Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte arjessa vaativien, valvottaien lasten vanhemmat?
20.10.2011 |
Menossa 4. vähäuninen vuosi. Meille ei ole helpoimpia lapsia suotu, heräilyä, huonosyömäisyyttä, vilkkautta jne. roppakaupalla. Ihania ovat lapset silti. Nyt jo ties monesko unikoulu kuopuksella takana ja silti etenkin aamuyöt todella levottomia, yhtä heräilyä. Äidin silmänaluset mustenevat aina vain. Välillä tuntuu, ettei elämässä ole oikein mitään mukavaa, suoriutumista päivästä toiseen vaan. Toki lapset tosiaan ovat ihania, mutta niin vilkkaitakin että minusta on mehut usein vähissä.
Jos muilla tämänkaltaisia kokemuksia, mistä ammennatte voimaa, iloisia ajatuksia ja virtaa? Miten siis pitää jaksamista yllä? Välillä kun niin ankeita ajatuksia, että tätäkö tämä, olen ihan rähjäinen henkisesti ja fyysisesti. Jos otan harrastusillan itselleni ja mies hoitaa lapsia, saavun kotiin jos mies ensitöikseen ilmoittaa ettei pienempi ole suostunut koko iltana syömään yhtään mitään ja sitten roikkuukin itkuisena minussa kiinni. Siis miksei meillä voi koskaan mikään mennä sujuvasti?! EIkö ole epänormaalia, ettei lapsi suostu syömään kuin äidin kanssa?? Ärsyttävää.
Kommentit (14)
Keskenämme olemme mieheni kanssa myös joutuneet lapsemme hoitamaan. Tukiverkkoa ei ollut. Rankkaa oli.
Kaikkein väsyneimmällä hetkellä palkkasin MLL:ltä tytön viemään lapset leikkimään ulos. Itse nukuin sen hetken. Pari tuntia on paljon kun ottaa päikkärit, mutta sen verran vähän ettei sen tarvitse sisältää esim. ruokailuja (jotka teilläkin ovat vaikeita).
Toinen helpotuskeino oli se, että tarkkailin omaa käytöstäni ja yritin nähdä sen ulkopuolisin silmin. Esimerkkinä: huomasin oravanpyörän mikä vaikeutti lapsen ruokailua. Lapsi oli hidas syömään, eikä ruoka maistunut hyvin. Minä siitä sitten huomauttelemaan että syöpäs nyt reippaasti ja kunnolla. Tätä tapahtui useita kertoja ruokailun aikana. Mitä huonommin lapsi söi, sitä enemmän jouduin huomauttamaan ja mitä enemmän huomauttelin, sitä huonommin lapsi söi. Lapselle ei tällaisen tuputtamisen jälkeen maistunut ruoka senkään vertaa. Toisinaan lapsi jopa sanoi että nam, mun suosikkia, mutta kun lautasen sai eteen niin sama juttu uudelleen. Ei vaan mennyt alas.
Sain kierteen katkaistua sillä että sovin lapsen kanssa etten huomauta kertaakaan hänen ruokailunsa hitaudesta, mutta että hänellä on esim. 30 min. aikaa syödä ruoka. Jos se ei sinä aikana uppoa, lähtee lautanen edestä ja seuraavan ruuan saa vasta seuraavan ruoka-ajan koittaessa. Aikaisemmat 2 tunnin ruokailusessiot muuttuivat hetkessä.
Kannattaa yrittää muuttaa oma käytösmalliaan ja kokeilla jotain aivan uutta, ehkä jopa jotain yllättävää. Apu saattaa löytyä hyvinkin pienellä panostuksella kun vaan osaa katsoa itseään uusin silmin ja asennoitua niin että syy saattakin olla minussa, eikä noissa saakelan kakaroissa, jotka ei osaa käyttäytyä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa sillä äidin huomion kokonaan itselleen. Isä on välillä töissä eikä muutenkaan ole niin tärkeä kuin äiti.
