskoa ettei siitä alkuajan suhteesta olisi enää mitään jäljellä. Jos molemmat haluaisitte oikeasti yrittää korjata suhdetta.

Jos mitään ei ole tehtävissä, niin ero on ainut ratkaisu, ei kannata jäädä huonoon suhteeseen, kyllä yksinkin on parempi olla kuin onnettomana parisuhteessa. lapsi on kyllä vielä niin pieni, ettei vuoroviikosysteemi olis ehkä hänelle hyväksi....

Onnea sinulle, koita nyt vielä saada miehesikin yrittämään, keskustelkaa vakavasti ja yrittäkää olla syyttelemättä toisianne.

olen samaa mieltä heidän kanssaan. Onni on löydettävä itsestä, ja se on aika pitkälle asenne- ja valintakysymys. Ihminen ei voi koko ikäänsä määritellä itseään ja onneaan suhteessa toiseen, sillä tavalla tuntee aina olevansa epämääräisesti onneton, vaikka periaatteessa kaikki on hyvin.



Minä tunnistan oikein hyvin tuon ap:n kuvaileman kriisin omien lapsieni syntymää seuranneista vuosista. Mutta, aivan kuten moni muukin on sanonut, se helpottuu ajan myötä. Sitä ennen on kuitenkin huolehdittava itse itsestään, tehtävä asioita joista nauttii, oltava iloinen itsestään, elämästään ja siitä, että ylipäänsä saa rakastaa ja elää perheenä, sillä se on iso etuoikeus. Ylipäänsä ihmissuhteita ei kannata ihan hirveästi analysoida ja verrata kuvitelmiin jos tilanne on jokseenkin siedettävä, vaan keskittyä siihen kaikkeen muuhun, jota elämässä on. Silloin antaa tilaa ja happea sille toisellekin osapuolelle, joka myös voi rentoutua eikä tunne, että on koko ajan velkaa toiselle, vastuussa toisen jatkuvasta pettymyksestä ja jonka pitäisi pyytää epämääräisesti anteeksi jotakin. Oman kokemukseni puolesta se on paras tapa katkaista kriisi - sen puhumisen aika on sitten, kun pikkusen alkaa helpottaa, eikä kumpikaan ole enää yliherkkänä kaikelle mitä toinen sanoo.



Tahtoisin myös sanoa, että suurin osa kaikesta parisuhteen eteen tehtävästä työstä tehdään oman pään sisällä, ja se on näkymätöntä työtä. Hyvin pieni osa parisuhteen hoidosta on sitä, että istutaan viinilasi kourassa ja jutellaan tai tehdään yhdessä asioita. Parisuhteen pohja on hyvä itsetuntemus, ja sen jälkeen halu tehdä arjesta sille toiselle hyvää, mennä puolitiehen vastaan ja antaa hänen olla sellainen kuin on.

Onko sitten oikein ettei mieheni tule toimeen sukulaisteni tai ystävieni kanssa? Koskaan ei ole mitään ystäväpariskuntia halunnut. Ei ole kiinnostunut kyläilystä. Voiko sellaisessa tuntea itsensä onnelliseksi jos taas itse kaipaisi toista siihen viereen ja mukaan? Onko se ongelma pääni sisällä? Juhlissa mies on vain omien sukulaistensa kanssa vaikka eri paikassa missä muut.



t:3

Onko sitten oikein ettei mieheni tule toimeen sukulaisteni tai ystävieni kanssa? Koskaan ei ole mitään ystäväpariskuntia halunnut. Ei ole kiinnostunut kyläilystä. Voiko sellaisessa tuntea itsensä onnelliseksi jos taas itse kaipaisi toista siihen viereen ja mukaan? Onko se ongelma pääni sisällä? Juhlissa mies on vain omien sukulaistensa kanssa vaikka eri paikassa missä muut.

t:3

Melkoisen vähäpätöinen asia.

ap:n omat lukot, ei mies. Ja miestä vaihtamalla ei niistä omista estoista pääse.

ap:n omat lukot, ei mies. Ja miestä vaihtamalla ei niistä omista estoista pääse.

en ole ap enkä tiedä käykö ap lukemassa tätä. Mutta mitä tarkoitat omilla lukoilla? Miten sellaisista pääsee pois?

