Miten te lätkäperheiden vanhemmat jaksatte?

Että on melkein joka päivä yhtä ja samaa harrastusta? Eikö siinä kaverisuhteet ja koulu kärsi? Onko lätkäisien joukossa niitä, joille pojan lätkänpeluu on kunnia-asia?

mutta harrastus on lapselle tärkeä..niin pakko jaksaa..

jatkuvasti tulee laskuja laskujen perään,milloin mistäkin,ja joka kerta vähintään 100e..

Treeneihin kuskaamista 4 kertaa viikossa, viikonlopun pelit päälle ja vieraspeleihinkin pitää mennä omilla autoilla..ja sitten myyjäiset,talkootyöt jne...

Kaverilla on 1 tyttö ja kaikki aika menee tytön harjoituksiin ja oheisharjoituksiin, eli luisteluharkkojen lisäksi on telinevoimistelu- ja balettiharkat, jotka tulevat lajia. Joka ilta jossakin, enpä itse jaksaisi.

että oma juniori alkaisi tienata myöhemmin kiekolla on aika häviävä. Niin pieni osa pääsee edes sm-liigaan saati sitten isompiin kaukaloihin. Valtaosa lopettaa teini-iässä kun eivät enää pääse seuraavaan ikäluokkaan vaan joutuisivat huonommissa seuroissa pelailemaan.

meillä riittää tasan se kun kuskaa tytön treeneihin. Mitään ei tarvitse tehdä. Tosin eipä niitä mitenkään valmennetakaan sen kummemmin, tarkoitus on vaan nauttia luistelusta, tekevät 2 kertaa vuodessa esityksen ja siinä se. Mitään oheistreenejä ei ole. Se kaverisi tyttö varmaan on enemmän vakavissaan luistelunsa kanssa.

mutta se on se kumma tunne, kun lapsi rakastaa lajia enemmän kuin varmaan mitään. Se on aika iso uhraus omalla tavallaan, mutta toisaalta samalla myös aika selkeä ja pysyvä asia: treenit on samoina aikoina, jatkuvasti ja yleensä aikataulut on aina hyvin tiedossa etukäteen. Ja koska aika menee suurimmaksi osaksi treeneissä, niin hirveästi ei mitään muuta säätöä ole lapsen menojen ja harrastusten kanssa, aina vaan ne samat.



Ja toisaalta sitä huomaa, että välillä on vanhemman tehtävä myös rajoittaa harrastusta ja tehdä niitä rajoja, joiden mukaan mennään. Muuten lapsi olisi jäällä tai muissa treeneissä joka päivä ties miten pitkään.

ja suunnilleen koko sosiaalinen elämäkin pyörii niissä lätkäpiireissä. Kyllä siinä lapsikin joutuu melkoiseen pärjäämispaineeseen.

meillä riittää tasan se kun kuskaa tytön treeneihin. Mitään ei tarvitse tehdä. Tosin eipä niitä mitenkään valmennetakaan sen kummemmin, tarkoitus on vaan nauttia luistelusta, tekevät 2 kertaa vuodessa esityksen ja siinä se. Mitään oheistreenejä ei ole. Se kaverisi tyttö varmaan on enemmän vakavissaan luistelunsa kanssa.

sivusta seuranneena kun huomaa, että joskus harkkoihin lähteminen on todella vastenmielistä.

On tuo halunnut. Välillä ehdotan, että lopetetaanko. Ei se halua. Heti saa lopettaa kun haluaa. Välillä tietenkin haluaa jättää treenit väliin. Talvisin lasketellaan ja tehdään muuta. Joskus menee mielummin koulun discoon kun treeneihin. Ja kyllä minä sen aika-ajoin sallin. Se on periaate, että jos harrastetaan, niin silloin ollaan siihen sitoutuneita. Mutta välillä tietenkin jää treenejä väliin. Ehkä kerran kuussa... tai sitten ollaan reissussa, jolloin kaikki treenit viikon tai kahden aikana jää pois.