Suosittelen silti sitä, että lasta vähän totutettaisiin isän kanssa syömiseen eli mies laittaa itselleen jotain iltapalaa ja antaa samalla lapselle samaa esim. hedelmiä, leipää. Sitten mies syö eikä vaadi lasta syömään vaan antaa niiden ruokien olla siinä lapsen edessä. Sitten kun on itse syönyt, kysyy lapselta, haluaako syödä ja jos lapsi ei halua, mies voi vaikka syödä ne lapsen ruoat ja laittaa lapsen pois pöydästä. Lapsi joutuu sitten odottelemaan, että sinä kiireisenä tulet paikalle ja syötät lapsen myöhemmin kuin muut söivät. Veikkaan, että alkaa ainakin jotain syödä isänkin kanssa, kun siitä tehdään mukava sosiaalinen tapahtuma, jossa isäkin on läsnä. Eli lapselle tarjotaan aina myös, kun isä syö mutta ei pakoteta eikä vaadita vaan ne "herkut" syö sitten isä ja lapsi saa äidiltä esim. puuroa tai sitä tavallista iltapalaa.
Meidän keskimmäinen valvotti kymmenen ensimmäistä kuukautta, ei koliikkia mutta muuten huono nukkumaan. Ei siinä auttanut muu kuin jaksaa ja ajatus siitä että kyllä tämä joskus loppuu.
Tietysti olin välillä tosi väsynyt. Onneksi esikoinen oli jo isompi koululainen, joten sain nukkua päivällä kun vauva nukkui ja esikoinen oli koulussa.
Välillä vietiin lapset mummilaan yökylään.
Vaihtoehdot on aika vähissä, sitä on vaan jaksettava tai sitten ei jaksa ja haettava jostain apua.
Tsemppiä sinne, en tiedä olisinko neljää vuotta jaksanut niinkuin ap.
rankalta kuulostaa. Meillä tuo vaihe kesti vain alle 2 vuotta. Mutta meidän selviytymiskeino oli se, että viikonloppuisin mies nukkui aamulla aina pitkään molempina päivinä ja sitten kun heräsi mä menin nukkumaan. Ja nukuin aina 3 tunnin päikkärit.
Nykyäänkin välillä tehdään noin, vaikka lapset isompia. Tuntuu että univaje vieläkin vaivaa, vaikka välillä nukun 22-08 yöunia.
Toinen selviytymiskeino on se, ettei me todellakaan tehdä kolmatta lasta tähän valvottamaan ;)
Lapsemme ovat sisänsä oikein terveydenperikuvia, vilkkaita, iloisia, toimeliaita ja temparemttisia. Mutta tosiaan vaativia syönnteissä, nukkumisissa, vahtimisissa. Ulkoilu onkin ykkössana meidän perheessä!
Kuopus tosiaan vuoden ja tuntuu kovin pieneltä hoitoon, etenkin kun syö niin järjettömän huonosti! Rinnassa kiinni yhäkin kovasti. Tuntuisi aika karmealta laittaa häntä päiväkotiin, söisikö edes mitään? Erittäin mielenkiintoista kuulla tuo kommentti, että on normaalia ettei alle 2v syö kuin äidin kanssa. En ole tällaista kuullut aiemmin enkä kuullut kenenkään muun sanovan, ettei lapsi suostu isänsä kanssa syömään. Minusta tuntuu niin omituiselta, mitä ihmeen eroa siinä että isä syöttää/tai lapsi syö itse isän kanssa, miksi siihen tarvitaan aina äiti?! On hyvin vaikea irrottautua tällaisen lapsen luota omiin menoihin, kun pienipainoinen kirppu on sitten aina koko sen ajan syömättä ja itkeskelee herkästi. Miestäkin hermostuttaa, ei ymmärrä missä on syy kun lapsi ei syö. Isommallakin vielä vähän tätä samaa, vaikka paremmin jo menee.