On jotenkin outoa, että niitä parisuhteen paria ekaa vuotta, tai alkuhuumaa, pidetään jotenkin "aitona" suhteena, sellaisena jollaisena suhteen pitäisi säilyä koko loppuelämän. Eihän se niin mene, koska pari ekaa vuotta vielä tutustutaan toisiin ja opetellaan elämään yhdessä.



Monet, jotka haikailevat suhteen alkuaikoja, haikailevat muitakin asioita, jotka siihen elämäntilanteeseen on liittynyt; onhan silloin ollut itsekin monta vuotta nuorempi, ehkä innostuneempi elämästä, odottanut innokkaasti tulevaa jne. On epäreilua toista kohtaan ajatella, että toinen ei saisi muuttua tai että itse ei olisi muuttunut. Suhde kasvaa, muuttuu ja kypsyy vuosien aikana, ja vaikka se ei ehkä ole yhtä ihana suhde kuin ennen, se voi olla monella tavalla todempi ja aidompi.

Mutta myös erimieltä. Onni on löydettävä itsestään, tuolla sanotaan. Niinhän se on - vaan entäpä jos minun onneni riippuukin siitä millainen parisuhde minulla on? Jos kaipaan sitä, että minun kanssani keskustellaan, että toinen ihminen jakaa omaa kokemusmaailmaansa minulle ja koskee minua sielullaan? Entä jos en ilman tätä voi olla onnellinen tai sen puute pilaa parisuhteen sekä minulta että toiselta: tekee seksin harrastamisen mahdottomaksi, tuo lisää etäisyyttä ja katkeruutta. Ja entä jos sen toisen, puolison, käsitys ja tarpeet parisuhteessa ovat ihan erit: jos hänen onnensa tulee arjesta ja rinnakkainelosta, eikä hän näe mitään syytä muuttaa toimintaansa?



Mitä silloin tehdään? Ei parisuhde ole pelkästään työtä, kyllä sillä on oltava hedelmällinen pohjakin.

mutta itse totaaliyh:na antaisin mitä vaan, että olisi mies, joka välitäisi lapsesta. Ei minuakaan kukaan halua, arvosta, ihaile, tai halua seksiä kanssani, en minäkään saa tekstiviestejä, rakkaudentunnustuksia, lahjoja, hellimistä äitienpäivänä tai muuta. En yhtään mitään. Mutta minulla ei ole edes miestä, joka välittäisi lapsesta, hoitaisi lasta rakkaudella ja katsoisi sitä rakastaen. Yksin hoidan lasta 24/7, rakkaus vain omissa silmissä ja sydämessä. Jotenkin minun on vaikea suhtautua vakavasti näihin teidän valituksiin. Mielestäni olette lapsellisia, koska oma onni jokaisen on löydettävä omasta itsestään, ja suhteen eteen on tehtävä töitä. Tulee hyviä kausia ja huonoja kausia, nini se vaan on. Aina ei voi olla kivaa.

Minulla on mies, mutta koen silti olevani omien lasteni (2 kpl) kanssa kolmisin. Mies hyvvä jos moikkaa lapsia, puhuu heille, vain jos jotain asiaa (yleensä negatiivista, siis huomauttaa jostain asiasta), ei onnittele syntymäpäivänä jne. Tosin hän käyttäytyy lähes samoin omien lastensa kanssa, eli meidän käsitykset perhe-elämästä ovat osoittautuneet hyvin kauaksi toisistaan.

Tämän haluan kommentoida vain sillä, että ei se mies sitä elämään välttämättä autuaammaksi tee. Ja aian asetelma on sinun ja minun lapset, ainakin kuvittelen näin tässä elämäntilanteessani!

Meillä on just samanlainen tilanne! Ja tiedän täsmälleen, miltä sinusta tuntuu. Pahinta on just tuo, kun kaipaa sitä kumppania... kun ei voi keskustella mistään, ei parisuhdeasioista, ei ihmissuhdeasioista, ei omista peloista, iloista tai suruista. Ei saa sitä halausta tai kosketusta, ja harvoin tapahtuva seksi on suorittamista.



