Ystävä syyttää, etten ole ollut raskaudessa riittävästi tukena,

tai siis ei väärässä, mutta tarkoitan, että hän on täysin kohtuuton ja myös jotenkin rajaton (ja sinä et tietenkään ole tehnyt mitään väärää). Auttaisiko jos yrittäisit suhtautua häneen vähän niin kuin lapseen kunnes hän pääsee vähän "jaloilleen". Tarkoitan, että jätä nuo "kiukuttelut" ja tunteenpurkaukset omaan arvoonsa tai lohduta jotenkin että, "ikävää että sulla on noin paha mieli", mutta älä anna hänen pahoittaa omaa mieltäsi. Hän taitaa kiukutella joillekin omille sisäisille demoneilleen. Jäi kiinnostamaan että onko hän aina ollut herkkä ja/tai itsekeskeinen vai alkoiko tuo käytös vasta raskauden myötä?

Miksi viitsit pitää yhteyttä tuollaiseen ihmiseen?

kiitos kommenteista. Huomaan itsekin, että ystäväni on ehkä hieman kohtuuton, mutta hän on kuitenkin minulle kovin rakas.



Yritän tukea, mutta en voi sille mitään että oma mielikin hieman tuosta pahoittuu, kun väittää etten ole ollut tukena.



Minulla on kuitenkin omat kaksi pientä ipanaa tässä, joita työni ohella hoidan illat pitkät, joten omakin elämä vie toki aikaa.

En tiedä, miten enemmän olisin voinut olla tukena.



Harmittaa, kun hän ei edes kysynyt tuosta työpaikan vaihtamisesta, että miten uudessa on lähtenyt käyntiin, yms. Muutimme, eikä hän ole siitäkään juuri muuta kysynyt kuin päivämäärän, koska muutto oli/on.



Noh, yritän ymmärtää, sillä tokihan raskaus on mieltä myllertävää aikaa. :)





-ap-

Kuulostaan siltä että olet tosiaan yrittänyt olla tukena ja mukana odotuksessa. Ehkä odottaja itsekään ei oikein tiedä mitä tukea toivoisi, on jotenkin nyt vähän hukassa uudessa tilanteessa?



Joka paikassa myllytetään odotuksen superihmeellisyyttä elämäntilanteena, ja sitä mitä kaikkia erityistarpeita ja tuen tarvetta odottajalla silloin on. Itse omana raskausaikana vähän ihmettelin tätä, itselleni esikoisen odotus oli ennalta varautumaani "tavallisempaa" ja normaalimpaa elämää. Mieleenpainuvaa, hienoa ja ainutlaatuista tottakai, mutta myös ihan normaalia elämää johon kuului muitakin asioita kuin raskaus. Asuin 400km päässä kumppanista ja pyöritin arkea yksin odotusaikana. Ihmiset on tietysti erilaisia, ja elämäntilanteet ts jokainen kokee omalla tavallaan.



Mutta siis, välillä mietin että meneekö esim. median raskaushypetys jo vähän överiksi, tuleeko naisille se olo että elämän, ajatusten ja puheiden pitäisikin pyöriä vain vauvan ympärillä?Ja koko lähiympäristönkin ajatusten, puheiden ja tekojen? Ja kun ei odotus olekaan sitä, tästäkin seuraa pettymystä ja epämääräistä tarvetta johonkin mitä ei ole?

Vaikka itse odotin raskautta pitkään, niin en kyllä ainakaan itse kokenut tarvitsevani siihen tukea, muualta kuin mieheltäni. Toki suku oli iloinen ja kyseli, mutta ihan normaalisti. Ystäviltä saatoin joskus kysyä neuvoa, siis "lapsellisilta" kavereilta.

Töissä osa työkavereista sai tietää raskaudesta vasta kun ilmoitin kokouksessa sit olevani seuravat pari vuotta pois. Joku kysyi, pidänkö opintovapaata:-)

Kyllähän äitiyteen tottumiseen menee aikaa, ja kenties ystävällesi on ollut vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Nykyään raskaudesta ja äitiydestä tehdään liikaa suoritus ja elämys, ja kaikki pitäisi olla niin tiptop ja ohjelmoitua. Kannattaisi enemmän ottaa rennosti ja heuittäytyä vaan elämään ja nauttimaan hetkestä.

kummallisia, se nyt vaan kuuluu siihen hormoonimyllerrykseen. Ei sitä edes itte huomaa.

Mies ei Raskausajoissa oikein ole osannut olla mukana. Kiinnostuu lapsesta vasta kun se syntyy.