Itse olen monesti uupumuksessa ajatellut, että pääisisinpä töihin! Jaksaisin paremmin, en huutaisi lapsille turhasta ja olisi miehelle niin äksy. Mutta olisi kohtuutonta pikkuisen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuopus on 2,5 v. ja aloittelin viikko sitten ties kuinka monennen kerran yövierotusta rinnasta. Nyt olen tyytyväinen tilanteeseen eli viime yönäkin aloitti tissillä notkumisen vasta kolmelta. Esikoinen on 5 v. ja päivät on jatkuvaa vääntämistä milloin mistäkin asiasta. Unentarve molemmilla lapsilla vähäinen ja itse olenkin ihan uuvuksissa. On meillä silti kivaa kun katsoo vähän sormien läpi touhuja. Vilkkaita ja eläväisiä, oma-aloitteisia ja mielikuvitusrikkaita sekä kovatahtoisia molemmat. Syöminen kehnoa, mutta kun vielä edes jotenkin kasvavat niin en jaksa stressata. Melkein rasittavinta tässä on kun muut ei tunnu ymmärtävän miten rankkaa meillä on lasten kanssa ja ongelmat on kuulemma silkkaa kasvatuksen puutetta ja vanhempien löysäilyä.
3 lasta, vanhin vähäuninen, ollut aina, ei tosin kaipaa "viihdykettä" enää nyt koululaisen yöllä. Lukee itsekseen akkaria tai puuhastelee legoilla. Pienin, yli 3v hänkin, ei-onneksi-vakavan perussairauden takia vaatii hoitoa usein öisin.
Keskimmäinen suht ongelmaton keskivertolapsi.
Jos en voisi tehdä lyhennettyä työpäivää, jäisin töistä pois. Nyt työ on henkireikä ja olen itsekin vähäuninen, ei haittaa olla vähän väsyneenä töissä. Juuri viime yönä apua tarvittiin 3 kertaa. Hyvin selvisin silti kasiin töihin :)
En osaa auttaa, mutta meitä on muita samassa jamassa, jos yhtään helpottaa? Ja lasten kasvaessa tietysti helpottaa, kuten tiedätkin, mutta muistan myös, ettei se ajatus kyllä koliikkipikkuvauvavaiheessa paljon lohduttanut :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä yksi vilkas ja yksi astmatapaus.
Minä olen sitkeä tapaus, joten sisulla mennään.
syödä vain äidin kanssa. Pikkulapsiaika voi olla joissain perheissä melkeinpä pelkästään sinnittelyä, kuten meillä. 3 lasta, joista 2 "haastavaa", nyt ovat isompia ja elämää on ihanaa, mutta osalla tosiaan alkutaival on oikeasti hankala. Harmittaa, kun helppojen lasten vanhemmat eivät sitä tajua. Siksi en itse kauheasti sitä ankeutta viitsinyt kuuluttaa, kun tajusin, että se arki on kovin erilaista eri perheissä.
Rankkaa duuniahan se on sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja vertaistuella. Onneksi oli vain yksi lapsi, joten selvittiin "vain" parilla huonolla vuodella, sen jälkeen valvottaminen on ollut satunnaisempaa.
Meillä kyllä auttoi sekin, että löydettiin kunnon allergialääkäri, jota kautta selvisi, että suuri osa huonounisuudesta johtui allergioista. Kun allergiat alkoivat helpottamaan, alkoi myös uni maistua lapsella paremmin. Oireina monista ruoista oli vain katkonaiset unet.