Meillä lapsia on vielä kaksi... rakastavat isäänsä, enkä haluaisi isää riistää. Olemme myös käyneet terapiassa - tuloksetta. Mies aina vain sanoo, ettei osaa keskustella. No, osasi kyllä ennen... silloin alkuaikoina.



Minustakin tuntuu, että kuolen sisäisesti. Tai olen jotenkin jo kuollut... enää en jaksa edes toivoa, ja riidat ainakin ovat vähentyneet, kun en jaksa yrittää minäkään enää tuota puhumista. Ollaan sitten tuppisuina vaan... ja näivetytään tähän elämään...

ap:n omat lukot, ei mies. Ja miestä vaihtamalla ei niistä omista estoista pääse.

en ole ap enkä tiedä käykö ap lukemassa tätä. Mutta mitä tarkoitat omilla lukoilla? Miten sellaisista pääsee pois?

Tarkoitin sitä kun ap aloitusviestissä kirjoitti "Itse olen ollut lukossa jo vuosia enkä kykene lähestymään miestäni."

ei rakastan!



Pitkä liitto vaatii paljon tahtoa!!! Olen itse naimisissa juuri kuvailemasi "kunnollisen, tylsän" miehen kanssa. Mieheni on hyvä isä ja hyvä aviomies. En vaihtaisi häntä kehenkään, sillä hän on lapseni isä ja minun aviopuolisoni, jonka kanssa olen tehnyt avioliittolupauksen. Olen sitoutunut häneen ja tähän perheeseen.



Sinun täytyy löytää onni itsestäsi, kukaan muu ei voi olla onnellinen puolestasi. Harrasta ja tee itseäsi ilostuttavia asioita. Onnella on tapana tarttua.



Lapsenne on vielä pieni, tulee olemaan vielä pitkän aikaa. Jos mahdollista, järjestäkää kahdenkeskistä aikaa ilman odotuksia. Tällä tarkoitan sitä, että yleensä kun pitkästä aikaa saa kahdenkeskistä aikaa, huomaa ehkä ettei jaksa/keksi välttämätt mitään puhuttavaa. Nauttikaa silloin hiljaisesta, omasta aikuisten, ajasta silloin. Käykää esim. leffassa ja syömässä, kuunnelkaa musiikkia ja ajelkaa vaikka öisiä katuja. Tehkää sellaisia helppoja asioita yhdessä, jotka eivät vaadi teiltä mitään, mutta mitä ette lapsen kanssa pystyisi tekemään.



Yhteinen vapaa-aika yleensä rentouttaa ja kun tätä toistaa riittävän usein, tulee seksikin yleensä itsestään takaisin mukaan kuvioihin.



Tsemppiä ap! Toivoisin, että ette luovuttaisi ja eroaisi! ?

Miehesi on varmasti yhtä tyytymätön kuin sinä. Ei saa vain sanottua sitä ääneen, koska ei ole ollut vielä niin suurta tarvetta. Meillä oli mun mmielestä ihan hyvin asiat. Olin jo tottunut siihen, että miehen kanssa keskinäisistä vaikeista asioista keskustelu oli hankalaa ja meni aina samaa rataa. Jossain vaiheessa ajattelin, että näihin käyttäytymismalleihin on saatava muutos. Sitten jonkin ajan päästä mies totesi ettei ole ollut pitkään aikaan tyytyväinen parisuhteeseen. Mä en ollut nähnyt mitään! Itse olin kuitenkin suht tyytyväinen, aika ajoin oikeinkin tyytyväinen. Nyt sitten on puhuttu ja löydetty toisemme uudestaan. pidemmän aikaa on mennyt riitelemättä ja kaikki asiat on saatu puhuttua ennen kuin ne äityvät riidaksi. Toivottavasti saadaan jatkettua näin. Meillä enemmänkin uutta oli se, että mies uskalsi ja uskaltaa tuoda negatiivisetkin tuntemuksensa sekä pelkonsa yms. esiin. Ennen vain sulki ne mielestään. Välillä mä aina ajattelin, että tuo ei kyllä tunne mitään, mutta väärässä olin =)