Kukaan kavereista ei odota, muutama tuttava vain.

Toki ystävät silloin tällöin kysyvät vointia tai mitä kuuluu mutta ihan erilaista on tämä odotus kuin kahta aiempaa odottaessa. =( Silloin monella muulla oli sama elämän tilanne.

Mutta ymmärrän kyllä että eivät he sitä tahallaan tee ja en minäkään oikeasti aina jaksa kiinnostua heidän uusista seurustelusuhteistaan.

Todella monella ikäiselläni (30+) on nyt ero takana ja uusi suhde hakusessa.

jollain on just nyt pinnalla raskaus, toisella valvottava vauva, toisella koulun aloitukseen liittyvät ongelmat, jollain lapsen sairaus, jollain uuden työpaikan ongelmat, jollain työpaikan ilmapiiriin liittyvät ongelmat, jollain vanhempien sairaudet, jollain läheisen huumeriippuvuus, jollain huoli dementoituneesta mummosta, jollain taloudellinen huoli kahden asunnon loukusta... jne.



Toki ystävien tehtävä on kuunnella ja olla tukena, mutta tiettyyn rajaan asti. Kukaan ei voi omalla elämällään kuormittaa kohtuuttomasti ystäviä, itse se elämä on elettävä. Eikä tapaamiset ystävien kanssa voi olla vain yhden ihmisen yhden asian vatvomista.



Ap:lle sanoisin,e ttä ystäväsi luulee olevansa raskautensa takia maailman napa - näin ei kuitenkaan ole.

aikuiselta ihmiseltä odottaa, että joku ulkopuolinen nyt jotenkin ihmeemmin osallistuisi hänen raskauteensa! Joo, toki voi kysäistä vointia silloin tällöin jne. mutta kyllä hänen raskautensa on hänen ja hänen miehensä Suuri Juttu. Muille se on pikkujuttu eikä mitenkään elämää mullistava ja ainutkertainen asia. Ei todellakaan kannata ottaa itseensä moisia moitteita vaan antaa mennä korvien läpi.



Onko ystäväsi muuten jotenkin riippuvainen sinusta tai ystävyyssuhteestanne? Onko hänellä välit kunnossa omaan sukuunsa, vanhempiin ja sisaruksiin? Onko ainoa lapsi? Onko muuten ns. high maintainance -tyyppi (joka siis koko ajan odottaa, että muut tekevät hänen elämästään hyvää ja arvokasta)?



Mieti tarkasti, haluatko ryhtyä tulevan lapsen kummiksi, jos pyydetään... toki voi olla, että raskausaika on vaan poikkeusaikaa mutta voi olla, että sama tyyli jatkuu vaatimuksineen tulevan kummiuden aikana... tyyliin tottakai sinä otat vauvaa hoitoon tämän tästä, jotta vanhemmat saavat omaa aikaa ja tottakai sinä hankit lapselle sitä tätä ja tuota koska olet sentään kummi ja ystäväsi Loukkaantuu Suuresti, jos et tätäkään tullut ajatelleeksi...

Mun entinen ystävä kun sai esikoisen sanoi ihan samaa. Ja oikeassa oli. Oli eka meidän piirissä joka sai lapsen ja kenelläkään muulla ei ollut edes vauvakuumetta.

Tää toi ultrakuvia ja silloin oli siis videot ja toi videota kun vauva siellä vatsassa potki. Ja vitsi kun meitä kiinnosti ihan älyttömästi.

Ja sitten sitä marmattamista kun ketään ei kiinnosta. No, ei kiinnostanutkaan ja kiitos niitten marmattamisen ja 100 muun jutun mikä liittyi lapsiin ei kiinnosta vieläkään. Ja tämä vatsa-asukki pääsi viime kesänä ripille.



Ole tukena ja anna hormoonien hyrrätä.

Itselläni on kaksi lasta enkä ole kummankaan raskausaikana tehnyt asiasta mitään numeroa. Ovat toki kaverit kyselleet kuulumisia ym. mutta en ole sitä edellyttänyt keltään. Kaikilla on oma elämänsä.



Omassa kaveripiirissä on mm. lapsettomuudesta kärsiviä ja erityislasten vanhempia, olisi ollut aika kornia odottaa että he ainakaan olisivat olleet kauhean kiinnostuneita.

sellaista mitä neuvoan esitteet antavat ymmärtää. Niissä annetaan se kuva, että raskausaika jaetaan muiden kanssa, kun se hyvin monelle on monella tapaa erittäin yksinäistä aikaa. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä raskaana olevan kehossa tapahtuu, mieli myllertää, ja tuntuu hurjalta että omassa kehossa kasvaa toinen ihminen.