Kai lapset saa nukkua samassa huoneessa kanssanne, kai olet lähellä, kunnes nukahtaneet? Tuollaiset pienet jutut voi muuttaa kaiken paremmaksi. Testattu on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Testattu on monenmoista ja nykyään nukutaan kaikki samassa huoneessa, lapset omissa sängyissään. 1v herättelee monta kertaa yössä, pitää rauhoitella jatkaakseen unia. Isompikin herättelee vielä herkästi. Minä sitten valvonkin suuren osan yöstä, kun en herätyksiltä osaa nopeasti nukahtaa uudelleen. Vieressä 1v on vielä levottomampi, siksi parempi pitää kuitenkin omassa sängyssä vanhempien sängyn lähellä.
Nyt siis jo voiton puolella, mutta aika monta vuotta tuli valvottua. Suoraan sanoen 8, välissä oli kyllä yksi vuosi että oli helpompaa.
Sama homma meillä, yksi lapsi ei nuku, ei vieläkään, valvoo myöhään, herää aikaisin (5.30), heräilee öisin. Toinen lapsi oli pienempänä todella huono syömään, ainainen huoli.
On siihen lääke: mene töihin. Oikeasti. Mä olin aivan loppu ja se heijastui myös käytökseeni kotona. Töissä käydessä on aivan yhtä loppu, mutta kotona ja lasten kanssa olemisesta nauttii ihan eri tavalla. Vaikka olen väsynyt, on lasten kanssa oleminen (taistelutkin ja valvominen) huomattavasti mukavampaa.
Kuinka vanha lapsi on? Jos alle 2, niin ihan normaalia ettei suostu syömään kuin äidin kanssa. Siis normaalia "vaikeiden" lasten kanssa :) Kyllä se siitä tasaantuu. Et jätä vaihtoehtoja, niin kyllä se siitä.
Vilkkaus on kuitenkin ihanaa ja tervettä. Kamalaa olisi jos lapset vain istuisivat paikoillaan. Ajattele niin päin. Toisinaan kyläilemme säkkilapsien luona, jolloin oikein korostuu omien eläväisten lasten energisyys ja into. Se on positiivista. Vaikka äiti olisikin väsynyt. Tsemppiä
Meillä oli ihan vaan sinnittelyä ja selviytymistä, paljon ei ole muistikuvia jäänyt kahdesta vuodesta. Jatkuva heräily (meillä siis kaksi lasta pienellä ikäerolla) vaikutti minuun niin, että muisti meni, sain itku-/raivokohtauksia enkä enää pystynyt nukahtamaan ollenkaan kun odotin vaan että pian täytyy kuitenkin herätä...
Meillä sitten vielä tukiverkosto petti, eli kun hätä oli suurin, isovanhemmat kaikkosivat. Kun pyysimme hoitoapua, todettiin meille, että hoitakaa itse lapsenne. Eli kahdestaan miehen kanssa jouduttiin selviämään (hän kävi tietysti päivisin töissä).
Nyt lapset on 4- ja 5-vuotiaat. Elämäni alkaa vasta nyt kirkastua. Kroppa ja mieli ei hetkessä toivu siitä valtavasta univajeesta. Edelleen olen niin "allergisoitunut" valvomisesta, että vapaaehtoisesti en suostu valvomaan yhtään (en juhlien enkä minkään muunkaan takia). Lasten sängyt ovat edelleen meidän kanssa samassa huoneessa, he nukkuvat siinä yleensä koko yön heräämättä. Omissa huoneissa he heräävät välillä ja minulla on jäänyt nukahtamisvaikeus, jonka vuoksi voin valvoa monta tuntia herätyksen jälkeen.
Mutta joo, suuri katkeruus jäi isovanhempia kohtaan. Jopa niin, että puhevälit mieheni vanhempiin katkesivat. Eipä tarvitse isovanhempienkaan sitten myöhemmin pyydellä apua jos ja kun sitä tarvitsevat.
Tällaista siis voi olla pikkulapsiaika, ihan vaan selviytymistä, jos sulla ap on mahdollisuus, niin pyydä hoitoapua. Riittävä uni on edellytys jaksamiselle ja fyysiselle terveydelle.