Kesälläkin poika oikein hinkuu jäälle. Samalla tavalla kyllä hinkuu keväällä lomalle. Mutta kuukauden päästä jo taas kuuluu kuinka olisi kivaa päästä luistelemaan. Käykin kesäisin usein lätkäleireillä ym.

Kun on pienestä pitäen siihen kasvanut, niin kai se vaan on verissä. En tiedä kun en ole yhtä fanaattisesti ikinä mitään harrastanut, enkä joukkuelajeja ollenkaan. Toki kaverisuhteet kärsii, mutta kävereitahan ne jengiläisetkin on. Kyläilevät toisillaan myös harjoitusten ulkopuolella. Koulu ei ole toistaiseksi kärsinyt kovinkaan paljoa. Ja jos on iso koe, niin silloin luetaan eikä mennä treeneihin. Tai luetaan etukäteen.

Voin sanoa monen vuoden kokemuksella, että lätkäisien joukossa on hyvin paljon niitä, joille pojan lätkänpeluu on kunnia-asia. Näin on vähän meilläkin. Onneksi vielä toistaiseksi isän ja pojan intressin on samat.

Se on totta, että harrastus maksaa ja se vie paljon aikaa.

Mutta niin kauan kun koulu ei kärsi harrastuksen takia ja

resurssit riittää, niin poika saa pelata.

Mielummin poika kaukalolla, kuin kylillä on mein motto.

Ja on ihan turha väittää, että jääkiekon harrastus tekee rettelöitsijöitä,

kyllä se on tosiasia, että toiset rettelöi, harrasti tai ei.

Useinkaan perheeseen ei mahdu monta kilpaurheilijaa, ainakin jos harrastavat eri lajia.

Tutun perheessä esikoistyttö harrastaa aktiivisesti taitoluistelua, jo tokaluokkalaisena 8 harrastuskertaa viikossa. Rahat ja aika ei millään enää riitä toisen lapsen harrastamiseen.

Meillä 12v kiekkoa harrastava poika, joten ei vielä ole niin kallista. Aikaa vie 5jäätreenit+1oheiset viikossa ja pelit/turnaukset.

Pikkusisko sitten harrastaa voimistelua, jossa 4treenit viikossa ja kisat.

Toinen pikkusisko ratsastaa ja ollaan laskettelu että kun asuntolaina on maksettu 5v:n jälkeen, niin voitaisiin ostaa lapselle oma hevonen, jotta pääsee kisaamaan (voisi tietenkin rahallisesti jo aaikaisemminkin, mutta silloin parempi sauma).

Eli meillä lapsilla jokaisella oma laji ja jopa sen kiekkoa pelaavan pojan siskot on huomioitu niin että hekin voivat harrastaa kilpalajia halutessaan. Se aika ja raha on riitettävä ainakin meidän perheessä kaikille lapsille, eikä ole pois muilta yhden kustannuksella.

Isovanhempana täytyy ihmetellä kuinka vaativaa on jääkiekko perheelle ajallisesti ja rahallisesti. Onko tässä mitään tolkkua !

Kaksi poikaa samassa perheessä harrastaa jääkiekkoa, (eri ikä luokkaa)

perjantaina alkaa treeni rumba,

lauantaisin ja sunnuntaisin kahdet treenit/ pelit.

Ajokilometrejä kertyy papalla tolkuton määrä, eikä itse harrastus ole todellakaan halpaa, varusteet , luistimien teroitus, lisenssimaksut, mitä kaikenmaailman maksuja tuleekin.

Hallille ei saa jäädä odottelemaan, no tunnin treenin aikana voi käydä itse lenkillä, mutta muuten pitää hyppytunniksi keksiä muuta ajankulua.

Kaikista ei ammattilaisia tule , ei edes puolikkaita. Koituukohan tästä mitään hyvää tulevaisuutta ajatellen.

Viikonloppu hässäkkä ja vaiva.