Raskaana olevaan ystävää ei oikein voi tukea, varsinkaan jos ei vielä itse ole ollut raskaana tai oma elämäntilanne on eri. Siksihän netissä on noita odottajaryhmiä, jonne saa raportoida jokaisen kolotuksen ja vauvan potkun ja ne muut ymmärtävät ja heitä kiinnostaa.



Oma esikoisen odotukseni oli henkisesti aika kamalaa aikaa, eikä kuopuksenkaan odotus juuri sen parempaa. Muut lasta odottavat ystäväni olivat silloin ihan konkreettisena tukena ja apuna, koska ei niistä juuri pinnalla olevista asioista voinut kertoa kenellekään muulle - ei muita olisi kiinnostanut eivätkä he olisi tajunneet. Ei tullut mieleenkään, että lapsettomien ystävien ois pitänyt olla kovin kiinnostuneita raskausajastani.



Ap, sinun ystäväsi on nyt vaan vähän eksyksissä, hämmentynyt ja pettynyt raskausaikaan. Älä ota kovin henkilökohtaisesti noita hänen syytöksiään. Kun vauva on syntynyt ja hormonit tasaantuneet, niin hän saa taas itsensä ja päänsä kondikseen ja hänestä tulee vähemmän itsekeskeinen. Koeta jaksaa sinne asti. :)

minusta ap on varsin kakara valittaessaan palstalla tuollaista. Meidän ystävät on saanu valittaa ja anteeksi on pyydetty ja annettu. Muistan itse miten rasittava varmaan esikoisen aikaan olin, mutta ystävilta sain hierontoja, kävelyseuraa ja aina utelivat ensin masuasukin kuulumiset. Itse olen ollut samanlainen raskaana oleville ystävilleni. Välillä taas räjähdellään, mutta pian kuitenkin sovitaan.. Ja jaksan muuten edelleen tukea, vaikka itsellä 4 lasta, työ ja arki. Raskaana oleva ystäväni saa minusta seuraa vauvanvaateostoksille ja mielelläni käyn kyläilemässä kera leivosten, ettei vaappuva ystäväni mökkihöperöidy.

Suotta koet huonoa omaatuntoa. ne on ne hormonit, jotka nyt näkyy sitten noin..

olettaa että olet vähintään yhtä innoissasi hänen vauvastaan kuin hänkin. Keskustelette joka kerta tavatessanne tai soitellessanne uusimmista raskausoireista, potkuista, vauvan sen hetkisestä asennosta kohdussa, supistuksista, kivunlievityksistä, vaunujen ja muiden tarvikkeiden hankinnasta yms yms. Ehkä se olisi riittävää tukemista?



Tosin kuka tuollaista jaksaa, jos keskustelun aiheet pyörii vain toisen elämän ympärillä.

Minä odotan parhaillaan ensimmäistäni, enkä koe tarvitsevani tukea keneltäkään. Toki odotan, että oma mieheni eli lapsen isä on kiinnostunut raskaudesta, mutta ei muiden tarvitse. Ja ennen kaikkea en koe kaipaavani mitään erityistukea. En ole sairas vaan ihan onnellisessa elämäntilanteessa. Eri asia sitten, jos asiat alkavat mennä pieleen jossain vaiheessa.



Totta puhuen en myöskään ole kiinnostunut muiden raskauksista muuten kuin siksi, että voin verrata heidän kokemuksiaan omiini. Heidän itsensä vuoksi en ole kovin kiinnostunut.



Eli kyllä, pyörin raskaudessa vahvasti oman napani ympärillä, mutta en odota muiden tekevän niin.

sillä nyt vaan on hormonimyrskyjä vähän normaalia enemmän, onneksi itse selvisin vähemmällä (mies vain joutui välillä kärsimään). En tiedä mitä ihmeellistä tukea raskauteen tarvitsee, en jaksanut itsekään pyöriä pelkästään oman leviävän napani ympärillä, mihin siinä muita vielä tarvii?

lienee yleistä?!

joita ei voi ymmärtää, jos itsellä ei ole asiasta kokemusta. Samanlaisia asioita on paljon muitakin; avioero, sairastuminen, läheisen menetys, talon rakentaminen - kaikki isot jutut elämässä on sellaisia, että niihin saa tukea parhaiten saman kokeneelta. Ystäviltä ei voi vaatia ihan hirveitä, koska varsinkin nuorena elämänkokemusta on vähän eikä vain osata asettua toisen asemaan.